Tässäpä oiva parivaljakko ihastella mykkäelokuvan miimisen mestarinäyttelijän Lon Chaneyn huimaa työskentelyä. Hän onnistuu molemmissa elokuvissa loistavasti tuoden tuskaisten henkilöhahmojen sielullisen ahdistuksen iholle, sanan varsinaisessa merkityksessä. Maskit ovat tietenkin (ainakin senaikaisen mittapuun mukaan) vaikuttavia, mutta varsinaista toimintaa on se maskinalainen liikehdintä. Ja sen Chaney osaa ja hallitsee suvereenisti. Ja kyllä ne maskitkin ovat enimmäkseen aikaa kestäneet.
Näistä kahdesta elokuvasta Chaneyn näytteleminen on ehkä piikkiriikkisen parempaa Notre Damen kellonsoittajassa. Hänen raivokas heilumisensa kellojennaruissa jää pitkäksi aikaa katsojan silmiin pomppimaan. Ja tuska tulee tosiaan muutenkin esille muutamalla taidokkaalla, harkitulla kasvojenliikkeellä. Kyseessä ei tosiaankaan ole naamanvääntely, vaan todellisen mestarin tekemää taidetta. Ja Chaney hallitsee Notre Damessa myös isomman fyysillisen näyttelemisen mielettömän hyvin.
Mutta Oopperan kummituskaan ei jää tällä saralla paljoakaan jälkeen. Nyt mimiikka on, kuten kirjassakin, hienovaraisempaa. Nyt ei kyseessä ole niin ruumillisen kokonaisvaltaisesti rujo ja käyrä ihmisolento kuin Quasimodo, vaan tässä "vain" hänen kasvonsa (ja tietenkin sielunsa) ovat armottomilla arvilla. Joita hän peittää (oikeastaan aikamoisen "hassulla") naamiolla. Itse kasvot ovat sitten rujon "onnistuneet." (Maskeeraus on taidokasta.) Mutta Phantom on minusta monilla muilla mittareilla mitattuna jopa huomattavasti onnistuneempi teos. Kokonaisvaltaisesti sen tarinan filmillesaatto on tunnelmaltaan tiukempaa. Teos pysyy kasassa paremmin kuin Notre Dame. Kauhutunnelma kantaa loistavasti läpi elokuvan. Se johtuu osittain myös kirjan (Gaston Leroux`n Oopperan Kummitus) kompaktisuudesta verrattuna Victor Hugon Notre Damen massiivisuuteen. Mutta mikä minua varsinaisesti haittaa tässä Hugon teoksen filminnoksessa on siihen tehty erikoiset, jopa oudot ratkaisut: joitain tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia on jätetty kokonaan pois tai niitä, heitä on sekoitettu keskenään. Olikohan joitakin jopa keksitty lisää? Tämä tylsistyttää (mykkäelokuvaksi) pitkän elokuvan katsomista, sillä se aiheuttaa sekavuutta. Tietenkin varsinkin jos lukenut myös kirjan. Mutta voisin sanoa että muutenkin. Elokuva on juoneltaan aika hyppelehtivä. Itse pituudella ei sinänsä ole haittaa, sillä en usko että niin massiivista romaania kuin Notre Damen kellonsoittaja voi kovin lyhyenä elokuvana onnistuneesti tehdäkään.
Kuten sanottua, Chaneyn näyttelijätyö on molemmissa elokuvissa (ja kuten hänellä yleensäkin) erinomaista. Jopa niin erinomaista, että ero muihin näyttelijöihin on aika suuri. Tämä ei oikeastaan haittaa, sillä Chaneyn showtahan nämä ovat. Muiden tuleekin peesailla häntä. No, Patsy Ruth Miller on Notre Damessa Esmeraldana aika hyvä.
Molempien elokuvien rakennelmat ovat upeita, varsinkin Notre Damen. Viimeksimainitun sekä ulkoa että sisältä, todella massiiviset. Tuovat hyvin tilan tuntua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti