Orvo Saarikiven toinen ohjaus ja Helena Karan samoin toinen näyttelijäsoritus (ensimmäinen oli molemmilla Miehen kylkiluu) on hyvä ja huono, railakas ja ränsistynyt, sujuva ja takkuava, tankkaava.
Karan railakkaasti esittämä Katariina Malmi eli Kati, nuori nainen saapuu Lapista Helsinkiin kökköisen juonen saattelemana; Hänestä tulee kaukaisen sukulaisensa, kansanedustaja Mauri Teräksen (! mainion jäykkä Tauno Majuri) `holhottava`. Tämän laiskanjäykän edustajan luona loisiva sakki on myös melkoisen mainio: Kullervo Kalske esitti joko Suomimiehen perikuvaa tai löysää rikasta, tässä jälkimmäistä, paroni Klaus von Bartelia, mainiosti, Ville Salminen kerrankin ei-rosvona ja viiksettömänä, ratsumestari Osmo Nevaa, myöskin mainiosti ja Hugo Hytönen lääkäri Olli Parmasta, vähän perusvaihteella.
Alku on lupaava; Kati polttaa tupakkaa, huutelee sappermenttia ja tuhannen tulimmaista ja haukkuu eduskunnan väen tyhjäpäiksi. Ja kansanedustajan inho vain lisääntyy ja muiden juippien kasvaa. Tästä sitten `kehittyykin` hyvin arvattava tarina.
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
lauantai 30. kesäkuuta 2018
perjantai 29. kesäkuuta 2018
Lost Empire - Kauhun valtakunta (Usa-84)
(-60)-70 ja varsinkin 80-luvun halpistoimintaelokuvien (ei halpoja ihan nykymittapuun mukaan) pikku-pikkugenre oli pikku-pikku bikineissä-halpistoimintailut, joissa ryhmä naisia kokoaa porukan voittaakseen `pyhän pahan`, kurmoottaakseen miehiä tai ryöstääkseen jotain. Jotkut pitävät genren kantaelokuvina Russ Meyerin Faster Pussycat, Kill Kill`iä (Usa-65) ja Motor Psychoa (Usa-65), mutta ne eivät olleet roskaa, vaan oikeaa elokuvaa, taidetta.
Näissä varsinaisissa genren roskatoimintailuissa oli ohjaajana esim Ted V Mikels ([roska]genren varsinainen kantaäitielokuva Doll Squad, Pirun enkelit [Usa-73], Ten Violent Women, Väkivaltaisia naisia [Usa-79]). Genren seiskari-kasarielokuvia olivat mm Cirio H Santiagon Ebony, Ivory ja Jade (Filippiinit-Usa-76) ja Caged Fury, Naisarmeija (Fil-Usa-83) ja Kenneth Hartfordin Hell Squad, Naiskommandot (Usa-87).
Monet pitävät genren parhaana Jim Wynorskin Lost Empire`ä. Eikä syyttä. Siinä kerätään naisryhmä (vankilaa myöten) taistelemaan ikipahaa Sin Do(!)`ta vastaan. `Hän `on `ikivanha voima`, mies, "kansainvälinen terroristi ja massamurhaaja", joka on kuulemma ollut mukana Chigacon palossa, Titanicilla, Hirosimassa ja Jonestownissa...
Sitten naiset lähtevät "naamioituneina" Sin Do`n saarelle (sillä saarellahan nämä aina ovat) `spirituaaliseen taistelukoulutukseen` tms. Siellä sitten naisgladiaattorisesti taistellaan, `ihaillaan` huikeita arkkitehti ja robottiluomuksia ("I hate robotspiders!"), vapautetaan naisvangit ja taistellaan. Lopussa tuhoaa ja tuhotaan penistykki!
Kaapumunkkeja konepistoolit käsissään, tissejä, hassua dialogia, lisää hassuja nimiä; Aseista ensiksi: Elokuva alkaa Chinatownin jalokiviliikkeestä johon hyökkäävät mustat ninjat (ovat `pahan, pyhän patsaan pahan, pyhän silmän perässä), mutta jalokivikauppiaan luodit eivät heihin pysty, mutta poliisien pystyvät!? Sitten sitä hassua dialogia (puhujina luurankomuumio ja eräs naisista): "You chose to throw the riches of the world in my face!?" "That`s a face?!" Ja sitten vielä se lupaamani yksi nimi lisää: Jalokivikauppiasta esittää tyyppi nimeltä Peter Pan!
P.S. Sin Do`ta esittää Dan Coscarellin Phantasm-sarjan "Tall Man" Angus Scrimm.
Oivallista, tanakkaa, toimivaa roskaa.
Näissä varsinaisissa genren roskatoimintailuissa oli ohjaajana esim Ted V Mikels ([roska]genren varsinainen kantaäitielokuva Doll Squad, Pirun enkelit [Usa-73], Ten Violent Women, Väkivaltaisia naisia [Usa-79]). Genren seiskari-kasarielokuvia olivat mm Cirio H Santiagon Ebony, Ivory ja Jade (Filippiinit-Usa-76) ja Caged Fury, Naisarmeija (Fil-Usa-83) ja Kenneth Hartfordin Hell Squad, Naiskommandot (Usa-87).
Monet pitävät genren parhaana Jim Wynorskin Lost Empire`ä. Eikä syyttä. Siinä kerätään naisryhmä (vankilaa myöten) taistelemaan ikipahaa Sin Do(!)`ta vastaan. `Hän `on `ikivanha voima`, mies, "kansainvälinen terroristi ja massamurhaaja", joka on kuulemma ollut mukana Chigacon palossa, Titanicilla, Hirosimassa ja Jonestownissa...
Sitten naiset lähtevät "naamioituneina" Sin Do`n saarelle (sillä saarellahan nämä aina ovat) `spirituaaliseen taistelukoulutukseen` tms. Siellä sitten naisgladiaattorisesti taistellaan, `ihaillaan` huikeita arkkitehti ja robottiluomuksia ("I hate robotspiders!"), vapautetaan naisvangit ja taistellaan. Lopussa tuhoaa ja tuhotaan penistykki!
Kaapumunkkeja konepistoolit käsissään, tissejä, hassua dialogia, lisää hassuja nimiä; Aseista ensiksi: Elokuva alkaa Chinatownin jalokiviliikkeestä johon hyökkäävät mustat ninjat (ovat `pahan, pyhän patsaan pahan, pyhän silmän perässä), mutta jalokivikauppiaan luodit eivät heihin pysty, mutta poliisien pystyvät!? Sitten sitä hassua dialogia (puhujina luurankomuumio ja eräs naisista): "You chose to throw the riches of the world in my face!?" "That`s a face?!" Ja sitten vielä se lupaamani yksi nimi lisää: Jalokivikauppiasta esittää tyyppi nimeltä Peter Pan!
P.S. Sin Do`ta esittää Dan Coscarellin Phantasm-sarjan "Tall Man" Angus Scrimm.
Oivallista, tanakkaa, toimivaa roskaa.
maanantai 25. kesäkuuta 2018
Supernatural (Bri-77)
Katselen ja kirjailen tässä ylös vuoden -77 britti-kauhu-tv-sarjaa Supernatural.
Pitemmittä puheitta ja kirjoitelmitta:
1. Ghost of Venice. Vanhoilla tutisevilla kököillä on kauhuklubi nimeltä Club of The Damned. Klubiin pääsee jos kertoo veretjäädyttävän tosikauhutarinan. Entinen, eläköitynyt näyttelijätähti saapuu ehdokkaaksi kertoakseen tositarinan jossa hän lähtee selvittämään Venetsiaan kadonneen lompakkonsa(!) tapausta. Se oli kadonnut pukuhuoneesta Macbethin esityksen aikana ja on aiheuttanut hänelle vuosia kestävät painajaismaiset raivotilat. Perillä hän tutustuu (uudestaan, unohtamiinsa) vaimonsa näyttämöonnettomuuteen, rakastajattareensa, kuolemaan, kuolemiin..
Aluksi liian pimeää kamarinnurkkakuvausta, mutta kun päästään "Venetsiaan" (no nyt näytetään koko kamari, koko "katu", ja alkaa hiljalleen, hiljalleen näyttää paremmalta) kuvio kehittyy, laajenee. Näyttelijätyö koko ajan hyvää. Yllättävän hyvä loppu. P.S. Venetsiasiirtymät joissa vain kuvataan vesilinssin läpi jotain heilutettavaa Venetsia-kuvakangasta näyttävät yllättävän hyviltä. Mielen ja kaupungin aaltoilua.
2. Countess Ilona. Aha, nyt mä vasta hokasinkin; Jokainen näistä tarinoista kerrotaan tuolle tutisevalle porukalle. Mutta nyt tähän tarinaan.
Kreivitär Ilonan mies, karmea ja pelätty Kreivi Tyrrh on kuollut ja Ilona on kutsunut neljä entistä rakastajaansa linnaansa `pikku partyihin`; ex-vallankumouksellisen, nykyisen agentti-asekauppiaan, tohtori-erotomaanin, virtuoosiksi kutsutun snobisika-säveltäjän ja neljättä, politiikko-paronia odotellaan... ("We need only one for the night".)
Mutta onko naisen poika Kreivin vai jonkun vieraista...
Tylsä, ennalta-arvattava, jopa mitätön ihmissusitarina.
3. Werewolf Reunion. Joka jatkuukin. Mutta mitättömyys jatkuukin. "Juhlat" jatkuvat Kreivittären linnassa. Yksi vieraista on kuollut pedon kynsissä, ja yksi uusi on tullut tilalle. No, ei ollut kummoinen tämäkään. Eka osa oli erittäin hidasta pohjustusta tähän, hitaaseen lopetukseen. Mutta oli tämä verevämpi ja vetävämpi ja näyttelijätyöt tuskautuvat taidokkaasti. Mutta mitä tämä tarina ei ole, niin yllättävä se ei ole. Ei tosiaankaan. Ei vähääkään. Odotin edes jotain panostusta tähän puoleen, mutta ei. No, lopussa vähän yllättävämpää selitystä, mutta sitäkin todella vähän. MUTTA! Kuka onkaan Kertoja? Se on nappi-idea!
P.S. Ian Hendry on erittäin hyvä asekauppias-agenttina ja Edward Hardwicke eli eräs Dr. Watsoneista esittää paroni-politiikkoa.
4. Mr Nightingale. No, jos oli edellisessä Edward Hardwicke, niin tässä on Jeremy Brett! Ja vielä kaksin kappalein!! Sillä Brett esittää `rakkauden ja kuolemanpelkoista` miestä Hampurissa jossa hän kohtaa jämäkän, räväkän kaksoisolentonsa joka leijailee häneen kuin musta lokki. Ja hänestä pois.
Mr Nightingale, poikamies, "leijailee" talon, perheen, suvun Englantivieraana talon naisväkeä tiiraten. Ja toisinpäin. Talo on kummallinen sekoitus uskovaisuutta; (yksin, joskus jopa kaksin raamatunlukua tuolilla, tyhjässä huoneessa) ja kummitustalomaisuutta (talossa luetaan usein vuorollaan kauhukertomuksia ja niiden lukemisen grand old man(n) on nimeltään Herr Topelius!!!)
Sitten kaksi Mr Nightingalea hiipii tai rymyää talossa; Alkuperäinen ujostelee eikä pidä kalasta, toinen huutonauraa pöydässä ja syö ja sylkee kalaa kaksilla käsillään ja suurella suullaan. Perheen kauhuksi perheen nuori nainen kiinnostuu miehestä. Mutta onko hän(kin) hullu?
Tämä pääsi yllättämään täysin oven ja ikkunan takaa! Tällaista tavaraa löytää erittäin harvoin episodielokuvista; Monen elokuvan mittainen apokalyptinen visio missä päällekkäiskuvissa pään päällä lentävät ja kirkuvat lokit, Bachin jyrinä ja kauhukuoromusiikkikuvien kirkunta sekä jatkuvat ja jatkuvat ruokapöytäterrorisoinnit ennustavat ainakin perheen, suvun, ehkä kaupunginkin muutosta. P.S. Nämä ruokapöytäepisodit kalakeskusteluineen, kaljaa keittokirjan päälle kaatamisineen, perheen, suvun matriarkan munakasta pannukakuksi haukkumisineen ovat hulvattomia, hysteerisiä.
Mutta kaikkein hurjin ja hulvattomin on Jeremy Brett! Hän leijalee itsevaltiaasti kaikkien yläpuolella. Hän tekee tässä todella hullun tiukan roolin. Vai pitäisikö sanoa roolit? Pitäisi!
Jätän parista tylsemmästä episodista kirjoittamatta, mutta tässä on hyvä, hämärä ja mielenkiintoinen:
7. Night of The Marionettes. Mary Shelley-tutkijamies saapuu perheineen Geneveen, Sveitsiin, Frankensteinin syntysijoille. He `eksyvät` lumisateessa korkeaan, outoon ja tyhjään (vieraita ei ole ollut kuulemma vuosiin, silti palvelusväki paikalla) majataloon. Varsinkin korkeahkosti puhuva draculainen, kalpea-talkkinaamainen hovimestari oudoksuttaa, pelottaakin perhettä. Mutta he päättävät jäädä...
Selviää että `talon väki` on myös (vai ainoastaan?) marionettiteatteriväkeä ja he pitävät `vuosittain` ison, suositun marionettiesityssarjan talossa, ja sinne kuulemma tulee aina todella paljon väkeä. Ja niin käy nytkin, väkeä lappaa ovista, ikkunoista, katto ja kellarinluukuista. Perhe kuuluu itseoikeutetusti festivaalin katsojiin myös. Ja, katso! Selviääkin että Mary Shelley on käynyt tässä talossa! Sillä löytyy siihen viittaavia kirjoituksia. Ja ennen kaikkea siellä esitetään `ikivanhaa` marionettinäytöstä jossa ovat mukana nuori nainen, kabukiteatterimainen hirviö ja ennen kaikkea Frankensteinin hirviö! (Talon väki esiintyy katosta tulevien narujen `avulla`, he ottavat lopuksi naamionsa pois, mutta kukaa vetelee naruista, se ei selviä.) Onko hirviö luotu jo täällä? Näkikö Mary Shelley tämän? Tutkija on riemuissaan, ja kauhuissaan. Sillä juttu menee yhä mutkikkaammille kierroksille; vastaan tulee vinttikerroksen nukkelaboratoriota, perheen tyttären (joka jokseenkin saman ikäinen kuin Shelley Frankensteinia luodessaan) Maryn(!) iloisen innostuneesti, maanisesti, jopa nukkemaisesti yhä syvemmälle Shelleyn hahmoon sukeltavaa `tulevaa tutkijaa`.
Innovatiivisen, loistavan ja tarkoituksellisen kökön maailman (tai maailmoiden) ja tarinan hämärä, jopa höyryisä synteesi.
6. Viktoria. Päänsä peittänyt henkilö tulee kertomaan tarinaa; Peittelyä, salaisuuksia, vihaa, rakkauttakin, kulissivaimoja ja palvelijattaria, avioliiton ulkopuolisia lapsia-elämää kauhua ja kuolemaa viktoriaanisen ajan queer-kartanoissa. Aviomies, äiti, uusi vaimo, palvelijatar, lapsi, kaikki yksinäisiä tahoillaan ja tavallaan. Mutta lapsella on ystävänä elävä, ristipistoja tekevä (kuten äitikin, äidin näköinenkin) kartanoissa kulkeva nukke...
Tanakka täräys ja tönäys. Mutta kuka (tai ketkä) onkaan taas kerojana. Jälleen nappi-idea.
Tässä myös vielä yksi suht hämärä synteesi:
8. Dorabella. Kaksi nuorta aristokraattia kulkee ihanan päämäärättömillä hevosvaunumatkoillaan pitkin poikin Eurooppaa. Mutta heidän ystävyyteensä tulee haava, kuilu kun toinen heistä rakastuu silmittömästi välillä ihanaan, välillä julmaan naiseen Dorabellaan, Lady Dorabellaan... Ja hän rakastuu häneen yhä palavammin, vaikka hän saapuu, suostuu tapaamaan miestä vain silloin kuin haluaa (välissä pitkiäkin taukoja), ja tietenkin vain öisin, ja vaikka naisen julmuus lisääntyy, niin silti mennään lopulta naimisiin... (Heidät liitetään molempien pikkurillit sivuista yhteen jumittavalla tuplasormuksella, jossa miehen puolella piikki!)
Hämärähkö, kulmahampaaton vampyyritarina; Kun Dorabellan näky leijailee ilmassa, hän muuttuu lopussa harvahammasmummoksiämmäksi ja vampyyri-isän koko purukaluston esittelevä hammasvälinauru on näky jota ei saa mielestään, vaikka haluaisikin. Lisäksi Dorabellalla on yhä älyttömämpiä avuja; Hän osaa lopettaa sateen, kadottaa ja tuoda takaisin linnun, laulaa ja jonglöörata omenilla! Lisäksi hän pystyy tekemään kenestä tahansa omenajonglöörin kätensä ojennuksella, osoituksella. Mieleenjäävä kohtaus on myös matoisesta mullasta tehty ruumis sängyllä.
Ihan oivallinen variaatio lukemattomiin (nais)vampyyritarinoihin.
Pitemmittä puheitta ja kirjoitelmitta:
1. Ghost of Venice. Vanhoilla tutisevilla kököillä on kauhuklubi nimeltä Club of The Damned. Klubiin pääsee jos kertoo veretjäädyttävän tosikauhutarinan. Entinen, eläköitynyt näyttelijätähti saapuu ehdokkaaksi kertoakseen tositarinan jossa hän lähtee selvittämään Venetsiaan kadonneen lompakkonsa(!) tapausta. Se oli kadonnut pukuhuoneesta Macbethin esityksen aikana ja on aiheuttanut hänelle vuosia kestävät painajaismaiset raivotilat. Perillä hän tutustuu (uudestaan, unohtamiinsa) vaimonsa näyttämöonnettomuuteen, rakastajattareensa, kuolemaan, kuolemiin..
Aluksi liian pimeää kamarinnurkkakuvausta, mutta kun päästään "Venetsiaan" (no nyt näytetään koko kamari, koko "katu", ja alkaa hiljalleen, hiljalleen näyttää paremmalta) kuvio kehittyy, laajenee. Näyttelijätyö koko ajan hyvää. Yllättävän hyvä loppu. P.S. Venetsiasiirtymät joissa vain kuvataan vesilinssin läpi jotain heilutettavaa Venetsia-kuvakangasta näyttävät yllättävän hyviltä. Mielen ja kaupungin aaltoilua.
2. Countess Ilona. Aha, nyt mä vasta hokasinkin; Jokainen näistä tarinoista kerrotaan tuolle tutisevalle porukalle. Mutta nyt tähän tarinaan.
Kreivitär Ilonan mies, karmea ja pelätty Kreivi Tyrrh on kuollut ja Ilona on kutsunut neljä entistä rakastajaansa linnaansa `pikku partyihin`; ex-vallankumouksellisen, nykyisen agentti-asekauppiaan, tohtori-erotomaanin, virtuoosiksi kutsutun snobisika-säveltäjän ja neljättä, politiikko-paronia odotellaan... ("We need only one for the night".)
Mutta onko naisen poika Kreivin vai jonkun vieraista...
Tylsä, ennalta-arvattava, jopa mitätön ihmissusitarina.
3. Werewolf Reunion. Joka jatkuukin. Mutta mitättömyys jatkuukin. "Juhlat" jatkuvat Kreivittären linnassa. Yksi vieraista on kuollut pedon kynsissä, ja yksi uusi on tullut tilalle. No, ei ollut kummoinen tämäkään. Eka osa oli erittäin hidasta pohjustusta tähän, hitaaseen lopetukseen. Mutta oli tämä verevämpi ja vetävämpi ja näyttelijätyöt tuskautuvat taidokkaasti. Mutta mitä tämä tarina ei ole, niin yllättävä se ei ole. Ei tosiaankaan. Ei vähääkään. Odotin edes jotain panostusta tähän puoleen, mutta ei. No, lopussa vähän yllättävämpää selitystä, mutta sitäkin todella vähän. MUTTA! Kuka onkaan Kertoja? Se on nappi-idea!
P.S. Ian Hendry on erittäin hyvä asekauppias-agenttina ja Edward Hardwicke eli eräs Dr. Watsoneista esittää paroni-politiikkoa.
4. Mr Nightingale. No, jos oli edellisessä Edward Hardwicke, niin tässä on Jeremy Brett! Ja vielä kaksin kappalein!! Sillä Brett esittää `rakkauden ja kuolemanpelkoista` miestä Hampurissa jossa hän kohtaa jämäkän, räväkän kaksoisolentonsa joka leijailee häneen kuin musta lokki. Ja hänestä pois.
Mr Nightingale, poikamies, "leijailee" talon, perheen, suvun Englantivieraana talon naisväkeä tiiraten. Ja toisinpäin. Talo on kummallinen sekoitus uskovaisuutta; (yksin, joskus jopa kaksin raamatunlukua tuolilla, tyhjässä huoneessa) ja kummitustalomaisuutta (talossa luetaan usein vuorollaan kauhukertomuksia ja niiden lukemisen grand old man(n) on nimeltään Herr Topelius!!!)
Sitten kaksi Mr Nightingalea hiipii tai rymyää talossa; Alkuperäinen ujostelee eikä pidä kalasta, toinen huutonauraa pöydässä ja syö ja sylkee kalaa kaksilla käsillään ja suurella suullaan. Perheen kauhuksi perheen nuori nainen kiinnostuu miehestä. Mutta onko hän(kin) hullu?
Tämä pääsi yllättämään täysin oven ja ikkunan takaa! Tällaista tavaraa löytää erittäin harvoin episodielokuvista; Monen elokuvan mittainen apokalyptinen visio missä päällekkäiskuvissa pään päällä lentävät ja kirkuvat lokit, Bachin jyrinä ja kauhukuoromusiikkikuvien kirkunta sekä jatkuvat ja jatkuvat ruokapöytäterrorisoinnit ennustavat ainakin perheen, suvun, ehkä kaupunginkin muutosta. P.S. Nämä ruokapöytäepisodit kalakeskusteluineen, kaljaa keittokirjan päälle kaatamisineen, perheen, suvun matriarkan munakasta pannukakuksi haukkumisineen ovat hulvattomia, hysteerisiä.
Mutta kaikkein hurjin ja hulvattomin on Jeremy Brett! Hän leijalee itsevaltiaasti kaikkien yläpuolella. Hän tekee tässä todella hullun tiukan roolin. Vai pitäisikö sanoa roolit? Pitäisi!
Jätän parista tylsemmästä episodista kirjoittamatta, mutta tässä on hyvä, hämärä ja mielenkiintoinen:
7. Night of The Marionettes. Mary Shelley-tutkijamies saapuu perheineen Geneveen, Sveitsiin, Frankensteinin syntysijoille. He `eksyvät` lumisateessa korkeaan, outoon ja tyhjään (vieraita ei ole ollut kuulemma vuosiin, silti palvelusväki paikalla) majataloon. Varsinkin korkeahkosti puhuva draculainen, kalpea-talkkinaamainen hovimestari oudoksuttaa, pelottaakin perhettä. Mutta he päättävät jäädä...
Selviää että `talon väki` on myös (vai ainoastaan?) marionettiteatteriväkeä ja he pitävät `vuosittain` ison, suositun marionettiesityssarjan talossa, ja sinne kuulemma tulee aina todella paljon väkeä. Ja niin käy nytkin, väkeä lappaa ovista, ikkunoista, katto ja kellarinluukuista. Perhe kuuluu itseoikeutetusti festivaalin katsojiin myös. Ja, katso! Selviääkin että Mary Shelley on käynyt tässä talossa! Sillä löytyy siihen viittaavia kirjoituksia. Ja ennen kaikkea siellä esitetään `ikivanhaa` marionettinäytöstä jossa ovat mukana nuori nainen, kabukiteatterimainen hirviö ja ennen kaikkea Frankensteinin hirviö! (Talon väki esiintyy katosta tulevien narujen `avulla`, he ottavat lopuksi naamionsa pois, mutta kukaa vetelee naruista, se ei selviä.) Onko hirviö luotu jo täällä? Näkikö Mary Shelley tämän? Tutkija on riemuissaan, ja kauhuissaan. Sillä juttu menee yhä mutkikkaammille kierroksille; vastaan tulee vinttikerroksen nukkelaboratoriota, perheen tyttären (joka jokseenkin saman ikäinen kuin Shelley Frankensteinia luodessaan) Maryn(!) iloisen innostuneesti, maanisesti, jopa nukkemaisesti yhä syvemmälle Shelleyn hahmoon sukeltavaa `tulevaa tutkijaa`.
Innovatiivisen, loistavan ja tarkoituksellisen kökön maailman (tai maailmoiden) ja tarinan hämärä, jopa höyryisä synteesi.
6. Viktoria. Päänsä peittänyt henkilö tulee kertomaan tarinaa; Peittelyä, salaisuuksia, vihaa, rakkauttakin, kulissivaimoja ja palvelijattaria, avioliiton ulkopuolisia lapsia-elämää kauhua ja kuolemaa viktoriaanisen ajan queer-kartanoissa. Aviomies, äiti, uusi vaimo, palvelijatar, lapsi, kaikki yksinäisiä tahoillaan ja tavallaan. Mutta lapsella on ystävänä elävä, ristipistoja tekevä (kuten äitikin, äidin näköinenkin) kartanoissa kulkeva nukke...
Tanakka täräys ja tönäys. Mutta kuka (tai ketkä) onkaan taas kerojana. Jälleen nappi-idea.
Tässä myös vielä yksi suht hämärä synteesi:
8. Dorabella. Kaksi nuorta aristokraattia kulkee ihanan päämäärättömillä hevosvaunumatkoillaan pitkin poikin Eurooppaa. Mutta heidän ystävyyteensä tulee haava, kuilu kun toinen heistä rakastuu silmittömästi välillä ihanaan, välillä julmaan naiseen Dorabellaan, Lady Dorabellaan... Ja hän rakastuu häneen yhä palavammin, vaikka hän saapuu, suostuu tapaamaan miestä vain silloin kuin haluaa (välissä pitkiäkin taukoja), ja tietenkin vain öisin, ja vaikka naisen julmuus lisääntyy, niin silti mennään lopulta naimisiin... (Heidät liitetään molempien pikkurillit sivuista yhteen jumittavalla tuplasormuksella, jossa miehen puolella piikki!)
Hämärähkö, kulmahampaaton vampyyritarina; Kun Dorabellan näky leijailee ilmassa, hän muuttuu lopussa harvahammasmummoksiämmäksi ja vampyyri-isän koko purukaluston esittelevä hammasvälinauru on näky jota ei saa mielestään, vaikka haluaisikin. Lisäksi Dorabellalla on yhä älyttömämpiä avuja; Hän osaa lopettaa sateen, kadottaa ja tuoda takaisin linnun, laulaa ja jonglöörata omenilla! Lisäksi hän pystyy tekemään kenestä tahansa omenajonglöörin kätensä ojennuksella, osoituksella. Mieleenjäävä kohtaus on myös matoisesta mullasta tehty ruumis sängyllä.
Ihan oivallinen variaatio lukemattomiin (nais)vampyyritarinoihin.
sunnuntai 24. kesäkuuta 2018
A Black Veil for Lisa (Ita-Ger-68)
Vanhalla komisario Bulonilla (John Mills) on murhaa, huumekauppaa selvitettävänä ja mustasukkainen suhde parikymmentä vuotta nuorempaan vaimoonsa (Luciana Paluzzi), jolla on taas kummallisen kiusoitteleva kautta aneeminen suhde mieheensä. Kummallisemmaksi suhteen tekee vielä se, että vaimolla on rikollinen menneisyys. (Mies lähtee jopa vaimonsa auton takaa-ajoon, vaikka hänellä on rikollinen käsiraudoitettuna kyydissään! Ja sitten hän keksiikin ideoiden idean, hän vapauttaa heebon ja käskee hänen alkamaan vakoilemaan vaimoaan!!!) Aikamoinen idea, aikamoinen kohtaus! Ja kerran hörähtää kökkökohtaukselle, jossa kysytään rikollisen nimeä ja kuulusteltava sanoo geneerisen germaaninimen Kurt Müller, ja se kirjoitetaan lapulle ilman osoitteen kysymistä ja etsintä alkaa heti ja tehokkaasti! Saksalaista järjestelmällisyyttä! Sitä samaa on elokuvassakin. Se on liian junnaava ja järjestelmällinen, liian suora ja selkeä. Muutamat mutkat ovat vain juontapidentäviä tekomutkia. Elokuva kiertää liikaa samoja ympyröitä. Tai jopa jää paikalleen pyörimään. Vasta elokuvan viimeinen puolituntinen tuo tarinaan jotain sykettä ja sähäkkyyttä. Ja sen oikean, `suuren` mutkan. Se parantaa, pelastaa elokuvan tylsyydeltä.
Tämä brittttigiallon (Millls), saksagiallon (tapahtumapaikkana Hampuri) ja italiagiallon (Paluzzi ja ohjaaja Massimo Dallamano) on vähän väritön ja veretön (mustahanskamurhaaja ja verinen veitsi kyllä näkyy), mutta ainakin kertakatseltava giallo. Esisellainen. Ehkä näiden kolmen maan pehmeä, tylsä törmäys tylsyttää tarinan, en tiedä... Mutta, kuten sanottua, kyllä tään kerran katselee.
P.S. Elokuvassa mukana myös itävaltalaissyntynen Robert Hoffman, Angelica-elokuvien mies ja monien tulevien giallojen pikkutähti.
Tämä brittttigiallon (Millls), saksagiallon (tapahtumapaikkana Hampuri) ja italiagiallon (Paluzzi ja ohjaaja Massimo Dallamano) on vähän väritön ja veretön (mustahanskamurhaaja ja verinen veitsi kyllä näkyy), mutta ainakin kertakatseltava giallo. Esisellainen. Ehkä näiden kolmen maan pehmeä, tylsä törmäys tylsyttää tarinan, en tiedä... Mutta, kuten sanottua, kyllä tään kerran katselee.
P.S. Elokuvassa mukana myös itävaltalaissyntynen Robert Hoffman, Angelica-elokuvien mies ja monien tulevien giallojen pikkutähti.
The Secret of Dorian Gray (Ita-Bri-Ger-70)
Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan siirtäminen 60-70-luvun rikassikojen hienoon, häröön taide-camp-trash, dekadentti-design-pop and old- maailmaan oli hyvä idea, ja melkoisen hyvä toteutuskin. Sillä tämä teos suorastaan vaati päästä päivitttämään, muokkaamaan itsensä aikansa `free sex`-maailmaan! Dorian käy saunassakin!!! Makaa lauteilla ja nauttii löylyistä!!
Mm Viscontin Ludvig II:sessa pääosassa olevaa, taidenatseiluissa/fasismikuvauksissa (Viscontin Kadotetut, De Sican Finzi Continin puutarha ) ja natsisploitaatiofilmeissä (Salon Kitty) ja esim poliziesco Mad Dog Killer`issä/Beast With a Gun`issa tiukkailmeisenä inharosvona esiintynyttä kaunis/pahakasvo Helmut Bergeriä jotkut,monet pitävät juuri tämän `toljottajanäyttelemisen` takia melkoisen huonona näyttelijänä, mutta itse pidän hänen preesenssistään suht paljonkin, hänen `toljotuksensa` takana on uhkaa, pelkoa, rakkauttakin. (1) Tämä kasvojen kolminaisuus sopii Dorian Grayn esittäjälle melkoisen loistavasti. Kuin naama tauluun, heh. Enemmän `ihmettelin` että kirjan `jumalaista näyttelijää` Sybil Vanea esittää Ruotsin sleaze-ihme, sleaze-lahja Marie Liljedahl, hän eräänlaisena (vaudeville-)Shakespeare- näyttelijättärenä? Mutta sekin sopii elokuvan camp-kulmaan, hän vetää roolinsa yhtä aikaa (tietoisen) älyttömästi, `loistavasti` ja söpösti. Juuri niinkuin Vanen rooli pitääkin vetää, taivaista amatöörikerhon kellarikesäteatteriin. (Sybil Vane - "More temperament than talent.") Elokuva on muutenkin vuorattu 60-70-lukujen trash-tähdillä (varsinkin Jess Francon-tallin) Maria Rohm, Margaret Lee ja tuottajana Harry Alan Towers.Vanhan ja uuden liiton näyttelijä Herbert Lom myös mukana. Elokuvan on ohjannut Massimo Dallamano, tyypillinen senaikainen italialainen monigenreohjaaaja/osaaja; seksiklassikkokirjojen elokuvaistaja (Venus in Furs), esi-gialloija ja gialloija (Black Veil for Lisa, What Have You Done to Solange?), poliziesco-gialloija (What Have They Done to Your Daughters?) ja kauhuilija (Night Child). Ja kuvaajana Kourallinen Dollareita-elokuvassa.
Pidän elokuvan maailmasta jossa sekoitetaan aikakausia; 60-luvun rikkaat nuoret aikuiset ajelevat vintageautoilla (niinkuin usein `heistä` kertovissa camp-pop-sex-trashfilmeissä), asunnot ovat täynnä 20-luvun mystisen raskasta sisustusta, mutta vaatetus värikästä 60-lukua (siinäkin välillä aatelisia heittoja tai nykysilmin 60-lukukulaisen outoja muoteja [ainakin tässä, ja muutenkin] tyyliin mummohuivi nuorella naisella, huopahattu, tweedtakki nuorella miehellä), mutta musiikki on aikansa kökköviihdeinstrumentaalista lurittelua ja softailua. `Sopimaton` kökköpoppailu, kökköviihteily sopii hyvin elokuvan `ei mitään aikaa` kuvaavaan maailmaan. Ökylaiva ja rantajuoksentelukohtauksissa niille ja ajalle vähän liiankin tyypillistä viihdeviulu-viuluviihde/hyminälauluteemamattoa. Käsittämättömimpiä heittoja on heitellä Oscar Wildemäistä sanontaa (oikein Wilde nimeltä mainiten) sen jälkeen kun Dorian Gray on esitelty taidepohatalle. (Kirjallisuushistoriaakin `romutetaan`, "Wilden" teos syntyykin vasta nyt, ilman alkuperäistä tekijäänsä, hänet kuitenkin tosiaan mainiten, aikamoista.)
Elokuvan `seksimainetta` on aika lailla liioiteltu (, mutta myös sen mietoutta moitittu), sitäkin on (varsinkin se kulkee koko ajan taustalla) ja vilahtaa, mutta kohtauksia suht harvoin, mutta kohtalaisesti, ja ne ovat hyvin lyhyitä. Samoin kuin kökkömainettakin on liioiteltu, mutta on tämä kehujakin saanut, ei tämä mikään seksploitaatoilu oikein ole, eikä roskahalpis, enemmänkin kiltin raju roiskaisu klassikkoromaanista, joka on kuitenkin tehty tyylillä (välillä trashtyylilläkin) ja tarpeeksi hyvillä näyttelijäpreesensseillä. Homoseksuaalisuus-teemaa on vähemmän kuin aluksi ajattelin. Heteroseksi on pinnalla, pinnassa.. Berger-Gray esiintyy elokuvasa X-Cinema lehden kannessa (jossa näkyy naurava naama ja olkapäät, `sisäsivuja` ei katsojalle näytetä.) Ja ai niin, entä se taulu itse?! Siinä Dorian Gray-Berger on farkut(!) jalassa, yläruumis paljaana, violetti huivi kaulassa. Hyvä kooste ei aidosta ja `aidosta` 60-luvun muotihipmiehestä, bi-seksuaalisuudesta ja lähinnä (niinkuin kirjassakin) itserakkaudesta. Elokuva on hyvä mikstuura ylhäistä ja alhaista, huonoa ja hyvää, roskaa ja taidetta, `rumaa` ja kaunista. Wilde olisi pitänyt tästä.
P.S. Yksi typerä tyylirikko on se, että Dorianin vanhenemattomuus on esitetty niin, että muilta miehiltä on vain hiukset harmaannettu jo jopa nelikymppisinä (yhdeltä tosin on viikset unohdettu harmauttaa, tai sitten harmaaväri on päässyt loppumaan) Mutta tää on pieni rikko, ja sen voi vaikka ehkä laittaa campin ja trashin `syyksi`. :-) Onnistunut idea taas on, Dorianin selviäminen murhayrityksestä, kuolemasta vanhenemattomuutensa ansiosta. Ainakin sillä kertaa..
"Even youth becomes boring." "I give anything to be so bored.." Ihminen ei koskaan opi...
(1) Toinen saman ajan vähän samanlainen genrenäyttelijä on vähän kulmikkaamman karisman omaava Ivan Rassimov.
Mm Viscontin Ludvig II:sessa pääosassa olevaa, taidenatseiluissa/fasismikuvauksissa (Viscontin Kadotetut, De Sican Finzi Continin puutarha ) ja natsisploitaatiofilmeissä (Salon Kitty) ja esim poliziesco Mad Dog Killer`issä/Beast With a Gun`issa tiukkailmeisenä inharosvona esiintynyttä kaunis/pahakasvo Helmut Bergeriä jotkut,monet pitävät juuri tämän `toljottajanäyttelemisen` takia melkoisen huonona näyttelijänä, mutta itse pidän hänen preesenssistään suht paljonkin, hänen `toljotuksensa` takana on uhkaa, pelkoa, rakkauttakin. (1) Tämä kasvojen kolminaisuus sopii Dorian Grayn esittäjälle melkoisen loistavasti. Kuin naama tauluun, heh. Enemmän `ihmettelin` että kirjan `jumalaista näyttelijää` Sybil Vanea esittää Ruotsin sleaze-ihme, sleaze-lahja Marie Liljedahl, hän eräänlaisena (vaudeville-)Shakespeare- näyttelijättärenä? Mutta sekin sopii elokuvan camp-kulmaan, hän vetää roolinsa yhtä aikaa (tietoisen) älyttömästi, `loistavasti` ja söpösti. Juuri niinkuin Vanen rooli pitääkin vetää, taivaista amatöörikerhon kellarikesäteatteriin. (Sybil Vane - "More temperament than talent.") Elokuva on muutenkin vuorattu 60-70-lukujen trash-tähdillä (varsinkin Jess Francon-tallin) Maria Rohm, Margaret Lee ja tuottajana Harry Alan Towers.Vanhan ja uuden liiton näyttelijä Herbert Lom myös mukana. Elokuvan on ohjannut Massimo Dallamano, tyypillinen senaikainen italialainen monigenreohjaaaja/osaaja; seksiklassikkokirjojen elokuvaistaja (Venus in Furs), esi-gialloija ja gialloija (Black Veil for Lisa, What Have You Done to Solange?), poliziesco-gialloija (What Have They Done to Your Daughters?) ja kauhuilija (Night Child). Ja kuvaajana Kourallinen Dollareita-elokuvassa.
Pidän elokuvan maailmasta jossa sekoitetaan aikakausia; 60-luvun rikkaat nuoret aikuiset ajelevat vintageautoilla (niinkuin usein `heistä` kertovissa camp-pop-sex-trashfilmeissä), asunnot ovat täynnä 20-luvun mystisen raskasta sisustusta, mutta vaatetus värikästä 60-lukua (siinäkin välillä aatelisia heittoja tai nykysilmin 60-lukukulaisen outoja muoteja [ainakin tässä, ja muutenkin] tyyliin mummohuivi nuorella naisella, huopahattu, tweedtakki nuorella miehellä), mutta musiikki on aikansa kökköviihdeinstrumentaalista lurittelua ja softailua. `Sopimaton` kökköpoppailu, kökköviihteily sopii hyvin elokuvan `ei mitään aikaa` kuvaavaan maailmaan. Ökylaiva ja rantajuoksentelukohtauksissa niille ja ajalle vähän liiankin tyypillistä viihdeviulu-viuluviihde/hyminälauluteemamattoa. Käsittämättömimpiä heittoja on heitellä Oscar Wildemäistä sanontaa (oikein Wilde nimeltä mainiten) sen jälkeen kun Dorian Gray on esitelty taidepohatalle. (Kirjallisuushistoriaakin `romutetaan`, "Wilden" teos syntyykin vasta nyt, ilman alkuperäistä tekijäänsä, hänet kuitenkin tosiaan mainiten, aikamoista.)
Elokuvan `seksimainetta` on aika lailla liioiteltu (, mutta myös sen mietoutta moitittu), sitäkin on (varsinkin se kulkee koko ajan taustalla) ja vilahtaa, mutta kohtauksia suht harvoin, mutta kohtalaisesti, ja ne ovat hyvin lyhyitä. Samoin kuin kökkömainettakin on liioiteltu, mutta on tämä kehujakin saanut, ei tämä mikään seksploitaatoilu oikein ole, eikä roskahalpis, enemmänkin kiltin raju roiskaisu klassikkoromaanista, joka on kuitenkin tehty tyylillä (välillä trashtyylilläkin) ja tarpeeksi hyvillä näyttelijäpreesensseillä. Homoseksuaalisuus-teemaa on vähemmän kuin aluksi ajattelin. Heteroseksi on pinnalla, pinnassa.. Berger-Gray esiintyy elokuvasa X-Cinema lehden kannessa (jossa näkyy naurava naama ja olkapäät, `sisäsivuja` ei katsojalle näytetä.) Ja ai niin, entä se taulu itse?! Siinä Dorian Gray-Berger on farkut(!) jalassa, yläruumis paljaana, violetti huivi kaulassa. Hyvä kooste ei aidosta ja `aidosta` 60-luvun muotihipmiehestä, bi-seksuaalisuudesta ja lähinnä (niinkuin kirjassakin) itserakkaudesta. Elokuva on hyvä mikstuura ylhäistä ja alhaista, huonoa ja hyvää, roskaa ja taidetta, `rumaa` ja kaunista. Wilde olisi pitänyt tästä.
P.S. Yksi typerä tyylirikko on se, että Dorianin vanhenemattomuus on esitetty niin, että muilta miehiltä on vain hiukset harmaannettu jo jopa nelikymppisinä (yhdeltä tosin on viikset unohdettu harmauttaa, tai sitten harmaaväri on päässyt loppumaan) Mutta tää on pieni rikko, ja sen voi vaikka ehkä laittaa campin ja trashin `syyksi`. :-) Onnistunut idea taas on, Dorianin selviäminen murhayrityksestä, kuolemasta vanhenemattomuutensa ansiosta. Ainakin sillä kertaa..
"Even youth becomes boring." "I give anything to be so bored.." Ihminen ei koskaan opi...
(1) Toinen saman ajan vähän samanlainen genrenäyttelijä on vähän kulmikkaamman karisman omaava Ivan Rassimov.
lauantai 23. kesäkuuta 2018
Fräulein Else (Saksa-29)
Wieniläinen rikasperhe joutuu lama ja konkurssikurimukseen, mutta tilanteen korjaamiseksi eräs sikapohatta haluaa nähdä rahaa, velkaa vastaan perheen tyttären, nuoren naisen alasti!!
Tämä "tarjous" tulee vasta elokuvan loppupuolella, nainen itsekin saa tiedon perheensä ahdingosta vasta vähän aikaisemmin. Tätä ennen tutustutaan pitkään St Moritzin eliittivieraisiin, nainen on ystävineen, sukulaisineen siellä talvenvietossa. Siellä tutustututaan nopean urheilupotpurimaisesti tavallisiin ja erikoisempiin talvilajeihin; curlingiin, tynnyreiden ylityshyppy-temppuluisteluun, jääkiekkoon, kelkkailuun, mäkihyppyyn ja hevosvetoisiin suksi-ja kelkkakisoihin. Sekä ihastellaan maisemia kädet aurinkolippoina otsalla, Olympiarengastaulun edessä. (Talviolympialaiset järjestettiin siellä 1928.)
Elokuvassa tosiaan kierrellään ja kaarrellaan asian ympärillä pitkään. Yleensä (yksityiskohdissa) onnistuen, mutta laajemmassa kaaressa madellen. Rahahuolisia, huonessa edestakaisinkävelyitä näytetään pitkään parikin, ja oikein onnistuen. Niissä on aitoutta, hyvää näyttelijyyttä. Samoin kuin on kohtauksessa jossa perheen tytär hiippailee kökösti (=aidosti), muka vahingossa sikapohatan perässä uskaltamatta lähestyä, puhumattakaan puhua hänelle, tätäkin pitkään. Ja kun hän lopulta uskaltaa ottaa raha-asian, rahalainan esiin, esittää hän pitkää luhistumista jälleen aidosti. Ja silloin pohatta iskee iljettävän ideansa, iljettävän korttinsa pöytään! Mutta mikä onkaan lopputulema?
Kuten mainitsin, yksityiskohdissa onnistutaan, mutta koko elokuvan mitassa madellen. Ratkaisuihin päästään aivan liian hitaasti, mutta näyttelijätyö, varsinkin perhetyttöä esittävän Elisabeth Bergerin, on erittäin hyvää. Elokuvan viimenen viisitoistaminuuttinen on Bergerin traagista näyttöä.
Arthur Schnitzlerin romaaniin perustuva ja Paul Czinnerin ohjaama saksalainen myöhäismykkäelokuva on lujaa, sujuvaa keskivertoa. Mutta lähes aina kun Berger esiintyy, se on täynnä täyttä tunnetta, uskottavaa elokuvaa ja heittäytymistä.
Tämä "tarjous" tulee vasta elokuvan loppupuolella, nainen itsekin saa tiedon perheensä ahdingosta vasta vähän aikaisemmin. Tätä ennen tutustutaan pitkään St Moritzin eliittivieraisiin, nainen on ystävineen, sukulaisineen siellä talvenvietossa. Siellä tutustututaan nopean urheilupotpurimaisesti tavallisiin ja erikoisempiin talvilajeihin; curlingiin, tynnyreiden ylityshyppy-temppuluisteluun, jääkiekkoon, kelkkailuun, mäkihyppyyn ja hevosvetoisiin suksi-ja kelkkakisoihin. Sekä ihastellaan maisemia kädet aurinkolippoina otsalla, Olympiarengastaulun edessä. (Talviolympialaiset järjestettiin siellä 1928.)
Elokuvassa tosiaan kierrellään ja kaarrellaan asian ympärillä pitkään. Yleensä (yksityiskohdissa) onnistuen, mutta laajemmassa kaaressa madellen. Rahahuolisia, huonessa edestakaisinkävelyitä näytetään pitkään parikin, ja oikein onnistuen. Niissä on aitoutta, hyvää näyttelijyyttä. Samoin kuin on kohtauksessa jossa perheen tytär hiippailee kökösti (=aidosti), muka vahingossa sikapohatan perässä uskaltamatta lähestyä, puhumattakaan puhua hänelle, tätäkin pitkään. Ja kun hän lopulta uskaltaa ottaa raha-asian, rahalainan esiin, esittää hän pitkää luhistumista jälleen aidosti. Ja silloin pohatta iskee iljettävän ideansa, iljettävän korttinsa pöytään! Mutta mikä onkaan lopputulema?
Kuten mainitsin, yksityiskohdissa onnistutaan, mutta koko elokuvan mitassa madellen. Ratkaisuihin päästään aivan liian hitaasti, mutta näyttelijätyö, varsinkin perhetyttöä esittävän Elisabeth Bergerin, on erittäin hyvää. Elokuvan viimenen viisitoistaminuuttinen on Bergerin traagista näyttöä.
Arthur Schnitzlerin romaaniin perustuva ja Paul Czinnerin ohjaama saksalainen myöhäismykkäelokuva on lujaa, sujuvaa keskivertoa. Mutta lähes aina kun Berger esiintyy, se on täynnä täyttä tunnetta, uskottavaa elokuvaa ja heittäytymistä.
perjantai 22. kesäkuuta 2018
House of The Dead aka Alien Zone (Usa-78)
Ja onhan tällä Suomi-vhs-nimikin. `Kuoleman Talo`, tietenkin.
Tällä elokuvalla on jotain kulttia ja mainetta, tämä täällä ihmettelee, miksi.
Tällä episodielokuvalla on hyvä lähtöidea; Mies eksyy ruumishuoneelle, ja sitten hän ja katsojat saavat kuulla neljä eri kuolemaa, neljä eri tarinaa. (Viides tarina on tää eksyminen.)
Ensinnäkin elokuva on tylsä, tylppä, typerä ja tyrivä (nää adjektiivit voi kuvata episodeja järjestyksessä kautta kokonaan), sen vuoksi että pahin juttu tässä jutussa on se että elokuva on usein, liian usein, erittäin usein pirun pimeä, ei tahdo saada selvää. Tekijät ja katsojat voivat ehkä ajatella että tämä kuvaa `hyvin` tätä `Alien Zone`a, pimeää puolta, mutta ei loputtomiin. Ei ainakaan tämä katsoja. Liikaa selväksisaamatonta pimeyttä on liikaa selväksisaamatonta pimeyttä.
Mutta entä itse tarinat sitten? Ensimmäinen, `Lapsivihamielinen opettajatar kotonaan` omaa tavallaan tavallisen, mutta tavallaan oivan kummallisen lopetuksen.
Toinen on täydellisen typerien ihmisten typeröinti. Amatööri-kotikuvaajalla on jokaisella ensitrefillään elokuvakamera esillä surisemassa. Lyhyeen aikaan sullottua pahinta paskaa. Paskalla idealla. Paskalla toteutuksella. Paskalla näyttelemisellä. Varsinkin pääosapökkelömies.
Kolmannessa kaksi etsivää ottaa tylsästi "yhteen"; brittiläinen teeviiksijäykkyysnarina kohtaa keskuteluissa jenkkiläisen krapulapartaörinän, kun nämä kahden maan etsivät yrittävät keskusteluissaan selvittää erään tapauksen, ja ehkä enemmänkin. Ei niin karmea kuin edellinen, lopussa kuitenkin kaivattua kyynisyyttä, mutta kuitenkin tarina siitä mitä tällainen tylsistely on. Tylsimmillään. Pahimmillaan. Ehkä ennustettavimmillaankin. (Itse en ihan tällaista odottanut. Eli jotain kuitenkin on tässä episodissa.) Mutta miten tään rumasti sanois, ruosteinen tarina tylsällä lopetuksella.
Viimeisessä vittumainen mies joutuu piikikkääseen hissikuiluhelvettiin, ja on ensimmäisen tarinan ohella (nyt jopa koko ajan) onnistunut episodi, hyvä kierteisä (näin jalkapallokisoja kerratenj) lopetus, mutta silti: Puhun nyt kuin Politiikko Kansan Asialla: Puhun nyt kuin ajansäästäjä, kansanvalistaja ja kunnon kulttuurivaikuttaja: Jättäkää väliin! Siis koko p*ska!
P.S. Ai niin, entä se mainittu Viides Episodi? No, sehän se vasta onkin sitä pirun pimeää "katsottavaa!"
Tällä elokuvalla on jotain kulttia ja mainetta, tämä täällä ihmettelee, miksi.
Tällä episodielokuvalla on hyvä lähtöidea; Mies eksyy ruumishuoneelle, ja sitten hän ja katsojat saavat kuulla neljä eri kuolemaa, neljä eri tarinaa. (Viides tarina on tää eksyminen.)
Ensinnäkin elokuva on tylsä, tylppä, typerä ja tyrivä (nää adjektiivit voi kuvata episodeja järjestyksessä kautta kokonaan), sen vuoksi että pahin juttu tässä jutussa on se että elokuva on usein, liian usein, erittäin usein pirun pimeä, ei tahdo saada selvää. Tekijät ja katsojat voivat ehkä ajatella että tämä kuvaa `hyvin` tätä `Alien Zone`a, pimeää puolta, mutta ei loputtomiin. Ei ainakaan tämä katsoja. Liikaa selväksisaamatonta pimeyttä on liikaa selväksisaamatonta pimeyttä.
Mutta entä itse tarinat sitten? Ensimmäinen, `Lapsivihamielinen opettajatar kotonaan` omaa tavallaan tavallisen, mutta tavallaan oivan kummallisen lopetuksen.
Toinen on täydellisen typerien ihmisten typeröinti. Amatööri-kotikuvaajalla on jokaisella ensitrefillään elokuvakamera esillä surisemassa. Lyhyeen aikaan sullottua pahinta paskaa. Paskalla idealla. Paskalla toteutuksella. Paskalla näyttelemisellä. Varsinkin pääosapökkelömies.
Kolmannessa kaksi etsivää ottaa tylsästi "yhteen"; brittiläinen teeviiksijäykkyysnarina kohtaa keskuteluissa jenkkiläisen krapulapartaörinän, kun nämä kahden maan etsivät yrittävät keskusteluissaan selvittää erään tapauksen, ja ehkä enemmänkin. Ei niin karmea kuin edellinen, lopussa kuitenkin kaivattua kyynisyyttä, mutta kuitenkin tarina siitä mitä tällainen tylsistely on. Tylsimmillään. Pahimmillaan. Ehkä ennustettavimmillaankin. (Itse en ihan tällaista odottanut. Eli jotain kuitenkin on tässä episodissa.) Mutta miten tään rumasti sanois, ruosteinen tarina tylsällä lopetuksella.
Viimeisessä vittumainen mies joutuu piikikkääseen hissikuiluhelvettiin, ja on ensimmäisen tarinan ohella (nyt jopa koko ajan) onnistunut episodi, hyvä kierteisä (näin jalkapallokisoja kerratenj) lopetus, mutta silti: Puhun nyt kuin Politiikko Kansan Asialla: Puhun nyt kuin ajansäästäjä, kansanvalistaja ja kunnon kulttuurivaikuttaja: Jättäkää väliin! Siis koko p*ska!
P.S. Ai niin, entä se mainittu Viides Episodi? No, sehän se vasta onkin sitä pirun pimeää "katsottavaa!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)