"olen uneksinut, niin monta kertaa" Bela Tarr väri -ja puhetulvassa! Eikä puhe ole nopean, vaikeaselkoisen, taide-elokuvamaisen tykittävää tylsyyttä ja tyhjyyttä, vaan luonnollista toimivaa, omaksuttavaa, vaikka se suht kovalla intensiteetillä tuleekin.
Äiti, poika, palvelijatar-rakastajatar, mies ja työtön opettaja `jakavat` saman asunnon. Ja `jakavat` 'samat` tuskat, ongelmat, ilonaiheetkin. Asunnossa pysytään.
Ja pysytään muutenkin fokuksessa. Tämä viisikko sotkeutuu ja limittyy toisiinsa sekä eroaa toisistaan julman luonnollisesti, tosin tetraalisesti ( asunto on kuin erillisiä teatterilavastuksia, toimii timanttisesti), mutta yhtä kaikki, erittäin uskottavasti. Lyhyt tappelukohtaus joka on kuvattu alhaaltapäin lasin läpi tuo elokuvaan likistävää voimaa.
Näyttelijätyö huikeaa, dialogi timanttia. Esim nämä sopivat siihen aikaan, tähän aikaan, kaikkiin aikoihin: "There`s one kind of peace,If there are two kinds, then one of them isn`t peace." ja "How you survive is a private affair."
Elokuva loppuu kryptisesti, usvaisesti ja oivaltavasti Que sera, que sera- kappaleeseen. Kukapa sen huomisen tietäisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti