Thankskilling 1 ja 3

Syy miksi kakkososaa ei ole mainittu on se, että sitä ei ole olemassa. Tai periaatteessa on, sillä kolmososa alkaa Thankskilling kakkososien tuhoamisella aavikolla. Kopiot kaadetaan kuorma-autonlavalta erämaan hiekkaan ja ne tuhotaan liekinheittimillä.. Tai ei kaikkia, yksi kopio säilyy ja sen suojeleminen on kolmososan perusjuoni. Monen muun ohella.

                                           "Have you seen my mind?"

Mutta ensiksi ykköseen: Se on muuten ihan tavallinen teinislasheri, paitsi että vihollisena on nyt koirankusen herättämä intiaanikirouksinen zombikalkkuna.  Teinit (tai mitä ne nyt ovat) ovat tylsiä paksua kaveria ja nörttihahmoa lukuunottamatta, meininki jokseenkin veretöntä ja tissitöntä. (Lukuun ottamatta aivan elokuvan alkua, jota mainostetaan DVD:n kannessakin ihan hauskasti "Boobs in first second" Nämä ovatkin ainoat. Sama toistuu myös kolmosessa, nyt tosin ollaan avaruudessa ja boobsit näkyvät astronautittaren asun läpinäkyvien luukkujen läpi. Ihan oiva idea.) Mutta tosiaan itse hirviö on ihan toimiva kaakattava kalkkuna, tosin hänen mainostetut one-linerit eivät ole niin huippuja.. Mutta muuten hauskahko kalkkunaleffa, jonka varrella viihtyy väsähtämättä.

Mutta kolmonen onkin sitten toinen(!) tapaus! Se on pääosin erittäin onnistunein nukein tehty kalkkunakauhuelokuva. Vaikka en ole nukkekauhun ylin ystävä, niin olisin jopa toivonut että koko leffa olisi tehty niillä, niin mainioita ne ja niiden ympärille rakennettu hämäränsekava, mutta lopulta "selvä" ja "selkeä" juoni oli. Mutta mukana on myös kaksi ihmishahmoa, molemmat vanhanaikaisiin värikkäisiin keisarikuteisiin ja peruukkeihin pukeutunutta hemmoa, toinen ostoskanavalla tuotteita mainostava keksijä ja hänen keppiveitsellä aseistettu suojelijansa. Mutta he tuovatkin tarinaan vielä vähän lisää kivaa kierrettä ja särmää. Selviää muuten semmoinenkin asia, että taivaasta saa uuden komean keppiveitsen. Erilaiset taivaisiinkutsut ovat muuten kummankin Thankskillingin oivallisia ideoita. Taivaisiin jo kutsutut hahmot kutsuvat vielä maan(?) päälle jääneitä kavereitaan..
Niin, nää nuket. Mukana on nukkeja kalkkunanmuotoisista avaruusaluksista räkäiseen räppärimummoon, ja paljon muita. Erikseen pitää mainita mainio eläväksi muuttuva DVD:n kalkkunakansi. Erittäin onnistuneita ja oivallisia kaikki. Gorea vähän enemmän kuin ykkösessä, tissikerroin kuten sanottua, samalla tasalla.

Molemmat jouhevasti katsottavia elokuvia, tosin kolmonen vie reilusti voiton älyttömän ja oivallisen upealla sekoittamisella. Klassikkokalkkuna.

Unearthly Stranger (Bri-63) ( + Invasion (BRi-66)

Brittiläinen Unearthly Stranger on `ajattelevan aikuisen`(kääk! mikä ilmaus!) science fiction-elokuva (aika monasti trash/camp stoorien) aiheesta `aliennainen avaruudesta`. Mutta enivei, tämä mustavalkoinen brittifilmi on erittäin ajatuksella tehty versio aiheesta.

Filmi alkaa (ja melkein loppuu) sillä kun tutkijamies juoksee kauhuissaan `jotain` pakoon avaruustutkimuskeskukseen, jossa hän alkaa kertomaan kelanauhurille huikeaa ja kauheaa tarinaansa:

Pääjuttuna on se että huippututkijoita ympäri maailman alkaa kuolemaan mystisissä olosuhteissa. Päätutkijamiehemme ajaa autollaan jollain työreissullaan jossain päin Eurooppaa kun hänen autonsa pysähtyy, eikä suostu enää käynnistymään, bensaa on kyllä, valotkin sammuvat. Autoon astuu kaunis liftarinainen, ja kas auto käynnistyy.. Ja kas.. heistä tulee mies ja vaimo..
Selviää että nainen nukkuu silmät apposen auki kuin kuollut ja muutenkaan hän ei kuulemma koskaan räpytä silmiään (mitä hän kyllä tekee) ja kun hän itkee niin kyyneleet polttavat vakoja hänen poskiinsa. Mutta kuuman uunivuoan nappaaminen paljain käsin uunista ei taas jätä mitään jälkiä käsiin.. Lapset hän saa itkemään ja pakenemaan..

Pienestä ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta elokuvassa säilyy jännitteinen tunnelma koko ajan, dialogit oikeasti mielenkiintoisia pohdintoja aiheesta ja elokuvan loppu todella kylmäävä ja tehokas.

Mustavalkoinen kuvaus tukee tarinan hämäryyttä hyvin, kuvaus ei aivan yhtä kekseliästä kuin vastikään katsomassani, niin ikään brittiläisessä avaruus/alieninvaasioelokuvassa Invasion (-66) jonka kamera-ajot esimerkiksi nukkekodin läpi itse oikeaan taloon astuttaessa ovat lumoavia ja pelottaviakin. Itse elokuva oli kylläkin Unearthly Strangeriin verrattuna junnaava ja vähän kökkökin. US:ssä kyllä näytetään  kuvauksellisesti kiehtovaa tutkimuslaitoksen kierreportaikkoa usein, mutta sitä ei käytetä kovinkaan kaksisesti, kamera pysyy koko ajan lähes samassa paikassa.

Unearthly Stranger on taidokkaan minimalismin, hyvien näyttelijäsuoritusten juhlaa jossa suht suoraviivaisen aiheen ja tarinan  käsittelyn alla on monia tasoja.

Piccadilly (Englanti-1929)

E A Dupontin ohjaama myöhäismykkis on pääosaesittäjä (tai eras heistä) Anna May Wongin juhlaa. Wong esittää klubitanssijan nousua tiskihuoneen höyryistä kimalteville areenoille isojen yleisöiden palvottavaksi. Ja tietenkin lopussa gloorian ja (melo)dramaattisten käänteiden jälkeen (ex-tanssijatartähden kateus ja mustasukkaisuus) tapahtuu lopullinen putoaminen. Täysin lopullinen.

Wong on tässä elokuvassa tosiaan ihan omassa luokassaan sekä säteilyn että näyttelijätyönsä ansiosta. (Vaikka hänen valkokangasaikansa on paljon pienempi kuin monien muiden.) Muut peesaavat välillä pitkälläkin perässä. Useat heistä, kuten esim klubin omistajaa esittävä Jameson Thomas ja Wongin veljeä miesavustajaa esittävä King Hou Chang kyllä parantavat paljon esiintymistään loppua kohden. Toki mukana on jonkin verran nykykatsojalle vieraamman näyttelemis`standardin` mukaista, `kämmenselkä otsalla ja huokaisu`-(yli)näyttelyä. Ja onpa mukana, ainakin tämän katsojan mielestä, pari kertaa jopa jonkinsuuntaista kieli poskella-esiintymistä.

Elokuvan parasta antia on (alun jahkailun jälkeen) sujuvasti etenevä tiskiallas-loisto-tuho-juoni, mutta muistettavinta elokuvassa on erittäin onnistunut kuvaus. Kamera suorastaan liitelee ja välillä pysyttelee paikoillaan kuin ilma klubien kattorakenteissa ja katunäkymissä. Myös filmin värisävyjen vaihtelut eri kohtauksissa ovat onnistuneita. Myös itse Klubi on komean näköinen rakennelma jylhine portaikkoineen ja muine massiivisuuksineen. Lisäksi voisi mainita tällaisen seikan: Mykkäelokuvissa alku ja lopputekstit eivät useinkaan vielä kovin innovatiivisia olleet, niihin ei silloin paljon tekstiä eikä aikaa tuhlattu, olivat enemmänkin vain  kirjoitetut informaatiopalkit, joissa käy yleensä ilmi vain päätekijät ja  jotka lukee nopeasti. Eikä siinä mitään, sellaisethan ajavat aina hyvin asiansa ja paikkansa. Mutta tässä elokuvassa alkutekstit tulevat ohiajavien kaksikerrosbussien mainostarroissa. Elokuvan lopussakin käytetään mainosmaailmaa nerokkaasti hyväksi, kun näytetään julman terävästi se ettei yhtä tähteä jäädä pitkään muistelemaan, vaan uutta tähteä jo pukkaa viihdetuutista...

Ehkä pikkuisen ylipitkä (108 min) (mykkä)elokuvaksi, tarinassa varsinkin alussa jonkinmoista alkukankeutta ja tyhjäkäyntiä, mutta kun tästä jankkauksesta päästää eroon niin filmi (ja siis varsinkin Wong) päästelee estoitta eteenpäin. Sen jälkeen elokuva rullaa kuin riivattu, sitä seuraa hengästyen, niin nousuissa kuin laskuissa.

Elokuvan alussa vilahtaa Charles Laughton (ilmeisesti ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan), likaisesta lautasesta tarjoilijoille räyhäävänä ravintola-asiakkaana. Laughtonin rooli on merkittävä siksi että tämän jälkeen ravintola-klubikompleksin johtaja lähtee likalautasen kanssa keittiöön ja löytää sieltä Wongin hahmon tanssimasta tiskipöydällä..


                         A Cottage on Dartmoor (Bri-29)



P.S. Tuli katsottua toinenkin myöhäisbrittiläinen mykkis, nimittäin Anthony Asquithin ohjaama A Cottage on Dartmoor, joka on niin tyrmäävän taidokasta tavaraa, kiihkeää kuvausta etten pysty sitä vielä (läheskään) täysin analysoimaan. Sanonpa vain että harvoin (jos koskaan) olen nähnyt toista elokuvaa jonka jännityksen ruuvinkiristys on niin jatkuvaa (koko filmin ajan) ja tanakkaa että katsoin sen lähes koko ajan dvd-koteloa purren!
Mustasukkaisuus on jälleen teemana, mutta nyt niin isona mörkönä ja möykkynä että se peittää koko ruudun.Uno Henning on roolissaan vankilasta pakenevana melkein-murhaajana unohtumaton. Pitkä elokuvateatterikohtaus jossa katsojien ilot, kauhut ja romantiikannälkä sekoittuvat oikean mustasukkaisuuden räjähtävään kasvuun, kun Henningin hahmo seuraa otaksumansa tyttöystäväkandidaatin kuhertelua toisen kanssa on huikeaa elokuvaa. Jota säestää vielä elokuvateatterin orkesteri kiihkeiden ja rauhallisten sävelmien sekä olut ja voileipätauon(!) kera. Lopun mökkikohtauksen jännityksen kasvu on jopa melkein liiallista..

Elokuvassa myös (myöhemmin lisätty?) värikohtaus jossa punaväri leviää koko ruudun mittaan ja tykit jylisevät, kun mustasukkaisen miehen mielessä savuaa. Mutta ei mies (onneksi) niin paha kuin olettaisi.. Hyvyyttäkin löytyy.

Loppu on jonkinlaisella tasolla sovittelevaa.

Täydellinen elokuva.

P.S. A Cottage on Dartmoor on yksi viimeisimmistä mykkäelokuvista Briteissä ennen `talkiesin` tuloa. Tässä elokuvassa teatterikohtauksessa ollaankin juuri katselemassa, Kuuntelemassa Äänielokuvaa. Yleisöstä löytyy mm kuulotorvea käyttävä mummo, jolle Puhetta, juonta selostetaan, Huudetaan.. Vanha väistyy, Uusi tulee...

Free Radicals: A History of Experimental Film (Fra-2012)

Filminraaputtajia, filmin päälle maalaajia, jopa filminpurijoita ja polttajia sekä kavereita jotka ripustavat filminauhoja tuuleen tai taidegalleriaan roikkumaan (josta joku voi käydä pätkän pihistämässä). Tai yleensä vauhdikasta kuvavilinää. Tällaisia (elo)kuvia saattaa tulla mieleen kokeellisesta elokuvasta puhuttaessa. Selviääpä otsikossa mainitussa dokumentissa sekin, että jos koira pissaa filmikelan päälle ko elokuvasta saattaa tulla avantgardistinen.

"60-luku - hipit, rauha, rakkaus ja kokeelliset kotielokuvat." - Dokumentissa selviää myös että kokeellinen elokuva voi olla myös esim lentäviä hattuja tai tenniksenpeluuta autiomaassa, ilmaan maalaamista tai joka puolella pyörivää silmää, mutta on se sitten ulkoisesti itse filmiin vaikuttavaa (esim filmin raaputus) tai sisäistä laatua olevaa, itse kuvattavaan materiaaliin vaikuttavaa, niin usein se on `yhteiskunnallista elokuvaa`. Sekä pinnan alta ja/tai päältä. Erittäin voimakkaalla visuaalisella kerronnalla tehtyä.

Pip Chodorovin ohjaama, koostama elokuva on maaginen matka ja katsaus avantgarde-elokuvaan ja lyhyydestään huolimatta (82 min) se on kattava ja kiireetön tuotos kohteestaan. Jopa niin kiireetön että siihen mahtuu muutama kokonainenkin lyhytelokuva. Harvinaisen osaavaa ja ihailtavaa toimintaa.
Free radicals on elokuva jota seuraa kiinnostuneena koko kestonsa ajan, ei yhtään tylsää hetkeä.

Mukana mm Hans Richter, Jonas Mekas, Stan Brakhage, Ken Jacobs, Michael Snow, Peter Kubelka.

The Candle and The Moth (Tanska-1915)

Jykevintä draamaa näkemistäni Valdemar Psilander-elokuvista edustaa The Candle and The Moth. Elokuva saarnasmiehestä (Psilander) ja epäilijästä. Psilanderin hahmosta on tullut saarnasmies ankaran tien kautta: Entinen elostelija ja baarituhlari joutuu syyttömänä vankilaan (hänet hyljänneet vanhemmatkin kuolevat sinä aikana) ja sieltä päästyään hän alkaa saarnaamaan.. Epäilijänkin hän saa entiseksi epäilijäksi kun on kertonut karun tarinansa.

Elokuvan alussa on erikoinen väläys, jossa näytetään kun Pilander valmistautuu rooliinsa.

Vankilan käytävillä vangit kulkevat naamiot kasvoillaan...(?)

Sujuvan synkän dramaattista Pohjoismaista uskontodraamaa josta on olemassa synkkyysasteiltaan vaihtelevat elokuvan lopetusversiot.

Temptations of a Great City (Tanska-1911)

Vuotta varhaisempi kuin edellisen arvostelun takainen Valdemar Psilander- pääositus on taas, samalla tavalla kuin se sirkuselokuvakin, mykkäelokuvaa hyvässä ja huonossa: Näyttelijätyöt ovat jälleen toimivia, jopa parempia. Nyt tunnemyrskyrekisteri saavuttaa uskottavasti sekä pohjaa että korkeaa. Eli tuskan ja hurmion hissivaunu jyskää jälleen ylös ja alas.

Tälläkin kertaa pääjuttuna on lankeavien velkojen vyyhti, eli jonkinlaista teeman tynkää on havaittavissa ja mikä jottei jatkuvampaakin asian käsittelyä, pitäisi nähdä miehen muitakin elokuvia..

Jälleen nuori mies on velkakurimuksessa. Tällä kertaa rikkaan perheen poika, mutta ei ilmeisesti tarpeeksi rikkaan, koska poika joutuu vähän väliä turvautumaan `lainahain` apuun. Tässä tämä verenimijä omaa erikoisen `ammatti`yhdistelmän: Hän on miehen suosikkikapakan Tarjoilija(!)/-Koronkiskuri(!)
Ja viulut maksaa äiti, kunnes pukkaa pojan pellolle..

Ja sitten ahdinko tietenkin syvenee, rahat totta kai vähenevät, ja ne mitä saadaan lainaksi, juhlitaan heti pois.. Asunnot pienenevät, viinaa kuluu ja lopulta tietenkin mennään rikoksen tielle: ensin väärennetään äidin nimi, sitten jo käydään ryöstöretkellä äidin kaapeilla ja piirongeilla..

Juoni ja toteutus on jälleen äärimmäisen karua ja riisuttua (välitekstitkin melkein minimissä), mutta nyt tosiaan itse perusjuoni jyllää ihan hyvin omalla voimallaan melkein koko matkan. Jotain juonipoikkeamaa olisi tarina kuitenkin kaivannut. Ja vaikka juoni on niin simppeli, että katsoja pysyy koko ajan kärryillä, niin olisi ollut kiva että edes jotain, välillä aika pitkistäkin dialogirupeamista olisi tekstitetty.
Ja leffan loppu tulee taas nopeasti kuin saksilla leikaten.

Onneli ja Anneli (Elokuva)

Marjatta Kurenniemen kuuskytluvun puolivälissä ilmestynyt kirja Onnelin ja Annelin talo on saanut ihan raikkaan ja railakkaan elokuvasovituksen.

Kaksi pikkutyttöä, Onneli ja Anneli löytävät kirjekuoren, jossa lukee "Rehellinen löytäjä saa pitää." Omaa rehellisyyttään pohtien tytöt vievät avaamattoman kirjekuoren poliisiasemalle, jossa selviää että kirjekuori sisältää rahaa, paljon rahaa. "Olis nyt ollut jotain muuta!" tytöt pohtivat ja saavat kuoren ja rahat mukaansa. No, saa siitä kuoren silkkisestä sidosnauhasta sentään kivan hiusnauhan..
Kun tytöt lähtevät jo palauttamaan rahoja löytöpaikkaan, niin kuin taikaiskusta (kuten moni muukin asia tästä lähtien) on juuri sillä paikalla myytävänä vanhan rouvan talo, joka onkin rakennettu kahdelle pikkutytölle.. (By the way, rouvan seuraava talo onkin sitten tarkoitettu kymmenen hengen suurperheelle..)

Ja kauppa tehdään. Tästä lähtien seurataankin Onnelin ja Annelin ihastuttavia seikkailuja omassa talossaan sekä erilaisten erikoisten naapurien pihoilla ja puutarhoissa.

Elokuvassa nähdään samantapaista kesäistä karkkiväritystä kuin oli Heinähattu ja Vilttitossu elokuvassa, nyt tosin Kurenniemeläisellä fantasiakierteellä, sillä esim naapurin tätien puutarha on oikea taikamaa, hyöty/taikapuutarha ("Ai, vihanneksia ja sen semmosia? "Enemmänkin sen semmosia.") joka kasvaa mm joulukuusenkoristeita, ilotulitusraketteja, ilmapalloja, hyrriä ja vappuviuhkoja, herneenpalon sisällä kasvaa helmiä, löytyy kissankelloja joiden sisällä kilkattaa oikea kello, toisissa kukissa kasvaa pikkulintuja sekä löytyy myös taikakananmunia joita voi käyttää esim auton polttoaineena (käynnistysäänenä tietenkin kanan kaakatus) ja vähän kaikkialla pyörii koiran äänellä haukkuva taikapuuhka, joka hoitaa siivoushommat kuin tyhjää vaan. Surrealistista lastenfantasiaa.

Aluksi vähän nieleskelin että kuinka jaksan niellä tämän karkkivyöryn, mutta se sopi elokuvan tyyliin ja maisemaan oikein hyvin ja sitä oli rikottu onnistuneesti esim  poliisin ja naapurin naisen rakkaustarinalla sekä lyhyellä rosvojahdilla. Tätä rosvojahtia on joissain arvioissa moitittu päälle liimatuksi, mutta minusta se sujahti tarinaan ihan hyvin. Samoin kuin Loviisalaisen puutaloalueen muuttumattomuus (kuuskytlukulaisuus) ja nykytekniikan (kännykkäkamerat) vilahduksenomaiset yhdistämiset.

Mukana nyky-lastenelokuvien perustavara `aikuiset ovat liian kiireisiä huomaamaan lapsiaan`; Toisen tytön perhe on suurperhe, jossa vanhemmilla ei ole aikaa yksittäisille lapsille, vaan lapsilaumalle ja toisen tytön perhe on eroperhe, jossa ei ole aikaa sille yhdellekään lapselle. Tästä `kiireiset aikuiset`teemasta on välillä tehty niin falskia kamaa, että pelkäsin miten nyt käy, mutta lopputulos on tältäkin osa-alueelta hyvin hoidettu. Mukava esim nähdä Janne Hyytiäinen pehmeämmässä roolissa suurperheen isänä.

"Miten jokainen suupala voi maistua erilaiselta, mutta silti herkulliselta?" ihmettelevät tytöt taikatätien kakkua maistellessaan. Siltä itsestäkin välillä tuntui elokuvan taikamaailmaa ihastellessani. Kiva että tällainen osataan Suomessakin.