Puluboin ja Ponin leffa (Suomi-2018)

Kävin lapsen kanssa katsomassa elokuvaversion Veera Salmen Puluboin ja Ponin kirjasarjasta. Koko sarjaa en ole lukenut, mutta sen voin sanoa, että Mari Rantasila on ohjannut tästä loistavan lastenelokuvan! Elokuva antaa paljon aikuisellekin, olisin voinut katsoa sen yksinkin tai aikuisseurassa, mutta lapsen, lapsien riemu teki elokuvan katsomisesta vielä riemastuttavamman. Riemu onkin se tunne jolla tätä katselin. Riemu loistavista alkuperäiskirjoista, riemu sen onnistuneesta elokuvakäsikirjoituksesta ja toteutuksesta (mukana myös Veera Salmi) ja varsinkin riemu aivan loistavista Ponin ja Puluboin näyttelijöistä; Jenni Lausi on aivan ihastuttavan aito iloissaan, peloissaan (koulunaloitus), suruissaan, mielikuvitusmaailmassaan pyörivänä  koulunaloittajalapsena ja Aapo Puusti lähes huikea verbaalisessa ja fyysisessä Puluboi-tykityksessään. Äiti ja isä (Anna-MaijaTuokko ja Santtu Karvonen) ovat ihan kivat perusvanhemmat, tarkoituksellisestikin sivussa. Isässä pikkuilon särmää taiteilijana. Taloyhtiön yrmyä ja Main tulevan koulun yhtä yrmyä rehtoria esittävä Seppo Halttunen on yrmynä sitten jonain muuna-hahmona myös loistava. Jaana Pesosen hihityttävän hullusti, mutta ajatuksia herättäen esittämä täsmäoloterpeutti Tarja Tuska myös vilahtaa vitsikkäästi. Hänen sessionsa ei näytä sisältävän muuta kuin lauseen `Täs mä oon` toistoa. Hieno, hullu, ilkikurisen ironinen, upea kohtaus. Fantasiamaailmaan mennään juuri sopivan "alkeellisesti"; Ponille/lapselle riittää ponin turpamaski eikä Puluboinkaan vihreä asu siipineen ole mikään mega-asuste. Nämä riittävät. Näinhän lapset juuri tekevät ja haaveilevat. Mielikuvitus antaa, kantaa loput. Eikä siinäkään ole onneksi lähdetty millekään kotikutoisen lapsen mielikuvitus-psykedelian pyörteisiin, vaan siinäkin pysytään jalat tukevasti maassa (esim roskalavan aarteet, rehtorin autotallin riemukas salaisuus, perinteinen, isällä imurinjohto mikrofonina) mutta mielikuvitus siellä lapsen, lasten mielissä. Ja toivottavasti myös aikuisten. Mutta heiltä, sieltä sitä ei tietenkään perinteisesti löydy, löydä. Mutta jotain kuitenkin sieltäkin, lopulta. Mutta tämä elokuvahan onkin tosiaan tehty onnistuneesti ja riemullisesti lasten näkökulmasta; pienikin näkee korkealle, pieni varsinkin. Näitä `Lapsilla on vielä ilon, kuvittelun ja leikin taito, aikuisilta ne ovat kadonneet`-kirjoja ja elokuvia on tietenkin tehty tukku, onnistuen ja epäonnistuen. Tässä sekä kirjat että nyt elokuva onnistuvat siinä mainiosti.

Kirjat ja nyt elokuva kertoo Mai-tytöstä joka elokuvassa on viettämässä kesälomaa ennen koulun ensimmäisen luokan alkua. Mai on kehittänyt itselleen riemukkaan (mutta myös raivokkaan) Poni-hahmon sekä vierelleen r-kirjainta vierastavan Puluboi-beatboxaaja-ystävän joka asuu nyt pihan roskalavalla, ja on kehittänyt sinne värikkään taika-arkimaailman. Tämä taika ja arki pysyykin elokuvassa mukavassa tasapainossa, ne ovat käsi kädessä. Hauskoja kohtia ovat mm kohtaus jossa Poni ja Puluboi makaavat ruohikolla ja heittelevät kirjallisuusklassikoita (mm Sinuhe Egyptiläinen ja Rikos ja Rangaistus) taaksensa tuulen revittäväksi. (Puluboi ihmetteleekin miksi Rikoksessa ja rangaistuksessa koko juoni kerrotaan jo kirjan nimessä!) Kirjojen heittelyn jälkeen Ponin taitelijaisäkin muuttuu myrtsimmäksi. Huikeaa tykitystä on myös siinä, missä kaverukset alkavat aikuisiksi, pölynimureiden puhelinmyyjiksi. Lyhyt kohtaus jossa Mai esittää koululaisrobottia on jopa vähän kylmäävä. En voi vielä olla kehumatta Jenni Lausin `näyttelijyyttä`, lainausmerkit siksi että hän ei näyttele, eikä myöskään pelkää olla kameran edessä, ei yhtään. Hän On Mai ja Poni. Kohtaukset joissa hän (välillä hidastetusti) hirnuu raivoisana Ponina ovat aitoja, upeita.

Virkeä, ihastuttava, värikäs elokuva. Meinasin myös kirjoittaa villi, mutta villeydessä on aina vaaransa mennä överiksi, tässä ei mennä. Tässä pysytään koko ajan siinä sopivassa moodissa.