lauantai 15. syyskuuta 2018

The Premonition (Usa-75)

Adoptiokauhua. Adoptoidun lapsen oikea äiti Andrea Fletcher (Ellen Barber) ja huvipuiston valokuvaaja(!)klovni `Jude` (Richard Lynch!)yrittävät ottaa maagisinkin (varsinkin niiden) keinoin lasta itselleen. Barber, Lynch ja uutta äitiä esittävä Sharon Farrell näyttelevät kaikki vereslihaisen ja veresmielisen roolin. Todella hyviä rooleissaan.

Jos näin syvältäluotaavasta aiheesta edes voi sanoa, että toteutus on hidastempoinen, mutta se on sitä, mutta mieltämullistavalla tavalla; Lapsen kidnappausyritykset ja kidnappaus tulevat ja tunkevat katsojan mieleen, ehkä ikiajoiksi. Karmeaa tapahtumaketjua kuvittavat harvemmin nähdyt `hallusinaatiot`, peilin ja auton tuulilasin jäätymiset. Uuden isän, mm musta aukko-tutkijan (myös loistava Edward Bell)  lähtö musta aukko-luennolle kesken vaimonsa  julman, ankaran aivotutkimuksen kuvastaa kaikkien elokuvan tutkijoiden kapeakatseisuutta ja kusipäisyyttä. Julman tehokas kohtaus, kaikki tuijottavat tutkimuksissaan vain omaa kaistalettaan, mutta ne ehkä muodostavat yhdessä ratkaisun.. Mutta uusi äiti on kuitenkin äiti ja uusi isä isä, ja he ajattelevat kuitenkin lapsen parasta. Näin. Maailmassa on kuitenkin enemmän hyviksiä kuin pahiksia. Näin tämä elokuva ajattelee, ja näin minä haluan ajatella... Ja näin myös on.

("This music means something." "Lieutenant, we are going to present a concert tonight.") Ja loppuratkaisu; Pianonsoitto portailla kahden poliisiauton välissä... Ei ole toista vastaavaa... (Pianonsoitto muutenkin esillä, esim näyssä nainen soittaa pellolla pianoa, hevonen syö vieressä heinäpaalista. "Oh, my God, the horses!") Loppu on kylmäävän lämminhenkinen, kaikki hyvin- loppu, ei mikään kliseinen jatko-osapetaus helvetin `silmissä säihkyy pahuuden välke`-loppukuvineen.

Monipuolinen tarina. Parhaita elokuvia vähään aikaan.

"Something`s not adding up. There`s too many weird things going on." "There`s a plausible explanation for everything, right?..."


torstai 13. syyskuuta 2018

Return (Usa-80)

Vuosikymmeniä sitten, kaksi lasta, poika ja tyttö, jäivät avaruussäteen alle. Nyt aikuisina he samassa paikassa `sattumalta`  tapaavat jälleen, ja tapaavatkin oikein `perusammattilaisina` (tai ainakin tähän jo moneen muuhunkin elokuvaan sopivana ammattiparivaljakkona), nimittäin poliisina (mies) ja tutkijana (nainen). Tää on se `näiden elokuvien` perusjako, joskus toisinpäinkin. Mutta, enivei, se avaruusvoima on myös tullut takaisin, tai on se tainnut muhia siellä, seudulla kaikki nämä vuodet, mutta muhii ja möryää nyt oikein ryminällä. Hämärää huminaa, valonvälkkeitä aavikolla; karjaa kuolee...

Tämä Greydon Clarkin ohjaama ja Cybill Shepherdin ja Jean-Michael Vincentin päänäyttelöimä scifeily on varsin mainiota tavaraa! Tässä valomiekkaillaankin!! Avaruusäijä taitaa tarvita noita karjanruhoja ja ei kai ihmisiäkin(?) tarpeisiinsa. Lihanpalat hän heittelee (valo)kuiluun joka nostattaa, siirrättää ne Avaruuksiin. What goes down, must go up.



keskiviikko 5. syyskuuta 2018

Miss Leslie`s Dolls (Usa-73)

Olisi pitänyt uskoa kun Body Meltin alkuteksteissä luki Dumb Films, mutta kun nyt käsiteltävän  ja erittäin huonosti nähtävillä ja saatavilla olleen filmin alussa lukee World Wide Films, niin luulin ja käsitin että siinä on mukana ehkä kaukonäköistä ironiaa että oikeaa uskoa. Ja ajattelin, että jaksaakohan katsoa. Mutta hyvä että jaksoin ja katsoin ja harmi että tää on ollut hukassa, sillä kyseessä on onnistunut teos.


Transvestiittitappaja hautausmaalla. Maalaistalo hautausmaalla. Kuolleen (epäonnistuvaa) hypnotisointia!
Autolastillinen (tarkoituksellisen) huonoja näyttelijöitä (esittävät naisopettajaa ja kolmea aikuisopiskelijaa, kaksi naista, yksi mies) ajaa jostain syystä keskellä sateista ja soista hautausmaata! Ja auto tietenkin jumittuu sinne. Ehkä syy on se, siinä, että näin, siten he pääsevät keskellä hautausmaata, lammen rannalla sijaitsevaan maalaistaloon, jota emännöi, isännöi transvestiittitappajaneiti/rouva(?) Huonot näyttelijät eivät tietenkään transvetismia huomaa, kuten eivät sitäkään, että neidin talon teatterilavalla olevat aikuismaisen kokoiset ja näköiset  naisnuket eivät ole nukkeja. Eivät huomaa, vaikka nuket heiluvat ja horjuvat, kun toiset huonot näyttelijät esittävät niitä. Tappajuudenkin tollot huomaavat melkoisen myöhään.


Oikein hyvä mikstuura sleazekauhua, tauhkaa ja tunkkaa. Kauhun hitaan hidas eteneminen tuo hyvää ja syvää jännitystä. Tunnelma talossa kiristyy. Huono näytteleminen, epätarkka huulisynkka yhdistettyinä oikeasti pelkoa, kauhua kasvattavaan tarinaan ja hyvin säilyneeseeen filmimateriaaliin on harvinaista herkkua.


Tämä grindhouseilu ei ole kovin goreinen, kumma kyllä (kirveskin kädessä väärinpäin, terä ylhäällä, mutta jälkiä näytetään), mutta kyllä sliizisti weirdo(inen), weirdosti sliizi(nen). Elokuvan viimeiset twistit (tuo mieleen, muistiin Night Evelyn Come Out of The Grave`n mielenmuodonmuutosmusiikin) ovat ja tulevat täysin out of the blue and dark, mutta ovat huikeita. Kruunaavat filmin.


"Damn you! Man!"

maanantai 3. syyskuuta 2018

Viva la Muerte (Suomi-WSOY-73)

Fernando Arrabal on nykyään ehkä tunnetuin elokuvistaan, mutta ensisijaisesti hän on teatterintekijä (kymmeniä teoksia) ja kirjailija (parikymmentä teosta), sillä tekstintekijänä hän on rajun ja lyyrisen lyömätön, ei niinkään elokuvallisena visualistina, vaikka siinäkin, niissäkin omat isot arvonsa on.


Monet Arrabalin teoksista perustuvat Espanjan sisällissotaan, tai ainakin kummuttuvat siitä, teatterikappaleet, kirjat, elokuvat. Teatterikappaleista tehdyt kirjat, kirjoista tehdyt teatterikappaleet ja viimeisenä teatterikappaleista, kirjoista hänen itsensä ohjaamat elokuvat. Sekä myös "pelkät" teatterikappaleet, kirjat, elokuvat. Monet hänen elokuvistaan kyllä perustuvat hänen aikaisempiin teoksiinsa, kuten esim Autojen hautausmaa.
Ja kuten myös Viva la Muerte. Kirja ilmestyi alunperin vuonna-59, mutta tämä Arrabalin ainoa romaanisuomennos perustuu kirjan alkusanojen mukaan ehkä sen elokuversioon. En ole ihan varma tästä, kirjan alkusanoissa olevan katkeavan kirjoitus-käännös-ladotavirheen takia. (Sulkutekstien inhoittavuus ja kirous, heh..)


`Elämä on (tosi) tarina`.Viva la Muerte on kirja kadottamisesta. Se alkaa lauseella "Mies hautasi jalkani hiekkaan." Mies on Arrabalin isä, eikä hänellä muita omia muistoja isästään olekaan, kuin tämä isän ja lapsen rantaleikki. Isä, Francon vastustaja, karkasi vankilasta ehkä 1936-37 (Fernando on syntynyt 1932) talveen yöpuku yllään eikä häntä sen jälkeen nähty. `Marttyyriäidin` vuodatuksia kirja sitten kertaakin sivukaupalla, niissä onkin tanakkaa, tarkoituksellista toisteisuutta jopa Fernandon ja lukijan sietorajan ylikin, mutta niissä on tanakkaa asiaa, kuten myös absurdin tarkoituksellista tyhjäkäyntiä. Taidokasta tekstiä.
Tekstin muheva biitti; Kirjassa on onnistuneesti saatu välitettyä rukousten, saarnojen toisteisuus. Tekstin muheva, multainen, paahteinen, pölyinen biitti; Se tuo Espanjan sodan, uskonnon, auringon iholle.
Viva la Muerte (toisin kuin jäsentymättömiä yliliiallisia shokkikeinoja ja väkivaltaisuuksia sisältävä elokuvaversio, Arrabalin elokuvien ongelma yleensäkin) on yllättävän tiivis ja intiimi, katkelmallisen lyyrinen kertomus lapsuudesta kummallisen seksuaalisuuden-tiukan uskonnollisuuden jylläämisestä kauheana aikana, eikä se, kumma kyllä, katkelmallisuudessaan ole epäselvän hyppivä, vaan ehkä juuri siitä johtuen, juoheva ja soljuva. Elämähän on katkelmia, ja niistä muodostuu tarina, elämä. Elämä, tarina vie. Puhuin tuossa kirjan tiiviydestä, sen ehkä suurin ansio ja ihmetys, on se kuinka Arrabal on saanut näin monipuolisen elämän, tarinan tiivistettyä  noin sataan sivuun, josta siitäkin lohkaisee noin parikymmentä sivua Tuukka  Kangasluoman ansiokas alkuesittely.


