Tämä on taas näitä `atomipommikokeen jälkeen`-elokuvia. Puoleenväliin asti se on kuivaa kuraa, mutta elokuvan toinen puolisko on ihan muhevaa, mehevää kuraa, ihan katsottavaa perseilyä ja pelleilyä.
Atomipommikoe siis tehdään taas autiomaassa. Lentäjä (Mission Impossiblen Peter Graves) syöksyy kuoloonsa kun laskeutuu tutkimaan vilkkuvaa vihreää objektia. Sitten ollaankin maan alla luolastossa, jossa pyörivät Mustanaamioasuiset, Brezhnew-kulmakarvaiset ja pingispallosilmäiset oliot Kaukaiselta Planeetalta. Ja he herättävät lentäjän henkiin hitsipillileikkauksella; Hitsauspillejä liikutetaan ruumiin yläpuolella ja kohta sydänleikkaus on tehty.
Aina kun ollaan tekemisissä olioiden kanssa filmi (tai leijuvat silmät) ovat vihreitä. (Elokuva on muuten mustavalkoinen.) Ja pallosilmät johtuvat kuulemma siitä että Kaukaisen Planeetan Aurinko heikkeni ja heidän piti totutella pimeyteen.. No, nyt he ovat täällä..
Ja luolasto on myöskin jättikokoisten liskojen sun hämähäkkien asuttama ja kun seuraava atomitesti taas tehdään, niin ne kasvavat entisestään ja ulkoavaruuden tyypit päästävät ne vapauteen tuhoamaan maailman. Hyvä scifi-idea, mutta luulis että tällaiset suurpedot olisivat jo ihan itsekin rynnineet luolaston läpi. Lentäjänkään poispääsy ei ole ihan luolastossa kuulutettu, mutta se menee vielä `järkeen`, mutta miten on mahdollista, kun hän pääsee pois, hän muistaa kaiken vaikka avaruusukot pyyhkivät lähes kokonaan hänen muistinsa. Sitä ei kerrota. Eikä kerrota myöskään sitäkään että miten ikkunasta nähty atomipommi (tuli ja savu aivan ikkunan edessä) vain pikkuisen heiluttaa säleverhoja. Pieni mittavirhe varmaan, tai eihän se vähän kauempana tapahtunut pommi näytä miltään, lähellä se pitää näkyä, vaikka `oikeasti` tapahtuikin siellä vähän kauempana.. Vaikka atomipommi olikin...
P.S. Puoleenväliin asti tosiaan tylsää kuraa, mutta sitten hulluus, `nerous`, kädettömyys, kyvyttömyys ja avuttomuus lyövät raajojaan tai torsojaan yhteen hyvällä tahdilla.
maanantai 27. maaliskuuta 2017
lauantai 25. maaliskuuta 2017
Fighting Elegy (Jap-66)
Mestarisekoittaja Seijun Suzukin Fighting Elegy on sähäkkä satiiri, mutta hämmentävä elokuva nuorten miesten koulumaailman, heidän muodostamien puolisotilaallisten joukkojen, tukahdutetun seksuaalisuuden, katolisen uskon sekä sen `kansallisen` vastustamisen muodostamasta tanakasta keitoksesta.
Tässä vuoteen 1933 sijoittuvassa elokuvassa koulut tosiaan muodostavat omia puolisotilaallisia joukkojaan (jotkut kai useitakin) joita johdetaan ankaran kurin ja lapsellisen mölyämisen tuplasekoituksella, mutta seksuaalinen pidättäytyminen (jopa seksuaalisuuden hylkääminen) on asia jota kaikki nämä joukot toitottavat, ovat tästä yhtä mieltä. Yksittäiset miehet eivät tätä mieltä ole. Elokuvassa keskitytään yhden katolisen nuoren miehen ja naisen seksikärvistelyihin ja seksisuhteen ja yleensäkin suhteen mahdottomuuteen. Tuntuu että kaikki vain kapinoivat.
Mukana myös oikean sotilasmahdin ja poliisin ilmassaoloa, valepoliisikin löytyy. Itsestäni näyttäisi että välillä kapinointi esitetään seksuaalisuuden korvikkeena, tosin hämmentävästi välillä myös näyttää siltä että elokuva on tällaisen puolisotilaallisen kapinoinnin ketakaikkinen ylistys. Satiirin ja ylistyksen raja ylitetään ajoittain.
Monilla japanilaisilla ohjaajilla, Suzukin lisäksi varsinkin Nagisa Oshimalla, ja monilla muilla, on lähes julistuksenomainen vietti ja viehtymys nuoruuden ihannointiin. Ja tästä on syntynytkin monta upeaa elokuvaa. Lisäksi täytyy mainita että ne ovat myös kuvauksellisesti mietityn hienoja. Fighting Elegy`nkin kuvaus on jopa liiankin upeaa aiheeseensa, mutta yhtäkaikki pysäyttävää. Vuonna 1967 hän sitten lähes pysäytti uransa (ulkopuolisten toimesta) tehdessään kertakaikkisen villin vision, Branded to Kill`in. Siihen verrattuna Elegyn kuvaus on varovaista, maltillista, mutta kuitenkin juuri sopivan visuaalista. P.S. Elokuvan Suominimi kalskahtaa kökkönä.
Tässä vuoteen 1933 sijoittuvassa elokuvassa koulut tosiaan muodostavat omia puolisotilaallisia joukkojaan (jotkut kai useitakin) joita johdetaan ankaran kurin ja lapsellisen mölyämisen tuplasekoituksella, mutta seksuaalinen pidättäytyminen (jopa seksuaalisuuden hylkääminen) on asia jota kaikki nämä joukot toitottavat, ovat tästä yhtä mieltä. Yksittäiset miehet eivät tätä mieltä ole. Elokuvassa keskitytään yhden katolisen nuoren miehen ja naisen seksikärvistelyihin ja seksisuhteen ja yleensäkin suhteen mahdottomuuteen. Tuntuu että kaikki vain kapinoivat.
Mukana myös oikean sotilasmahdin ja poliisin ilmassaoloa, valepoliisikin löytyy. Itsestäni näyttäisi että välillä kapinointi esitetään seksuaalisuuden korvikkeena, tosin hämmentävästi välillä myös näyttää siltä että elokuva on tällaisen puolisotilaallisen kapinoinnin ketakaikkinen ylistys. Satiirin ja ylistyksen raja ylitetään ajoittain.
Monilla japanilaisilla ohjaajilla, Suzukin lisäksi varsinkin Nagisa Oshimalla, ja monilla muilla, on lähes julistuksenomainen vietti ja viehtymys nuoruuden ihannointiin. Ja tästä on syntynytkin monta upeaa elokuvaa. Lisäksi täytyy mainita että ne ovat myös kuvauksellisesti mietityn hienoja. Fighting Elegy`nkin kuvaus on jopa liiankin upeaa aiheeseensa, mutta yhtäkaikki pysäyttävää. Vuonna 1967 hän sitten lähes pysäytti uransa (ulkopuolisten toimesta) tehdessään kertakaikkisen villin vision, Branded to Kill`in. Siihen verrattuna Elegyn kuvaus on varovaista, maltillista, mutta kuitenkin juuri sopivan visuaalista. P.S. Elokuvan Suominimi kalskahtaa kökkönä.
Blackbelt (Usa-92)
Roger Cormanin tuottama ja Don "The Dragon" Wilsonin pääosittama Blackbelt on kuin Bodyguard mättöversiona. Ja voi mato, mitä mättöä tämä onkin! Aikamoista pauketta ja jytinää.
Wilsonista tulee `rock`laulajattaren henkivartija ja poppisstaran perässä onkin managerigangsteria (tai taitaa olla toisinpäin, gangsterimanageria) ja hänen laaja laumansa erilaisten mättötekniikoiden `taitajia`. Käytin taas tuota lainausmerkkiä, sillä Wilsonhan mättää heidät maahan aina heti ja useaan kertaan. Mutta varsinaisesti naista ja henkivartijaa on vastassa ladonovibodattu, kauhutukkainen ja lapsuustraumainen jätti John Sweet(!) (Matthias Hues), sarjatappaja (ja kyllä hän tappaakin, esim alussa huoneellisen miehiä hetkessä) jonka kanssa Wilsonillakin tekee tiukkaa. Ainakin jonkin aikaa..
Karmeaa näyttelemistä (Wilson on aika hyvä), laihaa, mutta mättömausteista juonta, lihaisaa toimintaa sekä tyhmää dialogia= Taidetta.
P.S. Alkuteksteissä mukana iso kasa kickboxaajia ja kaksi karatekaa ja heidän meriittejään. Ovat arvatenkin näitä vastaantulijoita Dragonin mättömatkalla.
Wilsonista tulee `rock`laulajattaren henkivartija ja poppisstaran perässä onkin managerigangsteria (tai taitaa olla toisinpäin, gangsterimanageria) ja hänen laaja laumansa erilaisten mättötekniikoiden `taitajia`. Käytin taas tuota lainausmerkkiä, sillä Wilsonhan mättää heidät maahan aina heti ja useaan kertaan. Mutta varsinaisesti naista ja henkivartijaa on vastassa ladonovibodattu, kauhutukkainen ja lapsuustraumainen jätti John Sweet(!) (Matthias Hues), sarjatappaja (ja kyllä hän tappaakin, esim alussa huoneellisen miehiä hetkessä) jonka kanssa Wilsonillakin tekee tiukkaa. Ainakin jonkin aikaa..
Karmeaa näyttelemistä (Wilson on aika hyvä), laihaa, mutta mättömausteista juonta, lihaisaa toimintaa sekä tyhmää dialogia= Taidetta.
P.S. Alkuteksteissä mukana iso kasa kickboxaajia ja kaksi karatekaa ja heidän meriittejään. Ovat arvatenkin näitä vastaantulijoita Dragonin mättömatkalla.
torstai 23. maaliskuuta 2017
Witchtrap (Usa-89)
Mies menee taloon. Ainakin kameramies. Tämä on taas näitä (kauhu)elokuvia, niiden alkuja jossa kamera seuraa tyhjää taloa. Taloa jossa on joskus sattunut jotain.. Mutta onko se tyhjä?..
No, eipä tietenkään. Sillä talossa on `elävä taulu`, johon on kuvattu Jumalan ja Karl Marxin lookalikesekoituksen kasvot. Eiku, hei! On siellä joku toinenkin mies! Tätä miestä alkaa kamera, taulu, patsaat villisti ajamaan takaa. Tai ainakin kamera tekee villejä syöksytyksiä näitä päin. Lopulta mies syöksyy ikkunasta ulos kuoloonsa. Veri valuu, pulppuaa aivan eri suunnasta missä mies makaa..
Sitten `itse elokuvaan`: Taloa yritetään saada myydyksi, tehdä siitä bed and breakfast-paikka, mutta ensin pitää yrittää saada talon aave, se on juuri tuo taulun ja elokuvannimen wanha witch, pois paikalta. Mukaan talolle lähtee parapsykologiaryhmä kuvaajineen sekiä pari etsivää heidän turvakseen. Paikalla on jo valmiina likainen ja pelottava `groundkiipperi` sekä tietenkin se aave.. Tässä tohinassa loppuleffa meneekin.
Ja meneekin yllättävän toimivasti. Noita-ansa on heikon näyttelemisen, näppäröiden goreideoiden (luotilaatikosta itsestään leijuva ja lentävä luoti, vähän harvinaisempi suihkuletkun suorittama suihkutappo) ja näppärän efekti-idean (ilmassa aavemaisesti leijuvista isoista silmämunista kurottavat kädet) muodostama kauhu-gorekehrä, roska-gore ja kauhusyöveri.
No, eipä tietenkään. Sillä talossa on `elävä taulu`, johon on kuvattu Jumalan ja Karl Marxin lookalikesekoituksen kasvot. Eiku, hei! On siellä joku toinenkin mies! Tätä miestä alkaa kamera, taulu, patsaat villisti ajamaan takaa. Tai ainakin kamera tekee villejä syöksytyksiä näitä päin. Lopulta mies syöksyy ikkunasta ulos kuoloonsa. Veri valuu, pulppuaa aivan eri suunnasta missä mies makaa..
Sitten `itse elokuvaan`: Taloa yritetään saada myydyksi, tehdä siitä bed and breakfast-paikka, mutta ensin pitää yrittää saada talon aave, se on juuri tuo taulun ja elokuvannimen wanha witch, pois paikalta. Mukaan talolle lähtee parapsykologiaryhmä kuvaajineen sekiä pari etsivää heidän turvakseen. Paikalla on jo valmiina likainen ja pelottava `groundkiipperi` sekä tietenkin se aave.. Tässä tohinassa loppuleffa meneekin.
Ja meneekin yllättävän toimivasti. Noita-ansa on heikon näyttelemisen, näppäröiden goreideoiden (luotilaatikosta itsestään leijuva ja lentävä luoti, vähän harvinaisempi suihkuletkun suorittama suihkutappo) ja näppärän efekti-idean (ilmassa aavemaisesti leijuvista isoista silmämunista kurottavat kädet) muodostama kauhu-gorekehrä, roska-gore ja kauhusyöveri.
maanantai 20. maaliskuuta 2017
Reckless Moment (Usa-49)
Perheen nuori nainen tekee `puolitapon` kopauttaessaan kengällään miesystäväänsä, naisen -ja rahanhimoista vanhempaa pukumiestä, joka puolipökerryksissä syöksyy kuolemaansa. Perheen äiti pimittää tapon ja ruumiin, jotta `mätäperheen` (itkuiset selittelyt, teennäinen sukurakkaus, perheen isä aina [ainakin koko elokuvan ajan] ulkomailla, teennäiset puhelut, vanha isä rasittava kyselijä = teennäisyys) asiat enää lisää mädättäisi maaperää, tulisi tietoon..
Tämä Max Ophulsin ohjaus (viimeinen Usa:ssa) ei ole miehen parhaita, mutta on suht toimiva perheruodinta. Itse juoni kokonaisuudessaan ei ole kovin kantava (alkuteksteissä hämmentävästi `Based upon Ladies Home Journal story "Blank Wall" by Elisabeth Sanxay Holding). Lähes heti ilmestyy epäuskottava ja epäuskottavasti James Masonin esittämä kiristäjähahmo. Mutta Mason näyttelee tätä kova-haurashahmoa yllättävän hyvin, uskottavuusrajotteistaan huolimatta. Samoin Joan Bennett perheäitinä on hyvä.
Eräänlainen soft-noir (myös kuvaus enimmäkseen) johon sekoittuu vahvasti pikku-outoperhettä, toteutumattomia kautta kaukaisia rakkauksia ja/tai rutiineja ja onnellinen Hollywood-loppu josta katsoja miettii onko tämä `onnellisuus` oikein.
P.S. ..ja Caught (Usa-49) Reckless Moment on parempi kuin toinen Ophuls-Mason-yhteistyötuotos Caught, jossa tavaratalomalli (Barbara Bel Geddes) `rakastuu` rikkaaseen, (elämän)tarinaltaan trumpmaiseen tyyppiin (Robert Ryan rutiini-puolivilla-puolivalo-puolivaihde-puolitehopahiksena) ja rakastuu Masonin esittämään synkkäkulmaiseen, mutta ihanteelliseen lääkäriin. Elokuvan loppu laimeilua. (Recklessin` loppu paljon kyynisempi). Caughtissa Bel Geddes voimallisena, mutta muuten puolipahis-puolitunnetoimintaa.
Tämä Max Ophulsin ohjaus (viimeinen Usa:ssa) ei ole miehen parhaita, mutta on suht toimiva perheruodinta. Itse juoni kokonaisuudessaan ei ole kovin kantava (alkuteksteissä hämmentävästi `Based upon Ladies Home Journal story "Blank Wall" by Elisabeth Sanxay Holding). Lähes heti ilmestyy epäuskottava ja epäuskottavasti James Masonin esittämä kiristäjähahmo. Mutta Mason näyttelee tätä kova-haurashahmoa yllättävän hyvin, uskottavuusrajotteistaan huolimatta. Samoin Joan Bennett perheäitinä on hyvä.
Eräänlainen soft-noir (myös kuvaus enimmäkseen) johon sekoittuu vahvasti pikku-outoperhettä, toteutumattomia kautta kaukaisia rakkauksia ja/tai rutiineja ja onnellinen Hollywood-loppu josta katsoja miettii onko tämä `onnellisuus` oikein.
P.S. ..ja Caught (Usa-49) Reckless Moment on parempi kuin toinen Ophuls-Mason-yhteistyötuotos Caught, jossa tavaratalomalli (Barbara Bel Geddes) `rakastuu` rikkaaseen, (elämän)tarinaltaan trumpmaiseen tyyppiin (Robert Ryan rutiini-puolivilla-puolivalo-puolivaihde-puolitehopahiksena) ja rakastuu Masonin esittämään synkkäkulmaiseen, mutta ihanteelliseen lääkäriin. Elokuvan loppu laimeilua. (Recklessin` loppu paljon kyynisempi). Caughtissa Bel Geddes voimallisena, mutta muuten puolipahis-puolitunnetoimintaa.
torstai 16. maaliskuuta 2017
L´Invenzione di Morel (Ita-74)
Art deco-Robinsonadi, art deco-autiosaareilu, art deco-kuvajainen-painajainen.
Pako - piiloutumismatkallaan oleva mies haaksirikkoutuu soutuveneellään nääntyneenä aution aavikkosaaren rantaan. Pian(?) selviää että saari ei ole autio, hän ei ole siellä yksin..
Keskeltä(?) saarta löytyy art-deco-linnoitus halleineen, saleineen, toimistoineen, uima-altaineen, mutta linnoitus on yhtä autio kuin saarikin. Ketään ei miehen lisäksi linnan käytäviä astele, eikä pölyjä pyyhiskele. On kuin `talossa` ei olisi asuttu vuosiin, mutta tyylikkäät, taiteelliset huonekalut ovat yhä tarkan järjestelmällisesti paikoillaan. Talossa ei ole täyttä, kaikkea on sopivasti, paitsi ihmisiä, heitä ei tosiaan näy..
Pikkuhiljaa(?) mies `törmää` heihinkin, mutta kovin pehmeästi ja utuisesti, sillä nämä jatkuvasti tanssivat ja kallioilla kävelevät ihmisparit ja yksinäiset ihmiset ovat kuin ilmaa, he eivät huomaa häntä. Jos he ovatkin ilmaa, kuvaa?.. Ei eräs erityinenkään nainen (Anna Karina) noteeraa häntä, aivan kuin häntä ei olisi olemassa. He/Nainen eivät/ei vaikuta töykeiltä, vaan aivan kuin he eivät tosiaan näkisi häntä. Onko miehen mielikin jo niin autio, tai vastaavasti niin täynnä että matkalla haaksirikkoutunut mieli tuottaa tämän paikan ja näitä näkyjä?
Ei, tämän paikan ja nämä näyt on tuottanut Tohtori Morell (vanha genrekaitakasvo John Steiner), ja näin nykyisin 3d-mallinnuksen, tulostuksen alkuaikoina on mielenkiintoista seurata eräänlaista ihmismallinnuksen, tulostuksen aikaansaannoksia ja tuloksia. Tosin tosi hämärän ja hämyisän saaren, tarinan ja aikakauden utuisesti läpitunkemana. Aikakautena on ehkä (ainakin saarella ja ehkä varmaankin muuallakin) 20-luku. Tähän viittaa tuo mainittu art deco sekä myöskin aikakauden musiikit, tanssit ja vaatteet.
Eli vanha Tohtori Moreaun saari-tyylinen meininkihän siellä saarella jyllää. Tämä tosin perustuu Adolfo Bioy Casaresin romaaniin Morelin keksintö (1940, suomennos 2002, en ole lukenut, vain pari arvostelua), mutta H.G. Wellsin romaanin (ja elokuvaversioiden) Moreaun verevät, lihalliset visiot on nyt korvattu tässä elokuvassa onnistuneesti kuvallisilla, kliinisillä `heijastuksilla`.
Kukka-asetelmia aavikolla, autiomaassa: Morel ruokailee, juomailee, keskustelee, luennoitsee porukoidensa kanssa, kaikki ovat nuoria ja nättejä. Saaren uusi tulokas seurailee sivusta, mm asettelee kuivahkoja, pölyisiä kukka-asetelmia kuiville kallioille `väriläiskiksi`, mutta alkaa itse pikkuhiljaa(?) rapistumaan.. Kovin kulunutta kehää kierretään, mies kiertää.. Päiviä, kuukausia, vuosia? Mutta elokuva kiertää nämä kuluneet karikot, se tekee tästä mystisestä tarinasta ja ajankulusta tai kulumattomuudesta taidetta: Aika kulkee kulkuaan, tai sitten ei kulje. Kulkee nopeasti, hitaasti,ei ole varmaa.. Mutta varmaa on, että kyseessä on todella mielenkiintoinen elokuvatuotos, jossa ei välttämättä tapahdu paljon, mutta taitaa sittenkin tapahtua..
Pako - piiloutumismatkallaan oleva mies haaksirikkoutuu soutuveneellään nääntyneenä aution aavikkosaaren rantaan. Pian(?) selviää että saari ei ole autio, hän ei ole siellä yksin..
Keskeltä(?) saarta löytyy art-deco-linnoitus halleineen, saleineen, toimistoineen, uima-altaineen, mutta linnoitus on yhtä autio kuin saarikin. Ketään ei miehen lisäksi linnan käytäviä astele, eikä pölyjä pyyhiskele. On kuin `talossa` ei olisi asuttu vuosiin, mutta tyylikkäät, taiteelliset huonekalut ovat yhä tarkan järjestelmällisesti paikoillaan. Talossa ei ole täyttä, kaikkea on sopivasti, paitsi ihmisiä, heitä ei tosiaan näy..
Pikkuhiljaa(?) mies `törmää` heihinkin, mutta kovin pehmeästi ja utuisesti, sillä nämä jatkuvasti tanssivat ja kallioilla kävelevät ihmisparit ja yksinäiset ihmiset ovat kuin ilmaa, he eivät huomaa häntä. Jos he ovatkin ilmaa, kuvaa?.. Ei eräs erityinenkään nainen (Anna Karina) noteeraa häntä, aivan kuin häntä ei olisi olemassa. He/Nainen eivät/ei vaikuta töykeiltä, vaan aivan kuin he eivät tosiaan näkisi häntä. Onko miehen mielikin jo niin autio, tai vastaavasti niin täynnä että matkalla haaksirikkoutunut mieli tuottaa tämän paikan ja näitä näkyjä?
Ei, tämän paikan ja nämä näyt on tuottanut Tohtori Morell (vanha genrekaitakasvo John Steiner), ja näin nykyisin 3d-mallinnuksen, tulostuksen alkuaikoina on mielenkiintoista seurata eräänlaista ihmismallinnuksen, tulostuksen aikaansaannoksia ja tuloksia. Tosin tosi hämärän ja hämyisän saaren, tarinan ja aikakauden utuisesti läpitunkemana. Aikakautena on ehkä (ainakin saarella ja ehkä varmaankin muuallakin) 20-luku. Tähän viittaa tuo mainittu art deco sekä myöskin aikakauden musiikit, tanssit ja vaatteet.
Eli vanha Tohtori Moreaun saari-tyylinen meininkihän siellä saarella jyllää. Tämä tosin perustuu Adolfo Bioy Casaresin romaaniin Morelin keksintö (1940, suomennos 2002, en ole lukenut, vain pari arvostelua), mutta H.G. Wellsin romaanin (ja elokuvaversioiden) Moreaun verevät, lihalliset visiot on nyt korvattu tässä elokuvassa onnistuneesti kuvallisilla, kliinisillä `heijastuksilla`.
Kukka-asetelmia aavikolla, autiomaassa: Morel ruokailee, juomailee, keskustelee, luennoitsee porukoidensa kanssa, kaikki ovat nuoria ja nättejä. Saaren uusi tulokas seurailee sivusta, mm asettelee kuivahkoja, pölyisiä kukka-asetelmia kuiville kallioille `väriläiskiksi`, mutta alkaa itse pikkuhiljaa(?) rapistumaan.. Kovin kulunutta kehää kierretään, mies kiertää.. Päiviä, kuukausia, vuosia? Mutta elokuva kiertää nämä kuluneet karikot, se tekee tästä mystisestä tarinasta ja ajankulusta tai kulumattomuudesta taidetta: Aika kulkee kulkuaan, tai sitten ei kulje. Kulkee nopeasti, hitaasti,ei ole varmaa.. Mutta varmaa on, että kyseessä on todella mielenkiintoinen elokuvatuotos, jossa ei välttämättä tapahdu paljon, mutta taitaa sittenkin tapahtua..
maanantai 6. maaliskuuta 2017
Astro Zombies (Usa-68)
No, nyt on wanha kunnon Ted V Mikelsin Astro Zombies! (Elokuvan alussa Astro-Zombies, Suomikassu vähättelee Astro Zombie. Vielä vähättelevämpiä, tai tietenkin harhaanjohtavampia ovat aka-nimet Astro Vampires, Space Vampires, sillä elokuva on vampyyrivapaa. Mutta jonkinlaisissa astro-space-avaruussuunnitelmissa elokuvassa edetään. Itse leffassa puhutaan Astro Man`eista.)
John Carradine esittää hullua/"neroa" kellaritiedemiestä, joka tekee kuolleista näitä Astro Man`eja, tulevaisuuden miehiä.. Mutta tappajiahan niistä tietenkin tulee.. Tätä sitten selvittää (ja varsinkin selittää) hyvislauma ja pahislauma. Jälkimmäisellä johtajanaan Tura Satana.
