Die Mörder sind unter uns - Murhaaja keskuudessamme (Saksa-46)

Ehkä ensimmäinen ns raunioelokuvista (yleensä aidoilla tapahtumapaikoilla kuvatut elokuvat, jotka tapahtuvat Toisen maailmansodan jälkeisen Saksan, lähinnä Berliini, raunioilla) on Wolfgang Staudten ohjaama Die Mörder sind unter uns.

Keskitysleiriltä palaava nuori nainen (Hildegard Knef) palaa asunnolleen huomatakseen että siellä asuu mieleltään raunioitunut ex-sotilas ex(?)-kirurgi-mies (Wilhelm Borchert). Nainen asettautuu asumaan asunnon toiseen huoneeseen ja kohta koko huoneistoon. Mies jää myös, mutta häipyy usein ryyppyretkilleen, tuskaisten ajatusten viitoittamille rauniokatukävelyille. `Parin` suhde kehittyy ja katkeilee ja taas kehittyy raunioiden, rakkauden ja alkoholismin aallokossa.
Lisäjuonteena (mistä elokuvan nimi) mies vierailee vanhan sotatoverinsa luona sekä hänen kotonaan että työpaikallaan. Toverista on tullut menestynyt tehdasmoguli.

Tanakasti ja tarkasti (ehkä vähän liiankin tarkasti) suunnattu elokuva tuo hyvin esiin sodanjälkeisen lohduttomuuden, toivottomuuden jopa historiattomuuden (onko tämä mitään aikaa, ja jos on, niin aikaa ennen loppua). Mutta myös toivo ehkä on jossain näissä raunioissa joillekin ripoteltuna.
Vaikeakulkuiset rauniokävelyreitit (olivat joskus katuja) tuovat samalla sekä kompastelevaa "eteenpäin"menoa että toivotonta kehänkiertämistä päivästä toiseen. Tätäkö, tällaistako tämä elämä, tämä maailma nyt tulee olemaan? Ennen kuin loppuu? Vai ikuisesti? Kumpikin vaihtoehto kauhistuttaa. Ei elokuva täyteen katastrofiin lopu, mutta ei myöskään mihinkään sinitaivastuijotukseen. Vaan jotain näiden väliltä. `Realismiin`. Kyllä vielä jotain on jäljellä..
Lähes autiot rauniokadut ovat (tarkoituksellisen) tehokkaan, julman näköisiä, mutta todellisuudessa niillä varmaankin kulkisivat varmaan paljon suuremmat ihmismassat. Mutta tässä on luultavasti lähdetty elokuvallisin keinoin kuvaamaan sodanjälkeistä, lohduttoman kapeaa maailmaa: Minä olen yksin, me olemme kaksin näissä maailmanlopun tai täysin tuntemattoman maailmanalun puitteissa.

Jämäkästi (reilu 80 minuuttia, monet sotaeppoksethan ovat tunnetusti todella pitkiä, no aihekin on tietenkin `pitkä`) mieleenpainuvasti kerrottu tarina jossa rauniotalon parivaljakko ja  muu mikrokosmos (pienempää vilahtelua, mutta sinnekin suunnataan välillä tarkemmin) muodostavat taidokkaasti kuvatun, kudotun kokonaisuuden. Pääosamiehen suorittama, pienelle tytölle tehtävä onnistunut kirurginen toimenpide, rauniobaarin kabaree ja lumisateisessa kirkossa (seiniä vain jäljellä) pidetty, laulettu jouluhartaus luovat, tuovat suuria pieniä toivon, ilon ja rauhan pisaroita pimeyteen.