"ANABELLA!" "Vuoren piti seisoa tässä, täällä." Jo elokuvan ensimmäinen vartti antaa kuvan (tai sitten ei anna) milloin ja missä ollaan, minne ollaan menossa, mitä on tulossa; Janoinen Juopunut näyttelijä saa sulkeutuvasta kapakasta valtavan vesi tai vodkapullon suihkekorkilla. Niitä, sitä hän sitten suihkuttaa päälleen ja heiluttaa pulloa rautatieaseman asemapäällikön käsimerkkien tahtiin. Rautatieasema on usein keskuspaikka, niin kai tässäkin, sillä sinne hän suuntaa seuraavaksi ja surrealismi ryöppyää valtavaksi; Itse asemahalli on kuin katedraali (ehkä se onkin), mutta tässä ajattomassa, tuntemattomassa ajassa ja paikassa on kai käynnissä sota, sillä ilmahälytyssireenit ajavat ihmiset `talon` pommisuojaan. Sillä sellainenkin `sieltä` löytyy, mutta harvasta kirkossa, pommisuojasta löytyy hissi. Ja vielä harvemmasta löytyy hissi jonka voimapisteenä on ylös ja alas narun nokassa kulkeva lintuhäkki! (Lintuhäkki löytyy myöhemmin miehen mahasta!) Hissi tutustuttaa meidät myös `rakennuksen` muihin kerroksiin; matalaan, rapautuneeseen kerrokseen jossa ei ole muuta kuin kristallikruunu katossa, tai ihmisten ja valovilkkurintaisten mallinukketorsojen `bordelliin` ja `lopulta` hautausmaan, puiston perän ruumishuoneelle, jossa kuolleista ehkä tehdään jonkinlaisia patsaita, päämaskeja. Tähän `viimeiseen` hänet, meidät johdattaa ruumista(?), valkolakanaa (?osoittautuu valkoiseksi naisen juhla-asuksi) kantava palvelijatar...
Tämä `hän`on hahmo joka noituu nuoren näyttelijän. Ja loppupuolella joukon muitakin taitelijoita, tutkijoita. Naista ei nerokkaasti näytetä paljoakaan, paitsi viimeisessä puolituntisessa, ainakaan liikaa, noituuden jälkiä kylläkin. Oivallisen säästeliästä. Ja vaikka Itä-Blokki, varsinkin Tsekki; Kafka-maan (ehkä vielä enemmän Puolassa) elokuvat keskittyvät joskus ehkä liiaksikin byrokratiaprobleemeihin, niin tämä elokuva pukkasi mieleeni aivan uuden suunnan siitä; Pitääkö unihahmoillakin olla henkilöllisyyspaperit ja passit ja kysytäänkö niitä?
Kuollut korppi puhelinkopissa. Elokuva on virkistävä juomapaikka hautausmaalla, muistojen bulevardi. Hieno, massiivinen lukaalisänky luolassa, naismaiset verkkosukkanauhoihin verhotut tukevahkot tuolinjalat, haukan kautta kotkankyntinen mies. Huulipunamaalasus nenä/lautasliinaan, molempien jalkojen yhteispehmopossunpäätossu, vaihdekeppivessanpönttö (miksei kaasupolinpönttöä, pönttö lähtis vauhtiin?) Kynttilään tuli vedestä, maaginen, sähköinen puu, sokko(liina)karuselli.. Tärkeää on kuva, mutta myös puhe; Tätä korostavat: Pellolla, Metsässä on puhelinkoppi. Puussa on puhelin. Puhelimenluurissa suukappaleen kohdalla korvanlehti. Elokuvassa tärkeitä ovat patsaat, pullo ja peili. Pullo keskustelee peilin kautta ja toispuoleinen ja monumentaalinen, konkreettinen kerroksellisuus vie tarinaa vahvasti eteenpäin, tai ainakin johonkin suuntaan. Ja se suunta ainakin meikäläistä kiinnosti. Yliopistoväen ja katukansan onnistunut satumainen surrealisointi. Hieno elokuva, erittäin hieno.
JA ENNEN KAIKKEA: ONKO TAIDETTA LIIKAA VAI LIIAN VÄHÄN?
"ANABELLA!"
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
"Sinulla on äitisi, runoutesi, surusi ja ystäväsi."
-"Unohdit nenäkarvat." sanoo elokuvassa patsastaiteilija. Ja: "Kuka maksaa kuvanveistäjälle jolla on mielipiteitä?"
Ohjaaja Stefan Uherin Sun in The Net (Tsekkoslovakia-62-63) oli loistava harjoitus (tosin tavaraa, elementtejä liikaa ja ne haroivat liian moneen suuntaan), tää on häneltä jo täyttä tykitystä!
"Nudismin lämpö."
"ANABELLA!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti