Who are you, Polly Maggoo (Usa-Fra-66)

Taas elokuva jossa alan, asian ylistys ja satiiri sulautuvat ja ja vuorottelevat upeasti.


Amerikan Voguen anarkistinen kuvaaja William Klein teki myös muutaman elokuvan. Kaikissa näkyy hämmentäjän kädenjälki nerokkaalla, muistettavalla tavalla.


Polly Maggoo on debyytti. Se kertoo amerikkalaisesta huippumallista (Maggoo, Dorothy McGowan) Pariisissa. Klein tarttui tähän uuteen ilmiöön heti. Ja tarttuikin kaikin käsin ja kameroin. Tuloksena villi, absurdi, mutta myös meininkiä ymmärtävä, jopa fanittava, vastustus. Mutta myös  hommaa rakastava rytinä ja romutus.


Usein sanotaan (=tiedetään, ja tiedetään yleensä oikein) että joskus muotinäytökset ovat lähes pelkkää absudia dadaa. (Tämä meininki on nykyisin vähentynyt.) Mutta heti elokuvan alussa Klein laittaa dada-muodin huikeaan korkeuteen ja kontrastiin: Kivisen, muovisen ja pahvisen näköisessä kivilinnan - kasan ja luolan sekoituksessa hienostohaahkavieraat istuvat kapeilla laudoilla Ja! Mallit on puettu peltisiin avaruusaika - avantgardeasuihin, jotka näyttävät absurdin upeilta, mutta tietenkin myös epäkäytännöllisiltä tuhanteen potenssiin. Pelti paukkuu, huojuu, haavoja syntyy.. Mutta menestys on taattu. Mustavalkoisuus korostaa harmaata peltiä upeasti. Tämä teema antaa virtaa ja voimaa, komeaa kuvastoa koko elokuvalle.


Ja Maggoon menestys on myöskin taattu. Sitä seurataan pitkään näytöksin, harjoituksin, haastatteluin, animaatioilla, erään prinssin satumaisella saapumisella ja Maggoon metsästämisellä, nuorisofanituksella (Maggoo vuoroin molemmilla puolilla), `väärä nainen oikeassa paikasssa`- meiningillä. Upeaa! Huikeaa!

Vampiresas 1930 (Esp-62)

Jess Francon eka elokuva! Siis varhaisimmin tehty katsomani sellainen. Ihan toimiva, sujuvasti seurattava ja etenevä elokuva jossa vaikutteita mykkäelokuvasta sekä Hollywoodin kolkytluvun musikaaleista. Elokuva sijoittuukin, kuten nimi kertoo, tähän mykkä ja äänielokuvan rajapintaan. Jonkin verran jankkausta (musikaalien `kirous`) juonessa ja johtuen myös siitä että katsoin elokuvasta umpispanskiversion.

Näyttelijä ja musisointiseurue ja seurueet rymyävät pitkin poikin harjoituksia, kuvaussessioita ja konsertteja. Musiikkia kuulemme todella paljon, useita kappaleita kokonaan. No, Francohan on myös musiikkimiehiä, ja on ollut sitä elokuvauransa alusta asti. Oikeastaan varsinkin silloin. Kuuskytluku ja seitkytluvun alku olivat tätä `musiikkiaikaa` huipentuakseen huikeisiin Venus in Furs´iin (-69) ja Vampyros Lesbosiin (-71). Myös She killed in ecstasyssä (-71), on huikeahko musiikki, mutta siihen ei Franco ole sitä ollenkaan tehnyt.

Elokuva ei ole vampyyrielokuva. Alussa filmataan lyhyesti Les Vampires-tyylistä elokuvaa kautta sarjaa ja kerran hassutellaan vampyyrileluhampailla. Jonkinlainen jännärijuoni on mukana, sekä myöskin (`kolkytlukulainen`) komediaosasto. Onkin aika iso osasto, otaksuisin. Siltä näytti ja vaikutti, vaikka kieli onkin lähes tyystin vieras.

Tosiaan, ihan sujuvaa kamaa. Elokuva jo `mukavan` suttuvärinen, haaleavärinen. Antaa ainakin meikäläiselle kivaa nostalgia ja kolkytluvun tunnelmaa.

