Henri-Georges Clouzotin loppu-uran lässähdyksiä on La Prisonnaire.
Nainen (Elisabeth Wiener) joutuu salaperäisen, (`s/m`)-perverssin taidegalleristin (Laurent Terzieff) pauloihin. Tämä kotinsa vaikka minkälaisella taiteella somistanut ja sanoista ja vilahtavista s/m-hetkistä kuvia ottava, ja niistä harvoille diakuvia esittelevä kroisos on yksinäinen susi (Wiener kertoo haastattelussa että Terzieff oli siviilissäkin melkoisesti itsestään kiinnostunut), mutta he saavat kuitenkin ihan hyvän ja oikean suhteen aikaan. Ainakin vähäksi aikaa.
Pääosannäyttelijät vetävät roolinsa hyvin, mutta tarina on köykäinen. Nainenkin joutuu salamannnopeasti vilahtaviin, vaatepäällisiin s/m-kuviin.
Elokuvan parasta antia on värikkyys; Alussa näkyvä taidenäyttelyn avajaiset, jossa erilaiset manuaalisesti, mutta etenkin sähköisesti särisevät taulut, taideteokset muodostavat välillä selkeän, välillä lasi-peilimaisesti pirstaloituvan labyrintin. (Gallerian kellarissa onkin Labyrintiksi kutsuttu [taide]tila.) Elokuvan lopun nopea kuvakollaasitykitys tyypillisine pirstoutuvine peileineen, paukkuvine ovineen sekä kubistisine kuvahyökkäyksineen, kulmahiomakoneen kipinöineen, kärpäsensilmäefektineen silmineen, päineen päivineen on komean näköistä jälkeä. Mutta ei muuta. Koko elokuva on kuin laiska, verkkainen taidenäyttely joka välillä herää eloon. Mutta nämä eloonheräämiset eivät todellakaan ole nämä ns s/m-vilahdukset, "shokeeraavat" s/m-sellaiset.. Niitä ei kyllä voi kutsua shokeeraviksi, vaikka tuntuu että sellainen on kai ollut Clouzotin tarkoitus. Niiden päällä makaa vanhan miehen yhtä lailla laiska, mieto ja mitätön, lähes olematon shokeeraavuus. Tai kuva, kuvitelma, kuvallinen kuvitelma siitä, sellaisesta.
Ei tällaista kyllä useasti jaksa katsoa. Ei lähellekään Clouzotin mestariteoksia. Ei ole kyllä kummoinen kuva tämä. Tai kuva, kuvat kyllä joo, mutta tarina ei.
P.S. Elokuvassa on pari tanakan, jämäkän kiteyttävää lausetta:
"You are a voyeur, but a blind one."
Ja:
"Is she in pain?" "No, she`s dreaming."
P.S. Katsoin kuitenkin muutamaan kertaan. Bloginhan yksi tarkoitus on tuoda jotain henkilökohtaista esiin. Ja mulle tämä elokuva alkoi muutaman katselukerran jälkeen iskemään melkein täysin ulkoelokuvallisista, ulkonäöksellisistä, ulko-olemuksillisista syistä (=Elisabeth Wiener muistuttaa elävästi, erehdyttävästi erästä henkilöä...En aluksi tätä huomannut.) Elokuva muuttuikin hyvin henkilökohtaiseksi. Ja löysin lopulta elokuvan pääpari(e)n kauneuden, pääpar(e)ista kauneutta, mutta kumpi se pääpari kulloinkin on, se vaihtelee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti