"Ihmiselämän suurin tragedia on vanhemman ja lapsen välinen side:" Yasujiro Ozun ensimmäinen äänielokuva The Only Son (Jap-37) on todella taidokas teos.
Äiti uhraa elämänsä, unohtaa elää, jotta hänen pojastaan, ainoasta lapsestaan tulisi jotain haaveiden arvoista. Tämä tapahtuu ja tämä tapahtuma`vyöry` saa alkunsa jo pojan ollessa pieni ja pyrkiessä `keskikouluun`. Äiti rahoittaa koulunkäynnin.. Poika oli sanonut äidilleen ettei halua jatkokouluun, mutta opettajalleen hän oli sanonut haluavansa. Opettaja oli keskikoulua itse ensin pojalle ehdottanut. Äiti jäi siis eräänlaiseen välikäteen ja kunniakoodiston vangiksi, ei voi astua opettajan yli. Mutta toisaalta näin pientä lasta ei pitäisi missään yhteiskunnassa laittaa periaatteessa yksinään ratkaisijan paikalle näin isoissa asioissa kahden voimakkaan vallan, vanhemman ja `viranomaisen` väliin ja tehdä lapsesta se syypää/innokas jatkokouluun janoava-positiivinen tulevaisuuden toimija jonka takia ratkaisuihin päädytään. Lapsi laitetaan aivan liian paljon vartijaksi, hänelle vielä liian monimutkaisten syy ja seuraussuhteiden pyöritykseen. (`Sinun takiasi minä uhrauduin.`)
Vuosien päästä äiti lähtee Tokioon aikuista poikaansa tapaamaan. Selviää että hän asuu keskiluokka- köyhälistön alueella ja on `vain` iltakoulun opettaja. Kuvaavaa on, ettei poika ole ilmoittanut äidilleen myöskään naimisiinmenostaan eikä lapsen syntymästä. Uhrauksien puristus jatkuu sukupolvesta toiseen.. Vierailu on kuitenkin päällisin puolin onnistunut ja onnellinen, pojan ja perheen pyyteetön ihmisten auttaminen köyhyydessäkin selviää ja lämmittää sydämiä. Mutta haaveiden puristus on koko ajan siellä, jopa tiellä. (Tokio, Yhteiskuntakin jyllää koko ajan taustalla. Saksakin vilahtaa: Kodin seinällä on Saksa-juliste ja elokuvissa käydään katsomassa saksalaista elokuvaa. "They are called talkies.")
Unelmien puristus jatkuu tietenkin taas: Pojan perheen lapsellekin (vielä vauva) puhutaan hänen tulevasta menestyksestään, halutaan ainakin menestyneempiä kuin vanhemmista, `kunhan vain jaksaa yrittää..` Puristuksessa on mukana kovuutta, lempeyttäkin, mutta se on aina siellä...
Äidin itku...Ainoa poika...
Mestariteos.
P.S. Hymyjen takana on kyyneleitä, kerran edessäkin. Kyyneleet kohdistuvat toiseen, toisiin, itseenkin.
P.S.2 Tekstiä lisätty 14.08. 2016
Pystytkö avaamaan tälläiselle uunolle, mitä tarkoitat uhrauksien puristuksella? Luulen ymmärtäväni, mitä sillä yrität selittää... Mutta sitten taas en. xD
VastaaPoistaJotakin sen suuntaista että tämä uhrauksien ketju joka jatkuu tässä sukupolvesta toiseen painaa turhan lujaa, turhan usein (ja yleensäkin turhaan?) ihmisiä puristukseensa, alleen. Ja oma elämä jää elämättä. Aluksi sönkötin sen varmaan liian lyhyesti. Mutta jotain tuollaista hain, tarkoitin, kuitenkin..
VastaaPoistaPoika on käsittääkseni, omasta mielestään jopa uhrannut äitisuhteena (äiti antoi rahansa, elämänsä pojalleen, mutta mitä hänellä on antaa äidilleen, miten maksaa `velkansa`, voi poika miettiä, eikä huomaa heti että hän on antanut hänelle esim lapsenlapsen. Varsinkin sen.
VastaaPoistaAhaa! No tuo avasi kyllä... Kuulostaa mahdottoman mielenkiintoiselta elokuvalta.
PoistaPiti vielä laittaa se, että äitikään ei (tietenkään?) hyväksy aluksi pojan salailua vauva ja naimisiinmenoasioissa (vaikkei sitä suoraan näytäkään). Eikä ole salailua ilmeisestikään täysin hyväksynyt elokuvan lopussakaan, vaan itkee hiljalleen. Tämä itku ei kohdistu pelkästään poikaan, vaan myös häneen itseensä, on summaus tästä kaikesta.
VastaaPoista