My 20th Century - Az én XX. századom (Unkari-88)

Ildikó Enyedin ohjaaman elokuvan alussa limittäydytään 1900-luvun alussa Edisonin lamppukarnevaaleihin New Yorkilaisessa puistossa (puut ja pensaat lamputettu, sotilassoittokunnallakin lamput kypärissään) sekä samaan aikaan tapahtuvaan tyttökaksosten syntymään Budapestissä. Näillä kahdella tapahtumalla ei toistensa kanssa tekemistä, mutta tämä ko kaksosten lapsuus -ja aikuisuus (noin kaksikymppisestä kolmikymppiseen?) on elokuvan päälinja, johon keskitytään, mutta olisi voinut keskittyä enemmänkin. He ovat paljon esillä, mutta kuitenkin jotenkin vaisusti, päällepäsmäröivästi, läheltä, mutta kuitenkin kaukaisesti, ovat vähän liikaa kuoria (ilmeisen tarkoituksellisesti) minun makuuni; toisesta tulee hienostohaahka ja toisesta attentaatisti. Lapsuudessa he ovat yhtäkkiä kahdestaan orpoja tulitikkutyttöjä Andersenin sadun tyyliin, mutta kohta uskonnollistyylinen aasi vie heidät äidin luo. Mutta kaikkein eniten elokuvaa rikkoo eilaisten juoniaihelmien suuri määrä ja varsinkin se, että ne jäävät lähes poikkeuksetta ilmaan roikkumaan. Tällainen on esim koe-eläinkoiran pakeneminen laitoksesta johdot vielä päässään. Kun tämä upea eläin vapaudenvimmassaan juoksee viljapellon läpi kuin nuori varsa ollaan elokuvanteon ja sen sanomallisuuden ytimessä. Samaa aihetta lähestytään kohtauksessa jossa vangittu simpanssi kaltereiden takaa kertoo kohtalonsa, historiansa. Mutta valitettavasti tämä teema, kuten moni muu heitto, pisto, on vain lyhyt lisäripaus elokuvassa. Ja jäävät sellaisiksi. Niihin ei enää palata. Myös nopeat (todella nopeat) siirrot esim Burmasta Berliiniin ja Siperiaan jäävät vaille vastausta. Tämä mainittu aasi-teema on vastaavasti yksi onnistuneita asioita joihin myös harvinaisesti palataan. Naisten, miehen ja aasin kulkeminen peilihuoneiston läpi elokuvan loppupuolella on hienon näköinen ja onnistuneen kuvaava idea.

Aluksi luulin, että elokuva on enemmän `sähkön tarina`, mutta se onkin `vain` tarinan aloitusponnin. Välkehtivä alku mm lamputettuine balettitanssijoineen siirtyy lähes koko elokuvan ajaksi hämärämmin valaistun Itä-Euroopan pölyisiin, mutta persoonallisiin huoneisiin ja kivimurskakaduille. Pienet valopisteet, kynttilät valaisevat. Tällainen kuvaustyyli, pölyä ja hämärää valoa,  on tuttua monistakin Itäblokissa, ja muuallakin tehdyistä Itä-Eurooppakuvauksista, ja on tuttua tänä päivänäkin.

Elokuvan kertojina toimivat taivaan tähdet, jotka puhuvat, musisoivat, tanssivat, kertovat katsojille ja muutamille elokuvan henkilöille missä ollaan ja minne mennään, tai ainakin mine pitäisi mennä. Tämä on ihan toimivaa toistoa, vaikkakin melko tuttua satumeininkiä. Lisäksi elokuvassa risteilee feminismi ja sen kritiikki sekä melko muheva seksuaalisuus.


Elokuvan mustavalkokuvauksesta tulee mieleen Qayn veljesten vastaava (ilman nukkeja) ja silloin tällöin ruutuun pyrähtävästä mykkäelokuvatyylistä Guy Maddinin elokuvat (ilman hänen post-perversio, pulp-perversio-maailmaansa).  Mutta `Centurystä puuttuu näiden nainittujen herrojen elokuvien asioiden yhteenneulonta, vaikka näitä `asioita` onkin paljon. Enyedin elokuvassa osiot jäävät paljolti ilman yhteyttä. Eivät kuitenkaan kaikki.

Mielenkiintoinen, mutta sekava seurattava.

Killers from Space (Usa-54)

Tämä on taas näitä `atomipommikokeen jälkeen`-elokuvia. Puoleenväliin asti se on kuivaa kuraa, mutta elokuvan toinen puolisko on ihan muhevaa, mehevää kuraa, ihan katsottavaa perseilyä ja pelleilyä.

Atomipommikoe siis tehdään taas autiomaassa. Lentäjä (Mission Impossiblen Peter Graves) syöksyy kuoloonsa kun laskeutuu tutkimaan vilkkuvaa vihreää objektia. Sitten ollaankin maan alla luolastossa, jossa pyörivät Mustanaamioasuiset, Brezhnew-kulmakarvaiset ja pingispallosilmäiset oliot Kaukaiselta Planeetalta. Ja he herättävät lentäjän henkiin hitsipillileikkauksella; Hitsauspillejä liikutetaan ruumiin yläpuolella ja kohta sydänleikkaus on tehty.
 Aina kun ollaan tekemisissä olioiden kanssa filmi (tai leijuvat silmät) ovat vihreitä. (Elokuva on muuten mustavalkoinen.) Ja pallosilmät johtuvat kuulemma siitä että Kaukaisen Planeetan Aurinko heikkeni ja heidän piti totutella pimeyteen.. No, nyt he ovat täällä..
Ja luolasto on myöskin jättikokoisten liskojen sun hämähäkkien asuttama ja kun seuraava atomitesti taas tehdään, niin ne kasvavat entisestään ja ulkoavaruuden tyypit päästävät ne vapauteen tuhoamaan maailman. Hyvä scifi-idea, mutta luulis että tällaiset suurpedot olisivat jo ihan itsekin rynnineet luolaston läpi. Lentäjänkään poispääsy ei ole ihan luolastossa kuulutettu, mutta se menee vielä `järkeen`, mutta miten on mahdollista, kun hän pääsee pois, hän muistaa kaiken vaikka avaruusukot pyyhkivät lähes kokonaan hänen muistinsa. Sitä ei kerrota. Eikä kerrota myöskään sitäkään että miten ikkunasta nähty atomipommi (tuli ja savu aivan ikkunan edessä) vain pikkuisen heiluttaa säleverhoja. Pieni mittavirhe varmaan, tai eihän se vähän kauempana tapahtunut pommi näytä miltään, lähellä se pitää näkyä, vaikka `oikeasti` tapahtuikin siellä vähän kauempana.. Vaikka atomipommi olikin...

P.S. Puoleenväliin asti tosiaan tylsää kuraa, mutta sitten hulluus, `nerous`, kädettömyys, kyvyttömyys ja avuttomuus lyövät raajojaan tai torsojaan yhteen hyvällä tahdilla.

Fighting Elegy (Jap-66)

Mestarisekoittaja Seijun Suzukin Fighting Elegy on sähäkkä satiiri, mutta hämmentävä elokuva nuorten miesten koulumaailman, heidän muodostamien puolisotilaallisten joukkojen, tukahdutetun seksuaalisuuden, katolisen uskon sekä sen `kansallisen` vastustamisen muodostamasta tanakasta keitoksesta.


Tässä vuoteen 1933 sijoittuvassa elokuvassa koulut tosiaan muodostavat omia puolisotilaallisia joukkojaan (jotkut kai useitakin) joita johdetaan ankaran kurin ja lapsellisen mölyämisen tuplasekoituksella, mutta seksuaalinen pidättäytyminen (jopa seksuaalisuuden hylkääminen) on asia jota kaikki nämä joukot toitottavat, ovat tästä yhtä mieltä. Yksittäiset miehet eivät tätä mieltä ole. Elokuvassa keskitytään yhden katolisen nuoren miehen ja naisen seksikärvistelyihin ja seksisuhteen ja yleensäkin suhteen mahdottomuuteen. Tuntuu että kaikki vain kapinoivat.


Mukana myös oikean sotilasmahdin ja poliisin ilmassaoloa, valepoliisikin löytyy. Itsestäni näyttäisi että välillä kapinointi esitetään seksuaalisuuden korvikkeena, tosin hämmentävästi välillä myös näyttää siltä että elokuva on tällaisen puolisotilaallisen kapinoinnin ketakaikkinen ylistys. Satiirin ja ylistyksen raja ylitetään ajoittain.


Monilla japanilaisilla ohjaajilla, Suzukin lisäksi varsinkin Nagisa Oshimalla, ja monilla muilla, on lähes julistuksenomainen vietti ja viehtymys nuoruuden ihannointiin. Ja tästä on syntynytkin monta upeaa elokuvaa. Lisäksi täytyy mainita että ne ovat myös kuvauksellisesti mietityn hienoja. Fighting Elegy`nkin kuvaus on jopa liiankin upeaa aiheeseensa, mutta yhtäkaikki pysäyttävää. Vuonna 1967 hän sitten lähes pysäytti uransa (ulkopuolisten toimesta) tehdessään kertakaikkisen villin vision, Branded to Kill`in. Siihen verrattuna Elegyn kuvaus on varovaista, maltillista, mutta kuitenkin juuri sopivan visuaalista. P.S. Elokuvan Suominimi kalskahtaa kökkönä.

Blackbelt (Usa-92)

Roger Cormanin tuottama ja Don "The Dragon" Wilsonin pääosittama Blackbelt on kuin Bodyguard mättöversiona. Ja voi mato, mitä mättöä tämä onkin! Aikamoista pauketta ja jytinää.

Wilsonista tulee `rock`laulajattaren henkivartija ja poppisstaran perässä onkin managerigangsteria (tai taitaa olla toisinpäin, gangsterimanageria) ja hänen laaja laumansa erilaisten mättötekniikoiden `taitajia`. Käytin taas tuota lainausmerkkiä, sillä Wilsonhan mättää heidät maahan aina heti ja useaan kertaan. Mutta varsinaisesti naista ja henkivartijaa on vastassa ladonovibodattu, kauhutukkainen ja lapsuustraumainen jätti John Sweet(!) (Matthias Hues), sarjatappaja (ja kyllä hän tappaakin, esim alussa huoneellisen miehiä hetkessä) jonka kanssa Wilsonillakin tekee tiukkaa. Ainakin jonkin aikaa..

Karmeaa näyttelemistä (Wilson on aika hyvä), laihaa, mutta mättömausteista juonta, lihaisaa toimintaa sekä tyhmää dialogia= Taidetta.

P.S. Alkuteksteissä mukana iso kasa kickboxaajia ja kaksi karatekaa ja heidän meriittejään. Ovat arvatenkin näitä vastaantulijoita Dragonin mättömatkalla.

Witchtrap (Usa-89)

Mies menee taloon. Ainakin kameramies. Tämä on taas näitä (kauhu)elokuvia, niiden alkuja jossa kamera seuraa tyhjää taloa. Taloa jossa on joskus sattunut jotain.. Mutta onko se tyhjä?..
No, eipä tietenkään. Sillä talossa on `elävä taulu`, johon on kuvattu Jumalan ja Karl Marxin lookalikesekoituksen kasvot. Eiku, hei! On siellä joku toinenkin mies! Tätä miestä alkaa kamera, taulu, patsaat villisti ajamaan takaa. Tai ainakin kamera tekee villejä syöksytyksiä näitä päin. Lopulta mies syöksyy ikkunasta ulos kuoloonsa. Veri valuu, pulppuaa aivan eri suunnasta missä mies makaa..

Sitten `itse elokuvaan`: Taloa yritetään saada myydyksi, tehdä siitä bed and breakfast-paikka, mutta ensin pitää yrittää saada talon aave, se on juuri tuo taulun ja elokuvannimen wanha witch, pois paikalta. Mukaan talolle lähtee parapsykologiaryhmä kuvaajineen sekiä pari etsivää heidän turvakseen. Paikalla on jo valmiina likainen ja pelottava `groundkiipperi` sekä tietenkin se aave.. Tässä tohinassa loppuleffa meneekin.

Ja meneekin yllättävän toimivasti. Noita-ansa on heikon näyttelemisen, näppäröiden goreideoiden (luotilaatikosta itsestään leijuva ja lentävä luoti, vähän harvinaisempi suihkuletkun suorittama suihkutappo) ja näppärän efekti-idean (ilmassa aavemaisesti leijuvista isoista silmämunista kurottavat kädet) muodostama kauhu-gorekehrä, roska-gore ja kauhusyöveri.