Yritän kirjoittaa katselukokemuksestani. Kokemus oli sekava, joten samoin tämä teksti.
Warren Beatty pakenee gangstereita Chicagoon!? Hän on stand-up-koomikko Mickey One. Hän joutuu siellä `ojasta allikkoon`. Vai joutuuko? Siinä tämän ohjaaja Arthur Pennin ja Beattyn ensimmäisen yhteistyön kysymys. Ja vastaus.
Muutamat oivallukset (autoromuttamon via dolorosa, rannan trampoliinipuisto, lopulta palokunnan sammuttaman, tuhoaman hullun keksijän alkeellis-tivolilaitteisen, avantgardistisen, halpis-massiivisen [mm pianoa soittavat puunrungot] jättisoittimien rannan performanssin `taltioiminen`1) vievät tarinaa eteenpäin. Mutta laahaus enimmäkseen hallitsee, vallitsee. Ja selittämätön outos. Ja tylsyys. Outo, tylsä beat-pläjäys.
Aluksi kyllästyin jatkuvan jazzin ja päällekkäiskuvien synteesiin. Ja kohta rukoilin niitä takaisin, sillä sen jälkeen elokuva-aika keskittyi 80-prosenttisesti Beattyn aikamoisen avuttomaan James Deaniaaniseen (maitonaamaiseen, nulikkamaiseen) näyttelemiseen, olemukseen. Varsin vaisu, valju, köyhä kopio Deanista. Jos sitäkään. Mutta silti katson tämän aika ajoin. Ehkä esimerkkinä. Mistä?
(Selvittämättömästä tapauksesta? Laiskuudesta? Ymmärtämättömyydestä? Tyhmyydestä?)
1) Tämän laitteiston keksijän, ympäri kaupunkia käsiään, roskakorien kansia paukuttavan, pianoa pimputtavan ja varsinkin vilkuttavan hymyilijämiehen jatkuva ilmestyminen on melkoisen vaivaannuttavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti