Onneli ja Anneli (Elokuva)

Marjatta Kurenniemen kuuskytluvun puolivälissä ilmestynyt kirja Onnelin ja Annelin talo on saanut ihan raikkaan ja railakkaan elokuvasovituksen.

Kaksi pikkutyttöä, Onneli ja Anneli löytävät kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää." Omaa rehellisyyttään pohtien tytöt vievät avaamattoman kirjekuoren poliisiasemalle, jossa selviää että kirjekuori sisältää rahaa, paljon rahaa. "Olis nyt ollut jotain muuta!" tytöt pohtivat ja saavat kuoren ja rahat mukaansa. No, saa siitä kuoren silkkisestä sidosnauhasta sentään kivan hiusnauhan..
Kun tytöt lähtevät jo palauttamaan rahoja löytöpaikkaan, niin kuin taikaiskusta (kuten moni muukin asia tästä lähtien) on juuri sillä paikalla myytävänä vanhan rouvan talo, joka onkin rakennettu kahdelle pikkutytölle.. (By the way, rouvan seuraava talo onkin sitten tarkoitettu kymmenen hengen suurperheelle..)

Ja kauppa tehdään. Tästä lähtien seurataankin Onnelin ja Annelin ihastuttavia seikkailuja omassa talossaan sekä erilaisten erikoisten naapurien pihoilla ja puutarhoissa.

Elokuvassa nähdään samantapaista kesäistä karkkiväritystä kuin oli Heinähattu ja Vilttitossu elokuvassa, nyt tosin Kurenniemeläisellä fantasiakierteellä, sillä esim naapurin tätien puutarha on oikea taikamaa, hyöty/taikapuutarha ("Ai, vihanneksia ja sen semmosia? "Enemmänkin sen semmosia.") joka kasvaa mm joulukuusenkoristeita, ilotulitusraketteja, ilmapalloja, hyrriä ja vappuviuhkoja, herneenpalon sisällä kasvaa helmiä, löytyy kissankelloja joiden sisällä kilkattaa oikea kello, toisissa kukissa kasvaa pikkulintuja sekä löytyy myös taikakananmunia joita voi käyttää esim auton polttoaineena (käynnistysäänenä tietenkin kanan kaakatus) ja vähän kaikkialla pyörii koiran äänellä haukkuva taikapuuhka, joka hoitaa siivoushommat kuin tyhjää vaan. Surrealistista lastenfantasiaa.

Aluksi vähän nieleskelin että kuinka jaksan niellä tämän karkkivyöryn, mutta se sopi elokuvan tyyliin ja maisemaan oikein hyvin ja sitä oli rikottu onnistuneesti esim  poliisin ja naapurin naisen rakkaustarinalla sekä lyhyellä rosvojahdilla. Tätä rosvojahtia on joissain arvioissa moitittu päälle liimatuksi, mutta minusta se sujahti tarinaan ihan hyvin. Samoin kuin Loviisalaisen puutaloalueen muuttumattomuus (kuuskytlukulaisuus) ja nykytekniikan (kännykkäkamerat) vilahduksenomaiset yhdistämiset.

Mukana nyky-lastenelokuvien perustavara `aikuiset ovat liian kiireisiä huomaamaan lapsiaan`; Toisen tytön perhe on suurperhe, jossa vanhemmilla ei ole aikaa yksittäisille lapsille, vaan lapsilaumalle ja toisen tytön perhe on eroperhe, jossa ei ole aikaa sille yhdellekään lapselle. Tästä `kiireiset aikuiset`teemasta on välillä tehty niin falskia kamaa, että pelkäsin miten nyt käy, mutta lopputulos on tältäkin osa-alueelta hyvin hoidettu. Mukava esim nähdä Janne Hyytiäinen pehmeämmässä roolissa suurperheen isänä.

"Miten jokainen suupala voi maistua erilaiselta, mutta silti herkulliselta?" ihmettelevät tytöt taikatätien kakkua maistellessaan. Siltä itsestäkin välillä tuntui elokuvan taikamaailmaa ihastellessani. Kiva että tällainen osataan Suomessakin.