Taas elokuva jossa alan, asian ylistys ja satiiri sulautuvat ja ja vuorottelevat upeasti.
Amerikan Voguen anarkistinen kuvaaja William Klein teki myös muutaman elokuvan. Kaikissa näkyy hämmentäjän kädenjälki nerokkaalla, muistettavalla tavalla.
Polly Maggoo on debyytti. Se kertoo amerikkalaisesta huippumallista (Maggoo, Dorothy McGowan) Pariisissa. Klein tarttui tähän uuteen ilmiöön heti. Ja tarttuikin kaikin käsin ja kameroin. Tuloksena villi, absurdi, mutta myös meininkiä ymmärtävä, jopa fanittava, vastustus. Mutta myös hommaa rakastava rytinä ja romutus.
Usein sanotaan (=tiedetään, ja tiedetään yleensä oikein) että joskus muotinäytökset ovat lähes pelkkää absudia dadaa. (Tämä meininki on nykyisin vähentynyt.) Mutta heti elokuvan alussa Klein laittaa dada-muodin huikeaan korkeuteen ja kontrastiin: Kivisen, muovisen ja pahvisen näköisessä kivilinnan - kasan ja luolan sekoituksessa hienostohaahkavieraat istuvat kapeilla laudoilla Ja! Mallit on puettu peltisiin avaruusaika - avantgardeasuihin, jotka näyttävät absurdin upeilta, mutta tietenkin myös epäkäytännöllisiltä tuhanteen potenssiin. Pelti paukkuu, huojuu, haavoja syntyy.. Mutta menestys on taattu. Mustavalkoisuus korostaa harmaata peltiä upeasti. Tämä teema antaa virtaa ja voimaa, komeaa kuvastoa koko elokuvalle.
Ja Maggoon menestys on myöskin taattu. Sitä seurataan pitkään näytöksin, harjoituksin, haastatteluin, animaatioilla, erään prinssin satumaisella saapumisella ja Maggoon metsästämisellä, nuorisofanituksella (Maggoo vuoroin molemmilla puolilla), `väärä nainen oikeassa paikasssa`- meiningillä. Upeaa! Huikeaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti