torstai 3. tammikuuta 2019

Song of Paris (Englanti-52)


Dennis Price esittää smoothin mainiosti vatsapillerifirman pomoa, Matthewia (`oikea` pomo julkisuutta ja julkkiksia hamuava äiti) joka pillerinmyyntimatkalla Pariisissa, sissi-stuntkuvauksissa-publicity stunt-kuvauksissa tutustuu laulajatar Clementineen (Anne Vernon)  ja he ihastuvat toisiinsa.
Musiikkihommien tyrehdyttyä Clementine lentää Lontooseen ja Matthewin on äidilleen esitettävä että nainen on vanhaa eurooppalaista mahtisukua. Tästä seuraa (melkein) melkoista mahtikomediaa jota jytyyttää vielä Mischa Auerin mahtavasti esittämä eliittipummi. Hän on myös Clementinen perässä. Miesten onkin suoritettava kaksintaistelu, miekoin. (Tähän liittyen, mukana mainio painajais- haaveuni miekkailusta giljotiinin ympärillä ja lännenelokuvamaisesta aavikkoammuskelusta.) Lisäksi mukana jutustelua Rin Tin Tin`istä(!), hauskoja ja näppäriä taulu ja valokuvaviittauksia sekä Afrikkalainen kirous!

Price ja Vernon mainio pari, John Guillerminin ohjaus sulavaa, vauhti on väkevää. Kuin screwballi englantilaisittain; Amerikkalaisen vauhtikomedian ja itselleen-toisilleen naureskelevan brittiläis-ranskalaisen nuljuavan jäykistelyn (no, Price on aina smooth) soppa.

Anton Diffring vilahtaa Renoir(!)-nimisenä hahmona.

American Madness (USA-32) - Suuri pankkirosvous

En ole mikään Frank Capra-fani, eikä tämäkään kunnon mies ja kunnon kansa vastaan iljettävät, ilkeät välistäryöstäjät-elokuva mitään valtavia riemunkiljahduksia meikäläisessä herätä eikä nostata, mutta ei ole läheskään `genren` pahimpiakaan.


Kansallisen puhtoisen pankkiirin (Walter Huston) työtoveri (Pat O`Brien) joutuu syyttömänä syytteeseen isosta pankkikavalluksesta. Ja tietenkin `koko kansa` tästä kärsii ja `hyvä kansa` näyttääkin voimansa. Varsinkin Huston, mutta myös O`Brien loistavia rooleissaan, mutta `Caprailu`- `Hyvä Kansa`-ylistys liiallista. Jopa niin (tarkoituksettoman) liiallista, että se saa joukkohysteriamaisia piirteitä kohtauksissa mihin sitä ei ole luultavastikaan tarkoitettu. Capra kuitenkin kyllä
(o)saa hysterian mekanismit näyttämään suht aidoilta.


Elokuvan alkuperäinen Amerikka-nimi monipuolinen, monikerroksinen, monimutkainenkin toisaalta (aiheuttaa monensuuntaisia ajatuskulkuja), jämäkkä ja hämärtävä. Yhtä aikaa yksi ja monipuolinen, moni ja yksipuolinen.
Elokuvan nimi monitahoisempi kuin itse elokuva.

An American Tragedy - Amerikkalainen murhetarina (USA-32)

Nuori mies, hotellin `bellboy` (Phillips Holmes1) on mukana juoppokuskin kyydissä, ja he ajavat pikkutytön päälle. Hyvästeltyään uskovaiset vanhempansa mies pakenee. Ja pakeneekin ympäri Amerikkaa; Kuljeskellen, jatkaakseen `bellboyn` hommia,  lopulta hän pääsee pikkupomoksi (työnsä lähinnä kiertää työpöytiä kädet selän takana tarkistaen työn tekemistä ja tuloksia) jossain ihmeen kummallisessa (leikkaa ja liimaa kangasta?, paperia?) `leimaustehtaassa`.
Kuljeskelu kuvaa hyvin miehen elämää. Hän on kuin veltto, vettynyt lastu laineilla joka on `otan vastaan mitä tulee, ja jos en pidä pakenen`-tyyppinen tallaaja. (Yhtenä syynä ilmeisesti vanhempiensa laajasylinen [johon poika ei mahdu, johon pientä poikaa ei ehditä, muisteta ottaa] elämän murjomien miesten ja naisten majoittaminen.
Varsinainen pakeneminen pojalla alkaa kun hän ei saamattomassa paniikissaan pelasta alaistaan, työläisnais-tyttöystäväänsä (Sylvia Sidney) hukkumasta. Hän on aikaisemmin rakastunut varakkaan perheen biletyttöön (ja yleensä varallisuuteen), ja tyttö tähän, ja tämä entisestään lisää pakomatka-golgatan laajuutta ja syvyyttä. Rakkauden ja varakkuuden hamuamisessakin mies kulkee kuin haamu, aave ja antaa tuulen kuljettaa. Holmes on loistava roolissaan. Samoin Sidney.


Yllättävän synkkä tarina ajalleen. No, ohjaajana Josef von Stenberg. Tätä seuraa mielenkiinnolla. Tosin lopun oikeuskohtaus Jenkkityyliin taas liian pitä, mutta harvoin näkee noin hikisen raivokasta syyttäjää ja puolustusasianajajaa. Uskonnollisuuden (isä ja äiti) tuominen esiin ja varsinkin loppuun mielestäni pikkuisen laiska ratkaisu. Mutta synkkä elokuva, tarina on tosiaan ajalleen erikoinen, mielenkiintoisella tavalla.


1) Tästä elokuvasta hämmästyttävän paljon etiäisiä Holmesin omaan elämään; Autokolari, josta hän selviytyi, mutta joutui maksumieheksi, suhde skandaalilaulajattareen Libby Holmaniin..

keskiviikko 2. tammikuuta 2019

Man Who Changed His Mind (Englanti-36)

Näppärällä nimellä, näyttelijyydellä ja juonella `valeltu` filmi on Boris Karloffin parhaita. Ja muutkin näyttelijät edukseen, välillä jopa Karloffin saavuttaen, jopa ohittaen. (Elokuvan muita nimiä: Man Who Lived Again, The Brain Snatcher, Dr Maniac).


Jatkuvasti tupakkaa huulessaan tai kädessään käryttelevä hullu tiedemies (Karloff) saa innokkaan apurittaren (Anna Lee), joka ei hänen hulluuttaan vielä tiedä. Mutta tulee pian (elokuva kestää vain noin tunnin) tämän tietämään; Mies on kehittänyt systeemin, jolla voi siirtää toisen elollisen mielen toiseen elolliseen. Aluksi kokeillaan ja `onnistutaan` apinoilla; Kiltistä esiintyjäapinasta tulee raivopää ja raivopääapinasta kiltti. Sitten hemmo suunnittelee ja toteuttaakin saman ihmisille; Hän vaihtaa kyynisen pyörätuolivanhuksen ja Karloffin hahmolle tuskaisan esitelmätilaisuuden järjestäneen lehtimogulin (tiedemies toimii mogulin tiloissa) mielet (ja iät!?) päittäin. Ja seuraavaksi (elikkä lopuksi) hän vaihtaa apurittaren miehen (John Loder) mielet keskenään.


Oivallisesti rullaava hullu tiedemiesmäily, jonka käänteet ja vauhti saavat pysymään penkissä ja toivomaan lisää. Ja toisaalta nauttimaan tunnista jossa ei ole mitään turhaa.

Guru, The Mad Monk (USA-70)


Andy Milliganin wanhaan aikaan, wuosisatojen taakse (tietenkin!), 1400-luwulle sijouttuwa wankilawampyrointi omaa edes jonkinlaisen juonen, mutta karmean toteutuksen, waikkakin halpa ja kiirekuwausten takia paljon nopeasti hörähdettäwiä tahattomuuksia mukana onkin; Waatteet ovat wanhahkoja, teatteriwarastosta, mutta meikit nykyaikaa, samoin erilaiset työkalut, nykyaikaa. Entäpäs taustalla nojaileva moottoripolkupyörä, Nykyaikaa! Voi Andy, Voi Andy, Voi Andy!!!... :-)


Gummallisesti, kummallisesti nimetty munkki Guru joka `kirkkoilee` vankilasaarella. Vankilan ruumiita lähetetään mm Päänunnalle, joka on vampyyri (taas vampyyri!!!)!! Ja tietenkin paikassa pitää olla myös kyttyräselkä kulkemassa. Tottakai, genreen kuuluu.
Kovaa tarinaa, mutta se Toteutus, Toteutus, ja vielä kerran Toteutus!!!... Se on avutonta, onnetonta, surkeaa… Siis suttukuvaus, näytteleminen varsinkin, dialogikin, no joo...


Ei jaksa enää näitä...

tiistai 1. tammikuuta 2019

The Rats Are Coming! The Werewolves Are Here! (USA-72)

Taas tätä Milliganin `kulta-aikaa`! Täyttä Milligania, Täyttä Milliganismia! Sekä hyvässä, että paljon pahassa. Elokuvan nimi on yhtä aikaa ja/tai eri katselukerroilla kökkö tai `oivallinen`.

Jostain syystä nää epämääräisehköihin menneisyyksiin sijoittuvat Milliganit eivät oikein minuun pure. The Body Beneath on pikkuinen poikkeus.

Milligan-säästöllä tässä on kaksi elokuvaa yhdessä (rotta sekä ihmissusikauhu), mutta `toisenlaisella, toisensuuntaisella säästöllä` tästä olisi saanut kaksi elokuvaa. Mutta hyvä että tehtiin ja tuli vain yksi, kärsimistä on jo tässäkin:

Kartanossa (taas tanan kartano!!!) elelee ihmissusiperhe, ihmissusisuku. Ja genreen tyypillisesti siitä, sen kirouksesta halutaan myös pois. Häkillinen raivorottia(!) ostetaan asesepältä(!), no ostetaan häneltä asekin! Tässä ja tästä saadaan tämä huikea elokuvan tuplanimi. Seppää esittää muuten Maestro Milligan itse! (Hän ei olekaan elokuvissaan näyttelijänä kuin tässä ja Legacy of Blood`issa postimiehenä, joten ihan niin valtavan monipuolinen, aava ja aukoton, armoton auteuri ei hänkään sentään ole.)

Näissä Milliganin menneisyyslöinneissä draama pukkaa aina paljon, liikaa ja liian pitkään pintaan pikkugoreilulla pilkottuna, eikä tämäkään tee poikkeusta.

Mieleenjäävä nimi, ei kovinkaan (onnistuneista asioista, vaan perus-Milligantylsyydestä) mieleenjäävä elokuva.


Carnage - Kauhutalo (USA-84)

Monstrosity (-87), kamala Golem`komediaversio` aloitti Andy Milliganin `komedia`kauden; kolme elokuvaa, tosin keskimmäinen The Weirdo, oli paluuta vanhaan, viimeinen (myös muutenkin Milliganin viimeinen ohjaus) Surgikill (-89) oli taas surgu`komediaa`.

Viimeinen varsinainen `perinteinen` (no, on tää aika perinteinen, siksi varmaan se Suomi-vhs:kin) kauhuelokuva on vuoden-84 Carnage. Ja kerrankin Milliganilta `nykyaikaan`sijoittuva elokuva! Ja kerrankin Milliganin leffassa siedettävää näyttelemistä!

Elokuvan alussa häämarssi soi kartanossa (taas kartano! no kartanothan ovat kauhun kehtoja) äänilevyltä ja hääasuissa oleva pelokas pari kysyy toisiltaan vihkivalat, suostuvat ja tappavat toisensa..
Kymmenen vuoden päästä uusi hääpari saapuu ostamaansa taloon...

Alku on `kaikki on ihanasti rempallaan`- tyylistä tolloilua; Nainen ottaa teekupit kaapista, pyyhkäisee niitä vähän hameen leninginreunaan (naisella muuten sama asu koko ajan päällä, niin häämekkona kuin esim puutarhahommissa [viimenainitussa tosin hanskat kädessä]. tää on säästöä sanon minä!) ja kohta on maistuva(?) tee valmista. Maistuvuudesta emme pääse tietoon, koska sitten levysoitin alkaa soittamaan itsekseen häämarssia (myöhemmin levy lentää itse soittimeen, nerokasta!), ja kun pariskunta palaa takaisin, on joku siirtänyt kupit tiskialtaaseen. (Ystävällinen, huolehtiva, auttavainen aave kenties? Vai huumorihaamu?-> Vai viekö vhs:n kannen teksti heitä, meitä mihinkään: "Aluksi tapahtumat ovat mystisiä ja miltei hauskoja..") Tämän jälkeen siirrytään miltei kauhuun; Yöllä, pariskunnan nukkuessa vaahtokylpypohjaisen ammeen viemäriaukko (sieltäkö se tuli?) korahtaa ja kohta joku näkymätön laittaa kaasu-uunin päälle ja luukun auki ja ikkunat kiinni... Sitten tullaan aamuun, ja kaasukorjaaja ja pariskunta pohtivat kaasumysteeriä... Lisäksi näytetään pitkään kukkaruukun huojumista, ennenkuin se mätkähtää maahan. Vaikka en olekaan kauhutaloelokuvien ystävä, niin tällainen eräänlaisen `kliimaksin` ja antikliimaksin jatkuva veltto vuorottelu avaa meikäläisessä aikaisemmin piilossa pysyneitä roskaluukkuja ja roskareittejä. Pirun, Riivatun Milligan! :-) Tällainen mitätömyyksien maratoni hieroo roskasynapsejani. Taiturin työtä.

Elokuvan ensimmäinen reilu puoli tuntia on tätä toisaalta ihanan ideaköyhää, toisaalta mehukkaan mitätöntä `mellastusta`, ja mietinkin, että mähän olen nähnyt tään ennenkin, eikä siitä olleet kovin mehukkaat muistot. No, tämän puolituntisen jälkeen elokuva perinteistyy, tavallistuu ja tylsistyy kökkökauhuiluksi, ja jotenkin ymmärrän ex-reaktioni. Mutta toisaalta taas en. Esim kaula-kurkku-
kauhukohtauksessa gorevoimaa. Ja`vatsasta tulee narua, juuria-oksia(?) ja spagettia-kohtauksessa vilahtaa sitä kadonnutta roskavoimaa. Ja kirveen dekapitaatiopukkauskin löytyy. Ja muutenkin työkalut lentelevät ilmassa, mm papinkin päähän, ja, niin vaikkakin elokuvan viimeisen tunnin henkilöiden lisääminen (ja juhlat kauhutalossa) lisää myöskin tylsyyttä (siis nyt aikuisen oikeasti tylsää ja tylsyyttä, ilman campia ja roskaa), niin kyllä pidän tästä nyt paljon enemmän kuin muistelin aikaisemmalla kerralla pitäväni. Paras (kahteenkin kertaan) näkemäni Milligan. (Ja en tosia muistanutkaan, että leffan alkupuoli oli noin kuivan-kökkö-kökkö-kuivan roskainen ja loppupuoli edes noinkin (kökkö)goreinen. Loppujen lopuksi, onneksi, käppäisen camppailun, goreilun, rasvaisen roskailun liiskainen, limainen yhteenliittymä.)

P.S. Nyt Milliganille poikkeuksellisesti(?) näytetään missä talo (ehkä, muka? taloa ei suoraan sijoiteta sinne) sijaitsee; Sinne mennessä ei koskaan näytetä katua ja taloa yhtäaikaa, mutta kahteenkin kertaan näytetään jotain matalaa teollisuusaluetta halkinaisine jalkakäytävineen. Talossakin halkinaiset portaat, mutta itse talo ja puutarha eivät kyllä oikein sovellu näytettyyn ympäristöön. Mutta tää on näitä Milligan-Mysteereitä.