Onpa kerrankin noirailu, jossa ei pääosassa ole poliisi, etsivä rosvo, toimittaja, jokamies/nainen, vaan ambulanssikuski! (Ja kuskina vielä itse Robert Mitchum!) Mutta eipä hänkään ole ammatissaan kuin ihan elokuvan alussa, mutta hyvää poikkeuksellisuutta näinkin.. Ajoittaisista laahaavuuksista huolimatta tämä Otto Premingerin ohjaama melodraama, psykodraama/ melo-noir, psyko-noir on toimivaa tavaraa.
Mitchumin esittämä ambulanssimies saapuu kolleegansa kanssa luksustalolle, jossa on tapahtunut murha -tai itsemurhayritys. Taloa asuttavat kirjoitusplokista kärsivä, rikas kirjailija, hänen tyttärensä, miehen uusi vaimo sekä pari palvelijaa. Uhri on miehen vaimo.
Mitchum joutuu heti löysänlaisesti tyttären lumopiiriin. Heidän suhteensa tempoilee onnien ja offien ristitulessa. Mitchum taitaa kyllä tällaisen rennon välinpitämättömän/ härkämäisen, olkapäät ladonovimaisen kolhosti etenevän rakkauden uhrin tämäntapaisella karismalla. Dialoginsa on välillä jopa liian luppasilmäisen uneliasta. Jean Simmons uutena rakkautena taas vastaavasti on varsinainen väkkärä ja tulisielu. Hoitaa hommansa hyvin.
Lisää murhia/itsemurhia tapahtuu. (Tosin aika verkkaisessa tahdissa, elokuva vaikuttaa useita kertoja jopa liiankin matelevalta ja hitaalta, mutta tämä tuo hyvin, jopa loistavasti esiin hiljalleen kumuloituvaa hulluutta. Elokuvan absurdiuden kliimaksipiste tapahtuu noin tunnin kohdalla esitettävässä mielisairaalamaisen tylsistyneessä hääkohtauksessa. Hääpari on kuin kaksi välinpitämätöntä tuijottajaa. )
Elokuvassa on noiriksi varsinaista poliisi/etsivätoimintaa vähän, mutta Jenkkityylin mukaisesti mukana on pitkähkö oikeussalikohtaus. (Tässä kohtauksessa syyttäjä on raahauttanut keskelle salia turma-auton sisuskalut ohjaimistoineen, moottoreineen yhtenä kokonaisuutena.)
Onnistunut draamanoir, noirdraama (ensimmäistä etenkin). Mitchum on oma itsensä ja Simmons on sähäkkä väkkärä, pimeässä loistava sähikäinen, virvatuli. Elokuvan loppu on myös sähäkkä ja musertava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti