Art deco-Robinsonadi, art deco-autiosaareilu, art deco-kuvajainen-painajainen.
Pako - piiloutumismatkallaan oleva mies haaksirikkoutuu soutuveneellään nääntyneenä aution aavikkosaaren rantaan. Pian(?) selviää että saari ei ole autio, hän ei ole siellä yksin..
Keskeltä(?) saarta löytyy art-deco-linnoitus halleineen, saleineen, toimistoineen, uima-altaineen, mutta linnoitus on yhtä autio kuin saarikin. Ketään ei miehen lisäksi linnan käytäviä astele, eikä pölyjä pyyhiskele. On kuin `talossa` ei olisi asuttu vuosiin, mutta tyylikkäät, taiteelliset huonekalut ovat yhä tarkan järjestelmällisesti paikoillaan. Talossa ei ole täyttä, kaikkea on sopivasti, paitsi ihmisiä, heitä ei tosiaan näy..
Pikkuhiljaa(?) mies `törmää` heihinkin, mutta kovin pehmeästi ja utuisesti, sillä nämä jatkuvasti tanssivat ja kallioilla kävelevät ihmisparit ja yksinäiset ihmiset ovat kuin ilmaa, he eivät huomaa häntä. Jos he ovatkin ilmaa, kuvaa?.. Ei eräs erityinenkään nainen (Anna Karina) noteeraa häntä, aivan kuin häntä ei olisi olemassa. He/Nainen eivät/ei vaikuta töykeiltä, vaan aivan kuin he eivät tosiaan näkisi häntä. Onko miehen mielikin jo niin autio, tai vastaavasti niin täynnä että matkalla haaksirikkoutunut mieli tuottaa tämän paikan ja näitä näkyjä?
Ei, tämän paikan ja nämä näyt on tuottanut Tohtori Morell (vanha genrekaitakasvo John Steiner), ja näin nykyisin 3d-mallinnuksen, tulostuksen alkuaikoina on mielenkiintoista seurata eräänlaista ihmismallinnuksen, tulostuksen aikaansaannoksia ja tuloksia. Tosin tosi hämärän ja hämyisän saaren, tarinan ja aikakauden utuisesti läpitunkemana. Aikakautena on ehkä (ainakin saarella ja ehkä varmaankin muuallakin) 20-luku. Tähän viittaa tuo mainittu art deco sekä myöskin aikakauden musiikit, tanssit ja vaatteet.
Eli vanha Tohtori Moreaun saari-tyylinen meininkihän siellä saarella jyllää. Tämä tosin perustuu Adolfo Bioy Casaresin romaaniin Morelin keksintö (1940, suomennos 2002, en ole lukenut, vain pari arvostelua), mutta H.G. Wellsin romaanin (ja elokuvaversioiden) Moreaun verevät, lihalliset visiot on nyt korvattu tässä elokuvassa onnistuneesti kuvallisilla, kliinisillä `heijastuksilla`.
Kukka-asetelmia aavikolla, autiomaassa: Morel ruokailee, juomailee, keskustelee, luennoitsee porukoidensa kanssa, kaikki ovat nuoria ja nättejä. Saaren uusi tulokas seurailee sivusta, mm asettelee kuivahkoja, pölyisiä kukka-asetelmia kuiville kallioille `väriläiskiksi`, mutta alkaa itse pikkuhiljaa(?) rapistumaan.. Kovin kulunutta kehää kierretään, mies kiertää.. Päiviä, kuukausia, vuosia? Mutta elokuva kiertää nämä kuluneet karikot, se tekee tästä mystisestä tarinasta ja ajankulusta tai kulumattomuudesta taidetta: Aika kulkee kulkuaan, tai sitten ei kulje. Kulkee nopeasti, hitaasti,ei ole varmaa.. Mutta varmaa on, että kyseessä on todella mielenkiintoinen elokuvatuotos, jossa ei välttämättä tapahdu paljon, mutta taitaa sittenkin tapahtua..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti