Matti Kassilan ohjaama Lasisydän on kumma kohellus: eräänlainen psykologinen slapstick-komedia, läpi alkukesäisen Etelä-Suomen kulkeva hajanaisuus, halpis, joka on tehty eräänlaisella sissielokuvan tyylillä (pieni kuvausryhmä). Mutta kokonaisuus kuroo hajanaisuutta loppujen lopuksi yhteen jonkinlaiseksi nautinnoksi. Brita Koivusen esittämä Lasisydän-kappale toimii yllättävän hyvin sekä tunnelman kuvaajana että tarinaan johdattajana, tarinan jouduttajana/junnajana. Eikä kappaleeseen kumma kyllä kyllästy vaikka se soi usein, esim helsinkiläisen kattoravintolan terassilla ja maaseudun juhannuslavalla. Musiikista muuten voisi mainita `akkunat auki Amerikkaan`-kohtauksen, jossa jazzrokataan turistibussin vieressä. Lyhyt, kiva välähdys.
Jussi Jurkka esittää vaihtelevasti jonkinlaisesta hermostollisesta häiriöstä, taiteellisesta tylsistymisestä kärsivää lasitaiteilijaa (palkittu juuri Milanon Triennalessa Grand Prixillä `maailman kauneimmasta esineestä.`) ja Aila Pilvessalo (Arajuuri) hurmaavasti turistibussin opasta. Vaihtelevuus Jurkan näyttelemisessä menee enemmän rasittavan puolelle: hassua kävelemistä ja juoksemista, irvistelyä sekä komediallista kärsimystä, kärvistelyä psykologisen pohjavireen puitteissa. Tai sitten haetaan jotain Tati-maisuutta, Herra Hulot-maista, ei oikein onnistuen.
Elokuvan varsinainen ilopilleri on Toivo Mäkelä. Tai pitäisikö sanoa ilopillerit, sillä hän esittää tymäkän tuplaroolin kahtena sekoveljeksenä, psykiatrina ("kumma irvistelijä") sekä `energiaa säästävänä maantiekulkurina.` Etelä-Suomea kierretään turistibussin kyydissä oppaan historiaselostuksien kanssa sekä Taiteilijan ja Kulkurin mukana avoautossa samoilla seuduilla. (Kulkurin psykiatriveli on suositellut taiteilijalle `maaseudun rauhaa.`) Sekä kaikki kolme yhdessä.
Lasitaiteilija ja bussiemäntä tietenkin rakastuvat, mutta taiteilijan päälleliimatun, epäuskottavan oloinen ahdistus asian vuoksi on ajan mittaan rasittavaa seurattavaa. Sinne päin- näyttelemistä. Ehkä tarkoituksellisesti. Draaman ja komedian konventioille piruilua?
Suomalainen maaseutu ja pikkukaupunkikesä tuodaan hyvin, jopa hurmaavasti esille jouhevasti (aidoilla juhannuksen juhlapaikoilla) liikkuvan kameran ja kivasti kilkattavan ksylofonijazzin kera. Elokuvan alkutekstit ovat onnistuneet. Niiden aikana näytetään suomalaista duunaridesigniä (lasinpuhaltajat työssä pajassaan) samanmoisen musiikin säestyksellä. Elokuvasta löytyy myös pientä piruilua suomalaista (kansan)perinteitä kohtaan.
Leo Jokelalta löytyy hyvä piipahdus pikkukaupunkikauppiaana. `Aallon Alvarikin` mainitaan tässä Suomi-design-arkkitehtuurikin-elokuvassa.
Elokuvan loppu on sekä epäuskottavan elliptinen, pikkuisen yllättävä sekä samalla lohduttavakin.
P.S. Elokuvassa psykiatrin suorittamassa hypnoosikohtauksessa ("Mielesi on tyhjä kuin valtion kassa!") `selviää´ miksi taiteilija on "kiiltävä, kova ja hauras kuin lasi". Hän on nielaisssut lapsena lasihelmen!!
Tästä lasi ja hypnoosi-`teemasta` iski tällainen juonne: Jos haluaa katsoa oikeasti hyvän ja hauraan elokuvan lasista, ihmisistä ja luonnosta (sekä hypnoosista!), niin se varmaankin on Werner Herzogin Heart of Glass. Eli samalla nimellä mennään!! Ja siitähän väitetään että näyttelijät näyttelisivät hypnoosin vallassa! Pitääkin katsoa se kohtsillään uusiksi. Vasta tuli Herzogilta katsottua Strozek. Elokuva siitä että sellaisia käsitteitä kuin amerikkalainen ja eurooppalainen unelma ei ole olemassa näillä mantereilla. Vaikka ne mielen mantereilla mellastavatkin. Lasinohutta tavaraa siinäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti