Discopath on teos jossa idea, elokuvan nimi, leffan/DVD:n kansikuva sekä suurimmaksi osaksi toteutuskin kantavat komeasti. Elokuva kertoo tyypistä joka muuttuu murhaajaksi aina discomusaa kuullessaan, eli diskopaatti on siis kyseessä. DVD:n kannessa discopallo räjähtää pois tyyppimme kasvoilta.
Discopaatti sijoittuu vuosille 1976-80. Aluksi ollaan "New Yorkissa", oikeasti kuitenkin ollaan kuvattu ilmeisesti Montrealissa, jonne itse leffassakin kohta siirrytään. New York-toteutus sekä seitkytluvunlopun vuosien kautta kaheksankytluvun alun kuvallinen esitystapa ei ole läheskään parasta mahdollista, mutta voimakkailla kuvallisilla rajauksilla päästään jokseenkin tyydyttävään lopputulokseen. Ikävä vika on myös englantitekstityksen pienuus. Sillä varsinaisesti Montrealiin siirryttäessä puhekieli muuttuu pääosin ranskaksi. Näistä vioista huolimatta filmille on jäänyt kuitenkin hyvin seitkytlukulainen tunnelma, jonka onnistumiseen ei läheskään vähiten ole vaikuttanut erittäin tanakasti ja lähes jatkuvasti mukana tykittävä rockpohjainen disconakutus. Komean kuuloista. Myös näyttelijätyö on kautta linjan onnistunutta, näyttelijöiltä luonnistuu sekä roskan että että tuskan esiintuominen luontevasti.
Ensimmäinen discomurha tapahtuu New Yorkin discossa, jonka jälkeen tyyppimme pakenee `Montrealin olympialaisiin` ja sitten siirrytäänkin vuoteen -80, jolloin hän on muuntautunut sisäoppilaitoksen kuuroksi (eipä kuulu disco, kun on korvat tukossa) yleismieheksi.
Jo ennen katsomista mieltäni kaiversi juuri tuo asia. Eihän hemmon sitten tarvitse kuin välttää discoja, niin homma on klaari. Ei tarvitse raivostua. Mutta discohan kuuluu joka paikassa: takseissa, ghettoblastereissa, kaupoissa ja kahviloissa.. (Tosin hemmo kyllä myös useaan kertaan sanoo vihaavansa kaikkea musiikkia. Flashbäkissä viitataan hänen isänsä `ammattiin`, hulluun kotimuusikkoon, joka säntäilee soittimelta toiselle kuin sekopäinen tiedemies konsanaan. Tässä musalaboratoriossa päällepäsmäävänä rytminä hakkaa jatkuvana biittinä paukuttava jalkarumpu.)
Elokuva ei ole mikään jatkuva goreralli, mutta sitäkin on kerran pari, ja aikamoista, kökköä, roskaista gorea onkin . Aiheeseen kuuluvaa. Singlet, levylautaset ja päät pyörivät.
Onnistuneinta, tärkeintä elokuvassa on kuitenkin tunnelma. Pienistä, vähän kököistä rajauksista huolimatta elokuva tuo esiin seitkytlukulaien atmosfäärin. Discopoljento vetää leffan tarkkaan rytmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti