Nuoren elokuvaneron Xavier Dolanin Mommy-elokuvaa on useissa yhteyksissä/arvosteluissa sanottu henkeäsalpaavaksi kokemukseksi. Ja sitä se nimenomaan on, rintaa puristava katsomiskokemus.
Äiti "joutuu" ottamaan teini-ikäisen ADHD-poikansa takaisin elämäänsä ja tästä alkaa huikea ja henkeäsalpaava vuoristorata pojan tunnevaihteluiden kyydissä. Onhan näitä diagnoosikuvauksia elokuvissa ollut, mutta tämän elokuvan nostaa todella korkealle aivan loistavat näyttelijäsuoritukset sekä erikoinen, mutta onnistunut kuvanrajausratkaisu:
Elokuvan `tähti` on äidin roolissa todella värisyttävän roolin tekevä Anne Dorval ja hänen niskaansa hengittää Antoine-Olivier Pilonin aivan yhtä vereslihainen suoritus poikana. Elokuvan kuvanrajaustyylinä käytetään aluksi ehkä hieman hämmentävää ja harvinaista, mutta jo melkein samantien loistavaksi ratkaisuksi osoittautuvaa keksintöä: Kuva näkyy keskellä kangasta pienenä neliönä. Tunnelma puristaa katsojaa tätäkin kautta tehokkaasti. Television kuvaruudulta tämä elementti toimii oikeastaan jopa vielä paremmin kuin valkokankaalta. Ainoastaan kerran tämä kuvio laajenee vähäksi aikaa koko kankaan mittaan, onnellisella pyöräretkellä. Tämä ei tietenkään tarkoita ettei onnenhetkiä olisi muulloinkin ja muitakin. Elokuva kertookin näiden kahden, äidin ja lapsen ikuisesta liitosta ja rakkaudesta. Kaikissa tilanteissa ja ratkaisuissa. Oikeissa ja väärissä.
P.S. Myös huumoria käytetään silloin tällöin keventäjänä. Hillitön on kohtaus jossa yhdistyy katuviisas "käytännöllisyys" ja vaikeavääntöinen tämä hetki ja tulevaisuus: Äiti kirjoittaa pojan luovutuspaperit itselleen pienellä kynänpätkällä joka on kiinni valtavassa avainnipussa. Siinä vääntö ja kolina käy.
Erittäin tärkeä elokuva.
No tulinpa tännekin sitten nipottamaan, mutta kyllä se kuva laajenee siinäkin kohtauksessa, jossa Diane kuvittelee mielessään Stevelle onnellisen lopun... Kaunis, kaunis kohtaus - vieläkin kylmät väreet kun sitä ajatteleekin!
VastaaPoista