Jean Renoirin vuonna-51 ohjaama The River on yksi kauneimmista värielokuvista. Brittien siirtomaavallan aikaiseen Intiaan sijoittuva, ja kokonaan Intiassa kuvattu elokuva pakostakin sisältää vähän länsimaista ylenkatsetta ja koristeellista kuvausta (jota täyteläinen värimaailma korostaa), mutta elokuvassa on kuitenkin kosolti ikuisen Intian ja ikuisen maailman ymmärrystä.
Elokuva keskittyy pariin Brittiperheeseen ja paikalle saapuvaan amerikkalaiseen, osin invalidisoituneeseen sotasankariin. `Pienistä` elementeistä suurissa puitteissa nostetaan onnistuneesti esille lapsuuden riemua ja tragediaa, nuoruuden rakastumisia, sotasankarin sodanjälkeistä `maailmanvierautta` ja brittiläisen miehen ja intialaisen naisen tyttären `kotimaa`vierautta. Eli omanlaistansa tyhjyyttä kumpaisellakin. Lisäksi kuvataan värikkäästi tavallista kansaa: Kovaa työntekoa, mutta vastaavasti myös meditatiivisia hetkiä (yleensä joen rannalla), rauhallisia, jopa unisiakin päivälepoja, sekä illan hämäränrauhallisia keskusteluhetkiä. (Jälleen joen partaalla.) Eli elokuvan pääsana on Elämä(t) itse.
Elokuva kuvaa onnistuneesti ikuisuusaihetta; luonnon, elämän ja kuoleman vääjäämätöntä, mutta loppujen lopuksi, rauhallista kulkua. Ja joki tietenkin on tässä se vertaus ja keskus, keskus ja vertaus.
Muhevanvärinen maailmanselitys ja lopulta ymmärrys. Eräänlainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti