Japanin yö ja usva (Jap-60)

"Entiset" (suurin osa `entisiä`, muutama ei) opiskelijakapinalliset kokoontuvat kymmenen vuoden jälkeen yhteen erään toveripariskunnan häihin ja vanhat haudatut traumat, kliseet ja luovuttamiset/unohtamiset pääsevät pintaan kestäen koko elokuvan, lähes kahden tunnin, mitan.

Tästä mestariohjaaja Nagisa Oshiman teoksesta ei tule tylsää, luettelomaisista julistusta, vaan yllättävänkin napakasti ja  mielenkiintoisesti tehty `julistus`elokuva, kirurgisen, pirullisen tarkka aatteiden, ihmissuhteiden ja luottamuksen, solidaarisuuden, sekä näiden puuttumisen/piilottamisen kaivanta. Harkiten käytetyt teatterimaiset ihmisryhmäsijoittelut, valokeilat sekä pysäytyskuvat sopivat hyvin elokuvaan. Nykyään tällainen on hyvinkin tuttua ja tavallista poliittisessa elokuvassa, mutta vuonna-60 tällainen toiminta oli tuoretta. Ja näyttää tuoreelta vielä tänäänkin, johtuen siitä että teatraalisuudesta ei oltu tehty koko elokuvan läpäisemää linjaa. Aina kun häähuoneesta (`teatterilavalta') astutaan ulos, sumuiseen iltaan, astutaan aina myös menneisyyteen käyden läpi kunkin osallistujan osallisuutta tapahtumiin. Tärkeimpänä yksittäisenä tapahtumana seurataan ja pohditaan erään toverin kuolemaa.

Paikalle saapuu kutsuttuja, kutsumattomia, kadonneitakin. Tärkeänä teemana on tuttu mutta verevä tutkinta siitä miksi suurimmalla osalla kapinallisuus on jäänyt taakse, laimentunut tai sitä peitellään ja miksi joillakin se on säilynyt. Ja minkälaisena se on säilynyt. Eikä täyttä tunnustusta saa itse kapinakaan, puhutaan mm "stalinistisista zombeista." Elokuvassa usein toistuva nuorten laulama yhteislaulu kiinnittää osioita yhteen, menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta, mutta mielestäni myös kuvaa paikallaan polkemista.

Elokuva päätyy politiikkomaisen johtajatyypin pitkään puhepapatukseen, jonka lopusta ei saa selvää (ei ole ainakaan käännetty)

Monitasoista elokuvaa. Jos nuoruuden huumasta, mielenosoituksista yms kiinnostunut Oshima eläisi tänään, niin minkähänlaisen nuorisokuvauksen hän tekisi tänään. Olisikohan lamaantuneisuus vallalla jo alusta asti, myös menneisyydessä. Luultavasti.

Zu: Warriors from the magic mountain (Hong Kong-83)

Ainakin viime päivien vähän väsyneessä olotilassa Tsui Harkin Zu-leffa osoittautui vähän liian nopeansekavaksi fantasiarymistelyksi, joka vasta viimeisen vartin aikana pääsi kiinni värikkään lennokkaaseen magiamättöön. Ja paradoksaalisesti monet kohtaukset tuntuvat nopeudestaan huolimatta liian pitkiltä.

Tää on taas näitä jossa hyvis ja pahis (ja niiden sekoitukset) miehet ja naiset seikkailevat fantastisessa menneisyydessä. Leffan alkupuolen valopilkkuna on pitkistä kulmakarvoistaan pääkalloplaneettaa pyörittävä maagikkoukko. Loppu, kuten sanottua, on sopivanvauhtista menoa jonka pääjuttuna on punasävyiset helvettivisiot jossa kettinkiketjut hallitsevat. Niitä pitkin sitten komeasti kuljetaan. Räiskyvää menoa.

Kirjoitan tähän ehkä lisäjuttua kun olen katsonut tämän vähän virkeämmässä olotilassa, nyt tää jäi aika toispuoleiseksi kokemukseksi.

Lappikauhua osa 2: Häxan/The Blonde Witch/ La sorcière (-56)

Kuten vuosiluvusta näkee niin kyseessä ei ole se mykkäklassikko-Häxan, vaan ruotsalais-ranskalainen (ja tais italiakin olla vielä mukana) kansantarukauhuinen elokuva joka kertoo suurkaupunkilaismiehen ja villin, vapaan ja viattoman metsäläistytön rakkaudesta. Sekä tietenkin samalla modernin ja takapajuismetsämaailman törmäyksestä iloineen ja kolhuineen.

Pariisilaisinsinööri lähtee työkomennukselle Pohjois-Ruotsiin tietyömaalle. Alue on kai kuvattu ns meän kielen paikkeille, koska henkilöissä vilisee suomenkielisiä nimiä. Päähenkilön, Vaalean Noidan äiti, Vanha Noita on nimeltään Maila. Lisäksi löytyy Matti ja Pullinen nimisiä sivuosahahmoja, Suomi-viittauksia on lisääkin: Juodaan Suomi-viinaa, kovaotteinen selkähieronta on kuulemma nimeltään suomalaista hierontaa. Saunassakin käydään, mutta vihta/vasta on melkein ilman lehtiä, eli melkein risukasalla paukutetaan.

Tästä kansantarukauhuilusta voisi melkein jättää tuon kauhu-viitteen pois, mutta kyllä se mielestäni puolustaa paikkaansa, jonkinlainen uskottavan reaalimaailmainen kauhutunnelma on koko ajan päällä. Pienillä fantasiapärskädyksillä tosin, esim näissä elokuvissa tyypillinen `noita ja metsän eläimet ovat halailevia ystäviä` edustaa tätä laitaa. Luontomagia kukoistaa. Kirkossa lauletaan Härlig är Jorden eli Maa on niin Kaunis. Elokuvan lopetus on sekä synkkä että fantasiamainen.

Mukavan mystisesti ja suht reippaasti etenevä elokuva josta en ollut aikaisemmin kuullut mitään. Pienoinen helmi.

Kaukoitäkauhua osa 2: Genocide (Jap-68) Living Skeleton (Jap-68)

Todella kylmäävää elokuvaa edustaa Genocide, joka ei Toho-elokuvien tapaan tuo esiin mitään camp/trash-tyylisiä, vähän hassunhauskan ja pelottavan oloisia hyönteisiä pörräämään ruudulle, vaan valtaisat, tuhoisan tehokkaat hyönteisparvet pudottavat lentokoneita, saavat puremillaan aikaan iljettävää jälkeä sekä yleensä vain tuhoavat maailmaa. Kun tämä toiminta vielä tehdään ja taustoitetaan atomipommin varjossa sekä selitetään myös keskitysleiritraumoilla, on käsillä aikamoisen puhutteleva elokuva sotien ja selkkausten vaaroista.

Leffan loppu on harvinaisen jysäyttävä, pysäyttävä, kuvaus maailmasta jossa ihminen on totaalisen yksin?/kaksin?...

Laiva -ja luuraurankokauhun ystävät saavat täyslaidallisen tätä tavaraa vuoden-68 aave-elokuvasta Living Skeleton joka sekoittaa kuvaan ja kuvioon vielä identtiset kaksoset-tematiikkaa/mytologiaa, hulluksi tulevaa tohtoria sekä komeaa mustavalkokuvausta.

Elokuva alkaa sillä kun merirosvosakki ampuu jaloistaan kahlehditun laivahenkilökunnan kokonaisuudessaan kuoliaaksi. Tästä alkaa merirosvoporukan aavemainen tuhoaminen yksi/kaksi kerrallaan.. Merenpohjassa jaloistaaan kahlehditun luurankolauman leijuva vaeltelu on karmivaa tavaraa ja kekseliäästä kauhukuvastosta voisi mainita myös verta valuvan laivan. Sateenharmaa haamumaisema saa lisäklangia huuliharpun, rautalankakitarakuvioiden sekä viulujen lyhyillä häivähdyksillä.

Jälleen onnistunut otos japanilaista kuusikymmenluvun perinnekauhua, muutamilla yllättävillä mustavalkoisilla gorepärskähdyksillä pippuroituina.

Snow Devils (Ita-67)

Himalajalla sijaitsevan, avaruusaseman näköisen tutkimuslaitoksen ikkunasta tulee kivi ja lumi sisään. Ja kohta makaavat kaikki kuolleina.. Onko kyseessä itse Abominable Snowman?


No, niitähän ne. Sillä näitä onkin useampi. Mutta mitä? Nämä tulevatkin Avaruudesta!! Eikä siinä vielä kaikki. Näissä hemmoissa viehättää varsinkin heidän asustuksensa: Pumpulikarvoituksen päälle on vedetty naisten voimisteluasu, jalassa on trikoohousut sekä karvakengät. "Urheilullista" habitusta vielä lisää rinnan päällä, nauhan päässä killuva mitali! Näyttää vähän siltä että kyseessä on `kaikki voittavat`-tyylinen ratkaisu. Pomot erottuvat karvarahvaasta siinä että heidän asukonaisuuteensa kuuluu jo mainittujen lisäksi punaviitta, paksu punavyö sekä kokotrikoo. Cool as snow! Straight from this years winter collection! Ai niin, luolastoissa kun ollaan pyöritty, niin kaikilla karvamaakareilla on kaiken kruununa pölynhohtavat permanentit!


No, huippututkijaporukka tietty sitten lähtee Himalajalle tutkimaan asiaa, ja lumituiskuseikkailuiden jälkeen vuoriston sisäinen, karvakavereiden "avaruusasema" sitten löytyykin. Monenlaista vinstaakia ja vilkkuvaloa ovat heebot sinne roudanneet ja rakentaneet. Karvaheeboilla on meneillään maan säätilojen täydellinen sotkeminen. Ratkaisut ja taistelut käyvät ajan halpisseikkailuiden tapaan melkoisen nopeasti. Jopa niin nopeasti että kun karvakarpaasit vievät porukan vuorivankilaan (josta löytyy tuhoutuneen tutkimuslaitoksen pomo hengissä), niin porukan pomo huomaa heti metrin korkeudella muutaman lahon laudan ja kysyy että mikä se tuo on? Ja aikaisemmin vangittu pomo sanoo että tuuletuskanava. Ja sitten koko porukka hyppää kanavaan, ja kohta ollaankin vapaita..


Mutta karvakasoilla onkin myös avaruusasema/alus myös ihan Oikeassakin Avaruudessa. Ja sinne käy taistojen tie tietenkin sitten seuraavaksi..


Snow Devils on värikkään muovisen "maailman", älyttömien asuratkaisuiden sekä nopean toiminnan mukava sekoitus. Tämä Antonio Margheritin ohjaama scifiurpoilu on aikansa kuvaa ja tavaraa. Leppoisan viihdyttävää ja myhäilyttävää matskua. Tämän kyllä katsoo. Itse lumitouhu on aika kohmeista kauhua, mutta se sopii siihen.


P.S. Sankaria esittää vanha giallonaama Giacomo Rossi-Stuart.

Thankskilling 1 ja 3

Syy miksi kakkososaa ei ole mainittu on se, että sitä ei ole olemassa. Tai periaatteessa on, sillä kolmososa alkaa Thankskilling kakkososien tuhoamisella aavikolla. Kopiot kaadetaan kuorma-autonlavalta erämaan hiekkaan ja ne tuhotaan liekinheittimillä.. Tai ei kaikkia, yksi kopio säilyy ja sen suojeleminen on kolmososan perusjuoni. Monen muun ohella.

                                           "Have you seen my mind?"

Mutta ensiksi ykköseen: Se on muuten ihan tavallinen teinislasheri, paitsi että vihollisena on nyt koirankusen herättämä intiaanikirouksinen zombikalkkuna.  Teinit (tai mitä ne nyt ovat) ovat tylsiä paksua kaveria ja nörttihahmoa lukuunottamatta, meininki jokseenkin veretöntä ja tissitöntä. (Lukuun ottamatta aivan elokuvan alkua, jota mainostetaan DVD:n kannessakin ihan hauskasti "Boobs in first second" Nämä ovatkin ainoat. Sama toistuu myös kolmosessa, nyt tosin ollaan avaruudessa ja boobsit näkyvät astronautittaren asun läpinäkyvien luukkujen läpi. Ihan oiva idea.) Mutta tosiaan itse hirviö on ihan toimiva kaakattava kalkkuna, tosin hänen mainostetut one-linerit eivät ole niin huippuja.. Mutta muuten hauskahko kalkkunaleffa, jonka varrella viihtyy väsähtämättä.

Mutta kolmonen onkin sitten toinen(!) tapaus! Se on pääosin erittäin onnistunein nukein tehty kalkkunakauhuelokuva. Vaikka en ole nukkekauhun ylin ystävä, niin olisin jopa toivonut että koko leffa olisi tehty niillä, niin mainioita ne ja niiden ympärille rakennettu hämäränsekava, mutta lopulta "selvä" ja "selkeä" juoni oli. Mutta mukana on myös kaksi ihmishahmoa, molemmat vanhanaikaisiin värikkäisiin keisarikuteisiin ja peruukkeihin pukeutunutta hemmoa, toinen ostoskanavalla tuotteita mainostava keksijä ja hänen keppiveitsellä aseistettu suojelijansa. Mutta he tuovatkin tarinaan vielä vähän lisää kivaa kierrettä ja särmää. Selviää muuten semmoinenkin asia, että taivaasta saa uuden komean keppiveitsen. Erilaiset taivaisiinkutsut ovat muuten kummankin Thankskillingin oivallisia ideoita. Taivaisiin jo kutsutut hahmot kutsuvat vielä maan(?) päälle jääneitä kavereitaan..
Niin, nää nuket. Mukana on nukkeja kalkkunanmuotoisista avaruusaluksista räkäiseen räppärimummoon, ja paljon muita. Erikseen pitää mainita mainio eläväksi muuttuva DVD:n kalkkunakansi. Erittäin onnistuneita ja oivallisia kaikki. Gorea vähän enemmän kuin ykkösessä, tissikerroin kuten sanottua, samalla tasalla.

Molemmat jouhevasti katsottavia elokuvia, tosin kolmonen vie reilusti voiton älyttömän ja oivallisen upealla sekoittamisella. Klassikkokalkkuna.

Unearthly Stranger (Bri-63) ( + Invasion (BRi-66)

Brittiläinen Unearthly Stranger on `ajattelevan aikuisen`(kääk! mikä ilmaus!) science fiction-elokuva (aika monasti trash/camp stoorien) aiheesta `aliennainen avaruudesta`. Mutta enivei, tämä mustavalkoinen brittifilmi on erittäin ajatuksella tehty versio aiheesta.

Filmi alkaa (ja melkein loppuu) sillä kun tutkijamies juoksee kauhuissaan `jotain` pakoon avaruustutkimuskeskukseen, jossa hän alkaa kertomaan kelanauhurille huikeaa ja kauheaa tarinaansa:

Pääjuttuna on se että huippututkijoita ympäri maailman alkaa kuolemaan mystisissä olosuhteissa. Päätutkijamiehemme ajaa autollaan jollain työreissullaan jossain päin Eurooppaa kun hänen autonsa pysähtyy, eikä suostu enää käynnistymään, bensaa on kyllä, valotkin sammuvat. Autoon astuu kaunis liftarinainen, ja kas auto käynnistyy.. Ja kas.. heistä tulee mies ja vaimo..
Selviää että nainen nukkuu silmät apposen auki kuin kuollut ja muutenkaan hän ei kuulemma koskaan räpytä silmiään (mitä hän kyllä tekee) ja kun hän itkee niin kyyneleet polttavat vakoja hänen poskiinsa. Mutta kuuman uunivuoan nappaaminen paljain käsin uunista ei taas jätä mitään jälkiä käsiin.. Lapset hän saa itkemään ja pakenemaan..

Pienestä ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta elokuvassa säilyy jännitteinen tunnelma koko ajan, dialogit oikeasti mielenkiintoisia pohdintoja aiheesta ja elokuvan loppu todella kylmäävä ja tehokas.

Mustavalkoinen kuvaus tukee tarinan hämäryyttä hyvin, kuvaus ei aivan yhtä kekseliästä kuin vastikään katsomassani, niin ikään brittiläisessä avaruus/alieninvaasioelokuvassa Invasion (-66) jonka kamera-ajot esimerkiksi nukkekodin läpi itse oikeaan taloon astuttaessa ovat lumoavia ja pelottaviakin. Itse elokuva oli kylläkin Unearthly Strangeriin verrattuna junnaava ja vähän kökkökin. US:ssä kyllä näytetään  kuvauksellisesti kiehtovaa tutkimuslaitoksen kierreportaikkoa usein, mutta sitä ei käytetä kovinkaan kaksisesti, kamera pysyy koko ajan lähes samassa paikassa.

Unearthly Stranger on taidokkaan minimalismin, hyvien näyttelijäsuoritusten juhlaa jossa suht suoraviivaisen aiheen ja tarinan  käsittelyn alla on monia tasoja.