P.S. Viva la Muerte siis on Arrabalin (Hän/Häntä kutsuu/kutsutaan itseään/itsejään usein pelkällä sukunimellä) ainoa romaanisuomennos, mutta näytelmiään häneltä täällä on esitetty muutamia. Ainakin 60-luvulla Autojen hautausmaa, Huviretki sotakentälle ja ruotsalainen Arena Teaterbåten esitti ensemblen nimeltä Arkkitehti ja Assyrian keisari. Jyväskylän Huoneteatteri Fandon ja Lisin (josta Jodorowsky teki elokuvaversion) 1987. 2002 Mika Myllyaho ohjasi Arrabalin Piknikin Kansallisteatteriin Pispalan Teatteri teki Arrabalin Guernican vuonna 2011 ja Thespians Anonymous Theatrical Society esitti Arrabalin Garden of Delights- näytelmän Tanssiteatteri Hurjaruuthissa vuonna 2013.

torstai 30. elokuuta 2018

Body Melt (Australia-93)

Australialainen surkusplatter jossa tällainen aiherykelmä, terveyslaitos, zombihuume,  takaseudun kannibaaliperhe, miesten kylkiluiden kerääjä, saostetaan, seostetaan h-vetin huonoksi elokuvaksi! Joitain muutaman sekunnin video-oivalluksia (esim pienen linnunpöntön näköisen postilaatikon sisältömaailma) voi pitää jopa onnistuneina, mutta nyt tosiaan puhutaan sekunneista!

lauantai 25. elokuuta 2018

The Miraculous Virgin (Tsekkoslovakia-66) `Monumentaalinen monumentti` `Patsaat palavat` `Patsasta syödään`

"ANABELLA!" "Vuoren piti seisoa tässä, täällä." Jo elokuvan ensimmäinen vartti antaa kuvan (tai sitten ei anna) milloin ja missä ollaan, minne ollaan menossa, mitä on tulossa; Janoinen Juopunut näyttelijä saa sulkeutuvasta kapakasta valtavan vesi tai vodkapullon suihkekorkilla. Niitä, sitä hän sitten suihkuttaa päälleen ja heiluttaa pulloa rautatieaseman asemapäällikön käsimerkkien tahtiin. Rautatieasema on usein keskuspaikka, niin kai tässäkin, sillä sinne hän suuntaa seuraavaksi ja surrealismi ryöppyää valtavaksi; Itse asemahalli on kuin katedraali (ehkä se onkin), mutta tässä ajattomassa, tuntemattomassa ajassa ja paikassa on kai käynnissä sota, sillä ilmahälytyssireenit ajavat ihmiset `talon` pommisuojaan. Sillä sellainenkin `sieltä` löytyy, mutta harvasta kirkossa, pommisuojasta löytyy hissi. Ja vielä harvemmasta löytyy hissi jonka voimapisteenä on ylös ja alas narun nokassa kulkeva lintuhäkki! (Lintuhäkki löytyy myöhemmin miehen mahasta!) Hissi tutustuttaa meidät myös `rakennuksen` muihin kerroksiin; matalaan, rapautuneeseen kerrokseen jossa ei ole muuta kuin kristallikruunu katossa, tai ihmisten ja valovilkkurintaisten mallinukketorsojen `bordelliin` ja `lopulta` hautausmaan, puiston perän ruumishuoneelle, jossa kuolleista ehkä tehdään jonkinlaisia patsaita, päämaskeja. Tähän `viimeiseen` hänet, meidät johdattaa ruumista(?), valkolakanaa (?osoittautuu valkoiseksi naisen juhla-asuksi) kantava palvelijatar...
Tämä `hän`on hahmo joka noituu nuoren näyttelijän. Ja loppupuolella joukon muitakin taitelijoita, tutkijoita. Naista ei nerokkaasti näytetä paljoakaan, paitsi viimeisessä puolituntisessa, ainakaan liikaa, noituuden jälkiä kylläkin. Oivallisen säästeliästä. Ja vaikka Itä-Blokki, varsinkin Tsekki; Kafka-maan (ehkä vielä enemmän Puolassa) elokuvat keskittyvät joskus ehkä liiaksikin byrokratiaprobleemeihin, niin tämä elokuva pukkasi mieleeni aivan uuden suunnan siitä; Pitääkö unihahmoillakin olla henkilöllisyyspaperit ja passit ja kysytäänkö niitä?

Kuollut korppi puhelinkopissa. Elokuva on virkistävä juomapaikka hautausmaalla, muistojen bulevardi. Hieno, massiivinen lukaalisänky luolassa, naismaiset verkkosukkanauhoihin verhotut tukevahkot tuolinjalat, haukan kautta kotkankyntinen mies. Huulipunamaalasus nenä/lautasliinaan, molempien jalkojen yhteispehmopossunpäätossu, vaihdekeppivessanpönttö (miksei kaasupolinpönttöä, pönttö lähtis vauhtiin?) Kynttilään tuli vedestä, maaginen, sähköinen puu, sokko(liina)karuselli.. Tärkeää on kuva, mutta myös puhe; Tätä korostavat: Pellolla, Metsässä on puhelinkoppi. Puussa on puhelin. Puhelimenluurissa suukappaleen kohdalla korvanlehti. Elokuvassa tärkeitä ovat patsaat, pullo ja peili. Pullo keskustelee peilin kautta ja toispuoleinen ja monumentaalinen,  konkreettinen kerroksellisuus vie tarinaa vahvasti eteenpäin, tai ainakin johonkin suuntaan. Ja se suunta ainakin meikäläistä kiinnosti. Yliopistoväen ja katukansan onnistunut satumainen surrealisointi. Hieno elokuva, erittäin hieno.

JA ENNEN KAIKKEA: ONKO TAIDETTA LIIKAA VAI LIIAN VÄHÄN?

"ANABELLA!"
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
"Sinulla on äitisi, runoutesi, surusi ja ystäväsi."

-"Unohdit nenäkarvat." sanoo elokuvassa patsastaiteilija. Ja: "Kuka maksaa kuvanveistäjälle jolla on mielipiteitä?"

Ohjaaja Stefan Uherin Sun in The Net (Tsekkoslovakia-62-63) oli loistava harjoitus (tosin tavaraa, elementtejä liikaa ja ne haroivat liian moneen suuntaan), tää on häneltä jo täyttä tykitystä! "Nudismin lämpö."

"ANABELLA!"

keskiviikko 22. elokuuta 2018

Random Love Story (Puola-74)

Dokumenttiohjaaja Wojchiech Wiszniewskin ainoa varsinainen näytelmä-teatterielokuva. (Sekin vain 52 min.)
Ujohko, yksinäinen, äidin luona asuva nuori mies, tehdastyöläinen haluaa oman asunnon. Mutta tehdas antaa asunnon vain aviopareille. Joten vaimoa etsimään. Korttelin vedenhakupaikalta löytyy sopiva, mutta avion alku on takkuista. Samoin suhteen loppu.
Hyvällä ja huonolla sykkeellä (kuten käsikirjoitukseen kuuluu) suoriutuvat näyttelijät vetävät roolinsa vivahteikkaasti. Käänteet ovat välillä hölmön kummallisiakin, mutta mahdollisia, ja terästävät tarinaa:
Esim miehellä on aluksi platonisehkosti kaksi `suhdetta`, ja tehtaan johtaja ehdottaa, että hän valitsee heistä miehelle naisen! Tähän ei onneksi tarvitse mennä, vaan mies valitsee sen `alkuperäisen`, vesipaikan naisen. Mutta nainen osoittautuukin hyvin hankalaksi tapaukseksi, ja suhteesta tulee nopeasti on-off-suhde. Varsinkin off. Elokuvan viimeinen kohtaus jossa tehtaan tarkastusryhmä saapuu muka `Onnea uuteen kotiin`-käynnille kattilalahjoineen juuri off-tilanteen jälkeen on aikamoinen alasajo. Hyvin näytelty sellainen. Kuten koko elokuvakin. Pituutta olisi vain saanut olla toinen mokoma lisää.

Hyvä, aito, mainio, loistavahko nimi elokuvalla. Kuvaava.