Nuoren elokuvaneron Xavier Dolanin Mommy-elokuvaa on useissa yhteyksissä/arvosteluissa sanottu henkeäsalpaavaksi kokemukseksi. Ja sitä se nimenomaan on, rintaa puristava katsomiskokemus.
Äiti "joutuu" ottamaan teini-ikäisen ADHD-poikansa takaisin elämäänsä ja tästä alkaa huikea ja henkeäsalpaava vuoristorata pojan tunnevaihteluiden kyydissä. Onhan näitä diagnoosikuvauksia elokuvissa ollut, mutta tämän elokuvan nostaa todella korkealle aivan loistavat näyttelijäsuoritukset sekä erikoinen, mutta onnistunut kuvanrajausratkaisu:
Elokuvan `tähti` on äidin roolissa todella värisyttävän roolin tekevä Anne Dorval ja hänen niskaansa hengittää Antoine-Olivier Pilonin aivan yhtä vereslihainen suoritus poikana. Elokuvan kuvanrajaustyylinä käytetään aluksi ehkä hieman hämmentävää ja harvinaista, mutta jo melkein samantien loistavaksi ratkaisuksi osoittautuvaa keksintöä: Kuva näkyy keskellä kangasta pienenä neliönä. Tunnelma puristaa katsojaa tätäkin kautta tehokkaasti. Television kuvaruudulta tämä elementti toimii oikeastaan jopa vielä paremmin kuin valkokankaalta. Ainoastaan kerran tämä kuvio laajenee vähäksi aikaa koko kankaan mittaan, onnellisella pyöräretkellä. Tämä ei tietenkään tarkoita ettei onnenhetkiä olisi muulloinkin ja muitakin. Elokuva kertookin näiden kahden, äidin ja lapsen ikuisesta liitosta ja rakkaudesta. Kaikissa tilanteissa ja ratkaisuissa. Oikeissa ja väärissä.
P.S. Myös huumoria käytetään silloin tällöin keventäjänä. Hillitön on kohtaus jossa yhdistyy katuviisas "käytännöllisyys" ja vaikeavääntöinen tämä hetki ja tulevaisuus: Äiti kirjoittaa pojan luovutuspaperit itselleen pienellä kynänpätkällä joka on kiinni valtavassa avainnipussa. Siinä vääntö ja kolina käy.
Erittäin tärkeä elokuva.
perjantai 22. toukokuuta 2015
maanantai 18. toukokuuta 2015
Nostakaa Titanic! (Uk/Usa-80)
Aluksi aattelin että tästä voisi saada vähän jonkinlaista hörhöjännitystä, vaikka jopa hörhökauhua alkuviikon apatiaan, mutta jos nyt ei aivan aatokseksi, niin ainakin kovin laihaksi liemeksi tämä jäi. Nostakaa Titanic! on köykäinen katsomiskokemus. Se on harvinaisen jähmeästi ja hitaanpuoleisesti etenevää elokuvaa. Aivan kuin katsoisi voinokareen nököttämistä kylmän puuron pinnalla...
Isoja nimiä on mukana mm Jason Robards ja Alec Guinness, mutta eivät tuo sen kummempaa teokseen/seokseen, vaan jarrutusjoukkoina toimivat hekin. No, itse Titanic on suht jylhän näköinen. Siihen on satsattu.
Puoli pistettä.
P.S. Tuo elokuvan nimen huutomerkki (löytyy myös alkuperäisestä Raise the Titanic!`ista) on muuten kuvioon sopiva. Monta kertaa kävi elokuvan aikana mieli huutaa: Nostakaa se jo! Clive Cusslerin romaania en ole lukenut, aika monien arvostelujen mukaan se on vetävämpi kuin elokuva. Aikamoista.
Isoja nimiä on mukana mm Jason Robards ja Alec Guinness, mutta eivät tuo sen kummempaa teokseen/seokseen, vaan jarrutusjoukkoina toimivat hekin. No, itse Titanic on suht jylhän näköinen. Siihen on satsattu.
Puoli pistettä.
P.S. Tuo elokuvan nimen huutomerkki (löytyy myös alkuperäisestä Raise the Titanic!`ista) on muuten kuvioon sopiva. Monta kertaa kävi elokuvan aikana mieli huutaa: Nostakaa se jo! Clive Cusslerin romaania en ole lukenut, aika monien arvostelujen mukaan se on vetävämpi kuin elokuva. Aikamoista.
The Hunchback of Notre Dame (Usa-23) The Phantom of the Opera (Usa-25)
Tässäpä oiva parivaljakko ihastella mykkäelokuvan miimisen mestarinäyttelijän Lon Chaneyn huimaa työskentelyä. Hän onnistuu molemmissa elokuvissa loistavasti tuoden tuskaisten henkilöhahmojen sielullisen ahdistuksen iholle, sanan varsinaisessa merkityksessä. Maskit ovat tietenkin (ainakin senaikaisen mittapuun mukaan) vaikuttavia, mutta varsinaista toimintaa on se maskinalainen liikehdintä. Ja sen Chaney osaa ja hallitsee suvereenisti. Ja kyllä ne maskitkin ovat enimmäkseen aikaa kestäneet.
Näistä kahdesta elokuvasta Chaneyn näytteleminen on ehkä piikkiriikkisen parempaa Notre Damen kellonsoittajassa. Hänen raivokas heilumisensa kellojennaruissa jää pitkäksi aikaa katsojan silmiin pomppimaan. Ja tuska tulee tosiaan muutenkin esille muutamalla taidokkaalla, harkitulla kasvojenliikkeellä. Kyseessä ei tosiaankaan ole naamanvääntely, vaan todellisen mestarin tekemää taidetta. Ja Chaney hallitsee Notre Damessa myös isomman fyysillisen näyttelemisen mielettömän hyvin.
Mutta Oopperan kummituskaan ei jää tällä saralla paljoakaan jälkeen. Nyt mimiikka on, kuten kirjassakin, hienovaraisempaa. Nyt ei kyseessä ole niin ruumillisen kokonaisvaltaisesti rujo ja käyrä ihmisolento kuin Quasimodo, vaan tässä "vain" hänen kasvonsa (ja tietenkin sielunsa) ovat armottomilla arvilla. Joita hän peittää (oikeastaan aikamoisen "hassulla") naamiolla. Itse kasvot ovat sitten rujon "onnistuneet." (Maskeeraus on taidokasta.) Mutta Phantom on minusta monilla muilla mittareilla mitattuna jopa huomattavasti onnistuneempi teos. Kokonaisvaltaisesti sen tarinan filmillesaatto on tunnelmaltaan tiukempaa. Teos pysyy kasassa paremmin kuin Notre Dame. Kauhutunnelma kantaa loistavasti läpi elokuvan. Se johtuu osittain myös kirjan (Gaston Leroux`n Oopperan Kummitus) kompaktisuudesta verrattuna Victor Hugon Notre Damen massiivisuuteen. Mutta mikä minua varsinaisesti haittaa tässä Hugon teoksen filminnoksessa on siihen tehty erikoiset, jopa oudot ratkaisut: joitain tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia on jätetty kokonaan pois tai niitä, heitä on sekoitettu keskenään. Olikohan joitakin jopa keksitty lisää? Tämä tylsistyttää (mykkäelokuvaksi) pitkän elokuvan katsomista, sillä se aiheuttaa sekavuutta. Tietenkin varsinkin jos lukenut myös kirjan. Mutta voisin sanoa että muutenkin. Elokuva on juoneltaan aika hyppelehtivä. Itse pituudella ei sinänsä ole haittaa, sillä en usko että niin massiivista romaania kuin Notre Damen kellonsoittaja voi kovin lyhyenä elokuvana onnistuneesti tehdäkään.
Kuten sanottua, Chaneyn näyttelijätyö on molemmissa elokuvissa (ja kuten hänellä yleensäkin) erinomaista. Jopa niin erinomaista, että ero muihin näyttelijöihin on aika suuri. Tämä ei oikeastaan haittaa, sillä Chaneyn showtahan nämä ovat. Muiden tuleekin peesailla häntä. No, Patsy Ruth Miller on Notre Damessa Esmeraldana aika hyvä.
Molempien elokuvien rakennelmat ovat upeita, varsinkin Notre Damen. Viimeksimainitun sekä ulkoa että sisältä, todella massiiviset. Tuovat hyvin tilan tuntua.
Näistä kahdesta elokuvasta Chaneyn näytteleminen on ehkä piikkiriikkisen parempaa Notre Damen kellonsoittajassa. Hänen raivokas heilumisensa kellojennaruissa jää pitkäksi aikaa katsojan silmiin pomppimaan. Ja tuska tulee tosiaan muutenkin esille muutamalla taidokkaalla, harkitulla kasvojenliikkeellä. Kyseessä ei tosiaankaan ole naamanvääntely, vaan todellisen mestarin tekemää taidetta. Ja Chaney hallitsee Notre Damessa myös isomman fyysillisen näyttelemisen mielettömän hyvin.
Mutta Oopperan kummituskaan ei jää tällä saralla paljoakaan jälkeen. Nyt mimiikka on, kuten kirjassakin, hienovaraisempaa. Nyt ei kyseessä ole niin ruumillisen kokonaisvaltaisesti rujo ja käyrä ihmisolento kuin Quasimodo, vaan tässä "vain" hänen kasvonsa (ja tietenkin sielunsa) ovat armottomilla arvilla. Joita hän peittää (oikeastaan aikamoisen "hassulla") naamiolla. Itse kasvot ovat sitten rujon "onnistuneet." (Maskeeraus on taidokasta.) Mutta Phantom on minusta monilla muilla mittareilla mitattuna jopa huomattavasti onnistuneempi teos. Kokonaisvaltaisesti sen tarinan filmillesaatto on tunnelmaltaan tiukempaa. Teos pysyy kasassa paremmin kuin Notre Dame. Kauhutunnelma kantaa loistavasti läpi elokuvan. Se johtuu osittain myös kirjan (Gaston Leroux`n Oopperan Kummitus) kompaktisuudesta verrattuna Victor Hugon Notre Damen massiivisuuteen. Mutta mikä minua varsinaisesti haittaa tässä Hugon teoksen filminnoksessa on siihen tehty erikoiset, jopa oudot ratkaisut: joitain tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia on jätetty kokonaan pois tai niitä, heitä on sekoitettu keskenään. Olikohan joitakin jopa keksitty lisää? Tämä tylsistyttää (mykkäelokuvaksi) pitkän elokuvan katsomista, sillä se aiheuttaa sekavuutta. Tietenkin varsinkin jos lukenut myös kirjan. Mutta voisin sanoa että muutenkin. Elokuva on juoneltaan aika hyppelehtivä. Itse pituudella ei sinänsä ole haittaa, sillä en usko että niin massiivista romaania kuin Notre Damen kellonsoittaja voi kovin lyhyenä elokuvana onnistuneesti tehdäkään.
Kuten sanottua, Chaneyn näyttelijätyö on molemmissa elokuvissa (ja kuten hänellä yleensäkin) erinomaista. Jopa niin erinomaista, että ero muihin näyttelijöihin on aika suuri. Tämä ei oikeastaan haittaa, sillä Chaneyn showtahan nämä ovat. Muiden tuleekin peesailla häntä. No, Patsy Ruth Miller on Notre Damessa Esmeraldana aika hyvä.
Molempien elokuvien rakennelmat ovat upeita, varsinkin Notre Damen. Viimeksimainitun sekä ulkoa että sisältä, todella massiiviset. Tuovat hyvin tilan tuntua.
maanantai 11. toukokuuta 2015
Discopath (Can-2013)
Discopath on teos jossa idea, elokuvan nimi, leffan/DVD:n kansikuva sekä suurimmaksi osaksi toteutuskin kantavat komeasti. Elokuva kertoo tyypistä joka muuttuu murhaajaksi aina discomusaa kuullessaan, eli diskopaatti on siis kyseessä. DVD:n kannessa discopallo räjähtää pois tyyppimme kasvoilta.
Discopaatti sijoittuu vuosille 1976-80. Aluksi ollaan "New Yorkissa", oikeasti kuitenkin ollaan kuvattu ilmeisesti Montrealissa, jonne itse leffassakin kohta siirrytään. New York-toteutus sekä seitkytluvunlopun vuosien kautta kaheksankytluvun alun kuvallinen esitystapa ei ole läheskään parasta mahdollista, mutta voimakkailla kuvallisilla rajauksilla päästään jokseenkin tyydyttävään lopputulokseen. Ikävä vika on myös englantitekstityksen pienuus. Sillä varsinaisesti Montrealiin siirryttäessä puhekieli muuttuu pääosin ranskaksi. Näistä vioista huolimatta filmille on jäänyt kuitenkin hyvin seitkytlukulainen tunnelma, jonka onnistumiseen ei läheskään vähiten ole vaikuttanut erittäin tanakasti ja lähes jatkuvasti mukana tykittävä rockpohjainen disconakutus. Komean kuuloista. Myös näyttelijätyö on kautta linjan onnistunutta, näyttelijöiltä luonnistuu sekä roskan että että tuskan esiintuominen luontevasti.
Ensimmäinen discomurha tapahtuu New Yorkin discossa, jonka jälkeen tyyppimme pakenee `Montrealin olympialaisiin` ja sitten siirrytäänkin vuoteen -80, jolloin hän on muuntautunut sisäoppilaitoksen kuuroksi (eipä kuulu disco, kun on korvat tukossa) yleismieheksi.
Jo ennen katsomista mieltäni kaiversi juuri tuo asia. Eihän hemmon sitten tarvitse kuin välttää discoja, niin homma on klaari. Ei tarvitse raivostua. Mutta discohan kuuluu joka paikassa: takseissa, ghettoblastereissa, kaupoissa ja kahviloissa.. (Tosin hemmo kyllä myös useaan kertaan sanoo vihaavansa kaikkea musiikkia. Flashbäkissä viitataan hänen isänsä `ammattiin`, hulluun kotimuusikkoon, joka säntäilee soittimelta toiselle kuin sekopäinen tiedemies konsanaan. Tässä musalaboratoriossa päällepäsmäävänä rytminä hakkaa jatkuvana biittinä paukuttava jalkarumpu.)
Elokuva ei ole mikään jatkuva goreralli, mutta sitäkin on kerran pari, ja aikamoista, kökköä, roskaista gorea onkin . Aiheeseen kuuluvaa. Singlet, levylautaset ja päät pyörivät.
Onnistuneinta, tärkeintä elokuvassa on kuitenkin tunnelma. Pienistä, vähän kököistä rajauksista huolimatta elokuva tuo esiin seitkytlukulaien atmosfäärin. Discopoljento vetää leffan tarkkaan rytmiin.
Discopaatti sijoittuu vuosille 1976-80. Aluksi ollaan "New Yorkissa", oikeasti kuitenkin ollaan kuvattu ilmeisesti Montrealissa, jonne itse leffassakin kohta siirrytään. New York-toteutus sekä seitkytluvunlopun vuosien kautta kaheksankytluvun alun kuvallinen esitystapa ei ole läheskään parasta mahdollista, mutta voimakkailla kuvallisilla rajauksilla päästään jokseenkin tyydyttävään lopputulokseen. Ikävä vika on myös englantitekstityksen pienuus. Sillä varsinaisesti Montrealiin siirryttäessä puhekieli muuttuu pääosin ranskaksi. Näistä vioista huolimatta filmille on jäänyt kuitenkin hyvin seitkytlukulainen tunnelma, jonka onnistumiseen ei läheskään vähiten ole vaikuttanut erittäin tanakasti ja lähes jatkuvasti mukana tykittävä rockpohjainen disconakutus. Komean kuuloista. Myös näyttelijätyö on kautta linjan onnistunutta, näyttelijöiltä luonnistuu sekä roskan että että tuskan esiintuominen luontevasti.
Ensimmäinen discomurha tapahtuu New Yorkin discossa, jonka jälkeen tyyppimme pakenee `Montrealin olympialaisiin` ja sitten siirrytäänkin vuoteen -80, jolloin hän on muuntautunut sisäoppilaitoksen kuuroksi (eipä kuulu disco, kun on korvat tukossa) yleismieheksi.
Jo ennen katsomista mieltäni kaiversi juuri tuo asia. Eihän hemmon sitten tarvitse kuin välttää discoja, niin homma on klaari. Ei tarvitse raivostua. Mutta discohan kuuluu joka paikassa: takseissa, ghettoblastereissa, kaupoissa ja kahviloissa.. (Tosin hemmo kyllä myös useaan kertaan sanoo vihaavansa kaikkea musiikkia. Flashbäkissä viitataan hänen isänsä `ammattiin`, hulluun kotimuusikkoon, joka säntäilee soittimelta toiselle kuin sekopäinen tiedemies konsanaan. Tässä musalaboratoriossa päällepäsmäävänä rytminä hakkaa jatkuvana biittinä paukuttava jalkarumpu.)
Elokuva ei ole mikään jatkuva goreralli, mutta sitäkin on kerran pari, ja aikamoista, kökköä, roskaista gorea onkin . Aiheeseen kuuluvaa. Singlet, levylautaset ja päät pyörivät.
Onnistuneinta, tärkeintä elokuvassa on kuitenkin tunnelma. Pienistä, vähän kököistä rajauksista huolimatta elokuva tuo esiin seitkytlukulaien atmosfäärin. Discopoljento vetää leffan tarkkaan rytmiin.
lauantai 25. huhtikuuta 2015
Panic in year zero (Usa-61) -Ydintuhoa jazzin tahdissa
Katsoin tässä aamupäivällä kuuskytlukuäksönin Our man in Marrakesh joka muodostui ihan kivaksi seikkailuksi, jossa varsinkin Klaus Kinski kunnostautui kovajuoksijaksi menijäksi elokuvassa joka on näitä "Lomalla oleva vähän hassunhauskasti törmäilevä ja irvistelevä amerikkalainen joutuu mukaan kieroon seikkailuun/sekoiluun" (kaarti on kyllä kova: Herbert Lom, Senta Berger, Terry-Thomas, Tony Randall), mutta iltapäivällä katsomani vanhan kyynikkonaaman ja äänen Ray Millandin ohjaama Panic in year zero osoittautui siksi Tämän Päivän Elokuvaksi.
Perhe lähtee campinglomalle ja melkein kohta lähdettyä ydinsota alkaa. Millandin esittämästä perheenisästä kuoriutuu sekä perhettänsä ajatteleva julma selviytyjä että lopulta tietenkin "muitakin" (hyvikset vs pahikset) huomioon ottava perheenpää.
Elokuvan musiikkia (Les Baxter) on usein haukuttu liian päällejyräävänä ja perheen poikaa esittävää smoothrokkari Frankie Avalonia puisevaksi hymyilijäksi, mutta minusta kieltämättä aluksi vähän oudoksi valinnaksi ydintuholeffaan osoittautuva takaa-ajojazz muodostuu kohtakin ihan hyväksi, jopa oikeaksi taustaksi paniikinomaisen pakenemisen kuvaukseen. (Ohiajavien autojen jatkuvat jonot ovat tehokkaita, vaikkakin ovat välillä otettu jostain muusta filmistä.) No, Avalon on tässäkin aika puiseva, mutta hoitaa kuitenkin roolinsa jotenkuten kotiin. Vastaavasti Milland onkin sitten korvaavasti todella hyvä. Samoin kuin Jean Hagen perheenvaimon roolissa.
Vähän yllättäen ihan pirun hyvä elokuva, hyvää americanaa, jota pikku pistot pippuroivat. Ehkä vähän tollona loppukaneettina voisi kysyä että miksi perhe kiskoo auton perässä matkailuvaunua koko leffan ja koko sodan ajan? Mutta kerrankin elokuva jota ei "tähditä" joku kummanhauska hirviö. Tämän leffan Ydin(!)juttu ei ole se hirviö, koska "häntä" ei ole!
Perhe lähtee campinglomalle ja melkein kohta lähdettyä ydinsota alkaa. Millandin esittämästä perheenisästä kuoriutuu sekä perhettänsä ajatteleva julma selviytyjä että lopulta tietenkin "muitakin" (hyvikset vs pahikset) huomioon ottava perheenpää.
Elokuvan musiikkia (Les Baxter) on usein haukuttu liian päällejyräävänä ja perheen poikaa esittävää smoothrokkari Frankie Avalonia puisevaksi hymyilijäksi, mutta minusta kieltämättä aluksi vähän oudoksi valinnaksi ydintuholeffaan osoittautuva takaa-ajojazz muodostuu kohtakin ihan hyväksi, jopa oikeaksi taustaksi paniikinomaisen pakenemisen kuvaukseen. (Ohiajavien autojen jatkuvat jonot ovat tehokkaita, vaikkakin ovat välillä otettu jostain muusta filmistä.) No, Avalon on tässäkin aika puiseva, mutta hoitaa kuitenkin roolinsa jotenkuten kotiin. Vastaavasti Milland onkin sitten korvaavasti todella hyvä. Samoin kuin Jean Hagen perheenvaimon roolissa.
Vähän yllättäen ihan pirun hyvä elokuva, hyvää americanaa, jota pikku pistot pippuroivat. Ehkä vähän tollona loppukaneettina voisi kysyä että miksi perhe kiskoo auton perässä matkailuvaunua koko leffan ja koko sodan ajan? Mutta kerrankin elokuva jota ei "tähditä" joku kummanhauska hirviö. Tämän leffan Ydin(!)juttu ei ole se hirviö, koska "häntä" ei ole!
torstai 23. huhtikuuta 2015
Palsa (Suomi-2013)
Tai tuo vuosi voi olla myös 2007. Silloin elokuva taisi olla jo valmis tai "valmis". Lainausmerkit siksi että alunperin tämä oli nimeltään Kalervo Palsa ja kuriton käsi. (Kuvaava nimi ja irtokäden fantasiaseikkailut näyttävät elokuvassa melkoisen hyviltä.) Mutta tämä pelkkä Palsa näyttää ja kuulostaa pajon iskevämmältä. ja melkoisen iskevä on itse filmikin
Arktista surrealismia
Ja hysteriaa. Elokuvassa on arktista (karnevalistista) (sirkus)surrealismia ( kohtaus jossa ajetaan lumihangessa polkupyörällä jonka pyörät ovat tulessa) ja taiteellisen inspiraation nosteet ja laskut muodostavat hysteerisesti sekoittuvan cocktailin. En tiedä olisiko Palsa pitempänä parempi, nyt se on ainakin tosiaan iskevä. Ja elokuva ehtii mennä mukaan myös melankoliseen ja mustahuumoriseen maailmaan . Taiteilijan tauluja olisi voinut sijoitella enemmän pitkin elokuvaa, nyt niitä esitetään eräänlaisina loppukuvien asemassa olevana taulukavalkadina. Ihan onnistunut idea sekin, mutta nyt niitä tulee kerralla liikaa ja vähän liian nopeasti. Ronskeimmat rykäykset kavalkadista puuttuvat, nillekin olisi ehdottomasti ollut sijansa. Palsa on `aito raakile`, lyhyt pläjäys (noin tunnin), joka on onnistunut yhdistelmä talven kylmää valkoisuutta, juopporemmin karua karnevaalia ja Palsan noitarummuttavaa lännenelokuvamaista fantasiaa. Ja kaiken takana tietenkin tuttua seksuaalisuutta/ seksuaalista ahdistusta. Sekä pienen kylän pojan suuruutta kapea/kalseakatseisessa kylässä. Janne Reinikainen on roolissaan loistava. Palsa.
Arktista surrealismia
Ja hysteriaa. Elokuvassa on arktista (karnevalistista) (sirkus)surrealismia ( kohtaus jossa ajetaan lumihangessa polkupyörällä jonka pyörät ovat tulessa) ja taiteellisen inspiraation nosteet ja laskut muodostavat hysteerisesti sekoittuvan cocktailin. En tiedä olisiko Palsa pitempänä parempi, nyt se on ainakin tosiaan iskevä. Ja elokuva ehtii mennä mukaan myös melankoliseen ja mustahuumoriseen maailmaan . Taiteilijan tauluja olisi voinut sijoitella enemmän pitkin elokuvaa, nyt niitä esitetään eräänlaisina loppukuvien asemassa olevana taulukavalkadina. Ihan onnistunut idea sekin, mutta nyt niitä tulee kerralla liikaa ja vähän liian nopeasti. Ronskeimmat rykäykset kavalkadista puuttuvat, nillekin olisi ehdottomasti ollut sijansa. Palsa on `aito raakile`, lyhyt pläjäys (noin tunnin), joka on onnistunut yhdistelmä talven kylmää valkoisuutta, juopporemmin karua karnevaalia ja Palsan noitarummuttavaa lännenelokuvamaista fantasiaa. Ja kaiken takana tietenkin tuttua seksuaalisuutta/ seksuaalista ahdistusta. Sekä pienen kylän pojan suuruutta kapea/kalseakatseisessa kylässä. Janne Reinikainen on roolissaan loistava. Palsa.
keskiviikko 22. huhtikuuta 2015
Syndromes and a Century (Thaimaa-2006)
Joskus, useinkin, kiinnostavat elokuvat joissa samat kohtaukset esitetään uudestaan, joko samoin tai eri näyttelijöin, samoissa tai uusissa paikoissa.
Apichatpong Weerasethakul`in Syndromes and a Century`ssä samat näyttelijät näyttelevät samoin sanoin sairaalan, osin järkevät, osin oudot työpaikkahaastattelut, ensin maalais sitten suurkaupunkisairaalassa. (Testataan mm käden tärinää, kysytään mitä tarkoittaa DDT ("Destroy dirty things?), sekä että mistä muodoista pidät, ympyröistä, kolmioista jne.) Weerasethakul'in omat vanhemmat olivat lääkäreitä. Tästä syntyykin, seuraakin elokuvan muistot, toistot, unet, unelmat sairaalamiljööstä ja maailmasta. Ja elämästä(nsä) yleensäkin. Hunnutettuna runsaan pursuavana kasvillisuutena, luonnolla. Ollaan rajapinnassa. Nämä yhdistelmät tekevät elokuvasta jokseenkin vastustamattoman seurattavan. Seuraamisen sujuvuutta auttaa, lisää vielä monilla puolilla (luonto, tapahtumat, dialogi) kukkiva leikillisyys: Luonto kuvataan melkoisen rauhallisena ympäröijänä ja ymmärtäjänä ja muutamat henkilöt ovat siihen mukavasti sujahtavia puolioutopersoonia: Dj:n hommista unelmoiva munkki, laulava, levyttävä hammaslääkäri (munkki istuu hammaslääkärin "kidutuksessa"). Tämä munkkien, lääkärien uskonnon, lääketieteen vastakkain/keskenäänasettelut tulee elokuvassa usein mielenkiintoisesti esiin. Kummallakin osapuolella on annettavaa toisilleen. Lääketieteen ja luonnonparannuskeinojen `vaihtoja` tapahtuu kun munkkeja saapuu vastaanotoille. Lisäksi munkki näkee painajaisia kanoista ja proteesipajalla löytyy viskipulloja jalkaproteesin sisältä. `Luonnollinen` ja maallinen yhdistyvät maittavasti.
Apichatpong Weerasethakul`in Syndromes and a Century`ssä samat näyttelijät näyttelevät samoin sanoin sairaalan, osin järkevät, osin oudot työpaikkahaastattelut, ensin maalais sitten suurkaupunkisairaalassa. (Testataan mm käden tärinää, kysytään mitä tarkoittaa DDT ("Destroy dirty things?), sekä että mistä muodoista pidät, ympyröistä, kolmioista jne.) Weerasethakul'in omat vanhemmat olivat lääkäreitä. Tästä syntyykin, seuraakin elokuvan muistot, toistot, unet, unelmat sairaalamiljööstä ja maailmasta. Ja elämästä(nsä) yleensäkin. Hunnutettuna runsaan pursuavana kasvillisuutena, luonnolla. Ollaan rajapinnassa. Nämä yhdistelmät tekevät elokuvasta jokseenkin vastustamattoman seurattavan. Seuraamisen sujuvuutta auttaa, lisää vielä monilla puolilla (luonto, tapahtumat, dialogi) kukkiva leikillisyys: Luonto kuvataan melkoisen rauhallisena ympäröijänä ja ymmärtäjänä ja muutamat henkilöt ovat siihen mukavasti sujahtavia puolioutopersoonia: Dj:n hommista unelmoiva munkki, laulava, levyttävä hammaslääkäri (munkki istuu hammaslääkärin "kidutuksessa"). Tämä munkkien, lääkärien uskonnon, lääketieteen vastakkain/keskenäänasettelut tulee elokuvassa usein mielenkiintoisesti esiin. Kummallakin osapuolella on annettavaa toisilleen. Lääketieteen ja luonnonparannuskeinojen `vaihtoja` tapahtuu kun munkkeja saapuu vastaanotoille. Lisäksi munkki näkee painajaisia kanoista ja proteesipajalla löytyy viskipulloja jalkaproteesin sisältä. `Luonnollinen` ja maallinen yhdistyvät maittavasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)