Joo,.. Muistoja.. Tämä kassu oli `roskaurani` aloittajia, ensimmäisiä, ja pidin siitä silloin melkoisen paljon. Mutta nyt täytyy myöntää, että melkoisen paskahan tämä on.. On tässä jonkinlaista värikkyyttä kököllä kuuskytluku agentti ja hullun tohtorin labbis-meiningeillä. Mutta toteutus on laahaavan hidas, hyvisporukan pitkät keskustelut ovat sitä paskinta, paksuinta puuroa, mutta myös labbistouhut alkavat kyllästyttämään melkoisen nopeasti samasta syystä, pitkistä, laahaavista puhepapatuksista, "tiedemies"-"lääketiede"-jargonista. Pahisten papatukset ovat tehokkaampia, ja toimintansa yleensäkin. Mutta ei sekään mitään huikeuksia tuota. Itse labbiksessa on pari kivan kökköä kapinetta: Kun sukkajalkaisia(!) zombeja aletaan valmistamaan, niin ensiksi uhrin päähän asetetaan pöytä kautta kattolampun kupu ja vierelle pari muovista juoma-automaattipönttöä muka verivarastoksi. Ainoa oikea ja uniikki roskaidea jota makustelin muinoin ja muistin vielä tänäänkin on tämä: Zombeilla on päässään `solar battery` jonka latausvoimana on `sunlight and even man made light`. Mitäs zombi tekee yökierroksellaan kun lataus heikkenee? No, varastaa tietenkin taskulampun, ja naps, valoa kennoon! (Järki leikkaa (kiinni) zombillakin! Taskulamppu päässään kaupungin yössä suunnistava zombi! - Siinä on otsalamppu oikeaan(?) suuntaan - Kohti pimeyttä.)
Mutta tosiaan, tylsyydessä vaelletaan..
P.S. Lopussa pari pienen pientä gorevilausta.
Kelanauhoja kelataan ja kuunnellaan lähes koko ajan, hippiväri-ihomaalistrippari, pääkallo-paini(?) naamariset, mokkatakkiset zombit, Tura Satana. Näistä myös pienen pieniä roskaviboja.
John Carradine esittää hullua/"neroa" kellaritiedemiestä, joka tekee kuolleista näitä Astro Man`eja, tulevaisuuden miehiä.. Mutta tappajiahan niistä tietenkin tulee.. Tätä sitten selvittää (ja varsinkin selittää) hyvislauma ja pahislauma. Jälkimmäisellä johtajanaan Tura Satana.
Joo,.. Muistoja.. Tämä kassu oli `roskaurani` aloittajia, ensimmäisiä, ja pidin siitä silloin melkoisen paljon. Mutta nyt täytyy myöntää, että melkoisen paskahan tämä on.. On tässä jonkinlaista värikkyyttä kököllä kuuskytluku agentti ja hullun tohtorin labbis-meiningeillä. Mutta toteutus on laahaavan hidas, hyvisporukan pitkät keskustelut ovat sitä paskinta, paksuinta puuroa, mutta myös labbistouhut alkavat kyllästyttämään melkoisen nopeasti samasta syystä, pitkistä, laahaavista puhepapatuksista, "tiedemies"-"lääketiede"-jargonista. Pahisten papatukset ovat tehokkaampia, ja toimintansa yleensäkin. Mutta ei sekään mitään huikeuksia tuota. Itse labbiksessa on pari kivan kökköä kapinetta: Kun sukkajalkaisia(!) zombeja aletaan valmistamaan, niin ensiksi uhrin päähän asetetaan pöytä kautta kattolampun kupu ja vierelle pari muovista juoma-automaattipönttöä muka verivarastoksi. Ainoa oikea ja uniikki roskaidea jota makustelin muinoin ja muistin vielä tänäänkin on tämä: Zombeilla on päässään `solar battery` jonka latausvoimana on `sunlight and even man made light`. Mitäs zombi tekee yökierroksellaan kun lataus heikkenee? No, varastaa tietenkin taskulampun, ja naps, valoa kennoon! (Järki leikkaa (kiinni) zombillakin! Taskulamppu päässään kaupungin yössä suunnistava zombi! - Siinä on otsalamppu oikeaan(?) suuntaan - Kohti pimeyttä.)
Mutta tosiaan, tylsyydessä vaelletaan..
P.S. Lopussa pari pienen pientä gorevilausta.
Kelanauhoja kelataan ja kuunnellaan lähes koko ajan, hippiväri-ihomaalistrippari, pääkallo-paini(?) naamariset, mokkatakkiset zombit, Tura Satana. Näistä myös pienen pieniä roskaviboja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)