Nyt en nostanut otsikkoon karmeaa, kapeaa ja harhaanjohtavaakin Suomi-nimeä Sodassa ja Rakkaudessa, joka tosiaan on nostanut framille vain yhden siivun (tosin aika ison) ja jättänyt elokuvan pääasian (ainakin meikäläisen mielestä, ja monen muunkin) sivuun, tai ainakin hyvin tulkinnanvaraiseksi. Nimittäin melkoisen kirpeän, välillä jopa kipeän, sotasatiirin.
Ja on huomionarvoista, että tämä satiiri kohdistuu Toiseen maailmansotaan, ja amerikkalaisten "mellastamiseen" Englannissa Ranskan maihinnousun suunnittelu ja tekovaiheessa.
James Garner on naisia takapuolelle taputteleva tollo, upseeristoa ja ylhäistöä palveleva `raaka-aineupseeri´. (Talo täynnä kaikenlaista luksustavaraa, suklaasta sampanjaan. Tämä ristiriita, korkeassa virassa ja asemassa olevien liehittely turhillakin ylellisyystuotteilla (tai tuotteilla joista ainakin on pulaa sota-aikana) kun muu kansa sinnittelee, tuodaan isosti esille. Samoin kuin amerikkalaisten tyhmänpuoleinen isoveliasenne. Viime mainittua vähemmän, ainakin ajan mittaan kun se Rakkaus sieltä pulpahtelee. Mutta pulpahteleepa maiden ja kansojen väliset antipatiatkin aina silloin tällöin rakastavaisten riiausreissussa, tosin nämä nousevat esiin aika käsikirjoitusmaisesti, ennalta laskettujen aikojen mukaisesti.) Nais`sotilasta`, autokuskia, avustajaa esittää Julie Andrews.
Garnerin `sotiluuden´ voi myös, niin kuin näkyy, laittaa lainausmerkkeihin, koska hänen hahmonsa ajatusmaailma on tämän satiirin ihan loppuun asti vetävä suola. Hän liputtaa pelkuruuden perään ja suosittelee sitä kaikille muillekin, näin sodat kävisivät mahdottomiksi. Tästä aiheesta elokuvassa esitetään lukuisia variaatioita, virkistävän vaihtelevasti. Julie Andrewsin hahmo on myös hyvä, mutta hänen rooliinsa liittyy enemmän epäloogisuuksia: Hän rakastuu `Jenkkitolloon` ihan liian nopeasti ja selittämättömästi, hänelle kirjoitettu teksti on välillä vähän liian vaappuvaa suuntaan ja toiseen ja hänen suustaan kuulemme lopun (satiirisen-kieliposkisen?) korniuden "Oletko sinä mies joka kerran sanoi.." Häneltä kuulemme myös viittauksen filmin nimeen: "Don`t americanize me!" Itse Andrewsin (kuten ei myöskään Garnerin) näyttelemisessä ei ole moitteen sijaa, he esittävät `omanlaisiansa tolloja` hyvin. Muu näyttelijästö, etunenässä James Coburnin honkelo, hontelo naissankari ja Melvyn Douglas sekoavana upseerina, peesaavat erittäin hyvin.
Tämä Arthur Hillerin elokuva pitää satiirisuutensa paljon paremmin kuin odotin, lähes loppuun saakka. Ihan lopussa on tietenkin "pakollinen"(?) löysennys, mutta lähes elokuvan lopussa tulevassa maihinnousukohtauksessa mukana tosi julmaa satiiria.
P.S. Ja kun kerran satiiroidaan kunnolla, niin brittimeininkiäkin (ja meiningittömyyttä) olisi myös voinut ottaa enemmän luupin alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti