Taas aloitetaan tuolla jämäkähköllä Suomi-nimellä, alkuperäinen italianimi on La commare secca ja kyseessä on Bernardo Bertoluccin esikoiselokuva. Käsikirjoitus on Pier Paolo Pasolinin.
Elokuva kertoo oikeastaan pelkästään erään prostituoidun murhasta, ja siitä kuka sen teki. Ja samalla elokuva tietenkin kertoo näiden `syyllisten` elämästä. Viikatemies tuo esiin erilaisia tyyppejä, parivaljakoita, ihmisryhmiä ja ihmiskohtaloita (ja nykyaikaisesti sanottuna, heidän viiteryhmiään), joita on nähty murhayönä liikuskelevan jokisillan päällä alla ja ympäristössä. Elokuvan alussa murha on jo tapahtunut. Ilmassa pyörteinä leijailevat roskat, sanomalehtipalaset, ruohomättäät johdattavat tapahtumapaikalle.
Viikatemies on kahtalainen kokemus. Pasolinin käsikirjoitus on julman tarinan tiukka ja askeettinen filminnös, ehkä vähän liikaakin, liian kapea, näyttelijätyö `aitoa` amatööri(kin)esiintymistä hyvässä ja pahassa (italialainen temperamentti iloineen ja suruineen, tässä lähinnä suruineen, menee välillä liiankin huutoisiin sfääreihin, amatööriteatraalisuuteen), mutta maita ja mantuja, maanpintaa välillä vinostikin viistävä kameratyö on toimivaa. Voi sanoa että kamera kulkee ihmisten jaloissa. Mitään uutta ja oivaltavaa tällainen neorealistinen (ihmis)kuvaus ei ole, Italiassa kun ollaan, mutta yhtäkaikki tosiaan toimivaa. Ja sopii myös tällaiseen jännityskirjamaisenkin juonen (tosin sillä vahvahkolla ihmisruodinnalla ja yhteiskunnallisuudella) käsittelyyn. Varsinaisena neorealismi-elokuvana en tätä pidä, vaikka paikka ja aikakin vielä sitä olisivatkin. Enemmänkin tosiaan tällainen `yhteiskunnallinen dekkari.`
Mahdolliset syylliset esitellään toisiaan lähempää ja kauempaa leikaten. Välillä he ohittavat, tapaavat toisiaan, välillä taas toinen/toiset ovat etualalla, ja toiset vastaavat vilahtavat kuvan laidalla. Kunnes nämä `laitaihmiset` nostetaan vuorollaan etualalle, syyniin. En tiedä kuinka yleistä tällainen asettelu ja kuvaustyyli tuohon aikaan oli, mutta ainakin meikäläisestä tuntuu että se olisi tuona aikana melkoisen uutta ja tuoretta. Ei ainakaan loppuunkaluttua. Tosin tällä `kikkaillaan` ehkä vähän liian usein.
Tämä Bertoluccin hyvin nuorena (21-22) tekemä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen, mukana debyyttiohjaajilla yleistä `matkintaa` (neorealismi, Kurosawa), mutta toimivaa sellaista. Pluspuolet veivät elokuvassa voiton. Pasolinin kässäri olisi ehkä voinut olla vieläkin yhteiskunnallisesti tiukempi ja jämäkämpi, mutta oli hyvä näinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti