Alien Species (Usa-96)

Nyt ollaan huonon, tylsän roskan ytimessä.

Ufoavaruusarmadat lähestyvät taas maatamme. Ja nyt saadaan sellaista ufoa että harvoin (onneksi) näkee: Elokuvan äärimmäiseen kökköyteen verrattuna uhvot (vaikka ovatkin leijuvia, vilkkuvia, muovisia, pyöreitä pizzalaatikoita) ovat "vaikuttavia" ja niiden asukit (vaikka ovatkin öriseviä tyyppejä harjaselkä/niska-pitkäkynsi-peto,susinaamakumipuvuissaan) " pelottavia".

Jonkun kerrostalon yksiössä "isossa" kaupungissa mies ja nainen pitävät jotain avaruustutkimuslaitosta. Ovat ammattilaisia, on oikein monta tietokonettakin.. Yhden sellaisen ruudulta tuijotetaan näytönsäästäjäkuvaa (sotkuisia, värikkäitä(?) mutkaviivoja läjässä, kaikkitenkin avaruus) jossa pikkuhiljaa (todella pikkuhiljaa) musta värisevä palkki (kaikkitenkin tuo avaruusarmada) värisevän suttuisasti kulkee ylhäältä alas...

Tää on taas näitä avaruushyökkäyshalpiksia, jossa budjetin pienuuden takia ei näytetä valtavaa, massiivista hyökkäystä, vaan keskitytään "yksityiskohtiin", eli mitättömyyksiin: vaikka aluksia on "taivaan" täydeltä, tekevät he yksin ja yhdessä pieniä (todella pieniä) hyökkäyksiä: ampuvat pari autoa ja he sädettävät sisäänsä mm lehmän, pussailevan teiniparin ja hevostilallisen. Olisivat nyt sädettäneet sen hevosenkin, olis ollut lehmällä `kaveri`. Muutoinkin mietin että olisivat nyt näyttäneet niitä alusten sisätiloja, olishan se ollut päheetä nähdä lehmä, teinit, hevostilallinen siellä aluksen sisällä, vaikka kapinaa hautomassa ja toteuttamassa. Näihin sädetyksiin viitataan vain kerran, jossa miettijät miettivät käytetäänkö nää sädetetyt orjiksi, ruuaksi, polttoaineeksi, vai mitä näitä nyt oli..Oi ei, Ai hei, mä "valehtelin", näytetäänhän tässä sitä "massiivista" hyökkäystäkin. Tutkijaparin yksiön ikkunasta "avautuu" "laaja" otos, jossa valaistujen tikkareiden, cocktailtikkujen, rumpukapuloiden näköiset tuhovanat tuhoavat "kaupunkia".

Nämä mainitut miettijät ovat muuten tietenkin niitä ufoasiantuntijoita ja heihin törmätään täysin `one of a million`-periaatteella: Elokuvassa näytetään pitkään erästä vankikuljetusta (ja varsinkin heidän selviytymistään) tämän ufoaallon aikana. Mutta lähes heti he lähes törmäävät autoon jonka sisällä on nuorta ja vanhaa naista, mutta varsinkin siellä on loukkaantuneena tuon tutkijakaksikonkin ylistämä `ekstraterrestriaaliprofessori`. Muita autoja ei tiellä tietenkään näy. Ja muita autoja ei tietenkään tiellä näy (kuin kenen, arvatkaapa) kun tämä vanki (toinen tietenkin pahis ja toinen tietenkin hyvis) ja siviiliporukka uhrien ja uhrausten jälkeen selviää pitkän (taas todella pitkän) kökkörakenteisen, alieneita täynnä olevan limaluolaston läpi ulkoilmaan. No, he törmäävät tietenkin tähän alun yksiössä esiteltyyn tutkijamieheen. Hän sattui ajelemaan juuri näillä ufoseuduilla... Ja miksikähän hyvisroistomme huomaa vasta elokuvan loppupuolella kysyä "Miksihän minusta tuntuu että olen kuin huonossa Salaisten kansioiden jaksossa?" Niin miksihän? Sillä siellä, siinä juuri olet, olette, olemme... Alusta alkaen.

On tää vaan...

The strange vice of Mrs Wardh (Ita-71)

Kerta giallon päälle! :-) Upean giallokuningattaren Edwige Fenechin hahmoilla on kyllä aina cool miesmaku. Tässäkin giallokatsojille tuttu cool giallokuningas George Hilton esittää miesystäväehdokasta ja cooleista coolein rujonkaunis Ivan Rassimov ekstaattista eksää. Hänen kauhun ja kiiman sekoittavista kouristaan ei mrs Wardh ole vieläkään päässyt kokonaan eroon. Vaara ja nautinto kiinnostavat vielä vähän. Elokuva muistetaan Fenechin ja Rassimovin hidastetun höyryisästä lemmenleikistä lasinsiruilla.

No, nyt on käsillä ehkä se kärkigiallo. Sergio Martinon ohjauksessa on kaikki kohdallaan, näyttelijät, höyryisän gialloinen juoni, musiikki.

Hiippailua (kuka Wardhia vaanii?), höyryisyyttä, murhaajaa, ihmisen heijastusta aurinkolaseista.

Cool.

Death walks on high heels (Ita-71)

Vähän harvinaisempi giallo. Luciano Ercolin ohjauksessa on taas samaa kovaa kaartia: Susan Scott, Simon Andreu, Luciano Rossi sekä harvemmin gialloinut Frank Wolf.

Scott esittää `huippumallia`, jonka kautta pääsemme tämän mallimaailman (no, kaupungin) puolistrippaavaan touhuun ja prostituutiobisnekseen. Sekä myös timantti`touhuiluihin`, sillä murhaaja, murhaajat(?) ovat Scottin perässä isänsä timantti`bisneksien` takia.

Elokuvan murhaaja on hylännyt mustan lierihatun ja on vetänyt päähänsä gialloissa harvinaisen kommandopipon. Tätä harvinaistaa vielä hahmon kurkkumikrofoni ja teko(?)silmätuijotus. Silmät ovat muutenkin tämän giallon suola. On sokeaa, silmälääkäriä kautta kirurgia ja tietenkin kaiken yllä lepää murhjaajan, poliisien silmien seuranta.

Hyvää, toimivaa monimutkaisuusgialloa. Musiikki vaihtelee `vallattomasti`(värikkäästi, ehkä kuitenkin joskus pikkuisen liiaksi junnaten) poppipimputuksesta kuoro-urku-ulinaan, pianopimputuksesta urkuisaan, viuluisaan naiskuorolauluun. Ei synkkiä sävyjä siinä.

P.S. Ercoli ohjasi `kuolema kävelee, kuolema kulkee`-kaksikon, sillä seuraavana vuonna hän teki huumehöyryisen Death walks at midnight`in. Mukana jälleen Susan Scott, Simon Andreu, Luciano Rossi.

Death carries a cane - Murhaaja pukeutuu mustaan (Ita-73)

Hieno `kakkossarjan` giallo. Ei aivan kärkikymppiä, mutta toisella kymmeniköllä jo suattaapi olla.


Joku kävelykeppikaveri suorittaa tappoja. Elokuvan älyttömyyksiä/innovatiivisuuksia edustaa Robert Hoffmanin esittämä taiteilija joka puukottelee taideteostorsojaan. Epäilyt tietenkin sinne suuntaan.. Elokuvassa lokaationa mukana yllättävän useasti gialloissa esiintyvä kasvihuone. Sehän sopii sinne kuin musta hanska käteen: höyryisyyttä, puolinäkyvyyttä, alastomuutta, kuumuutta, värikkyyttä, taas alastomuutta murhaa..


Upea kaarti: Hoffman, Nieves Navarro aka Susan Scott, Simon Andreu, Luciano Rossi.. Myös musiikki on upeaa. Eniten kuitenkin kaivaisin esiin ohjaaja Maurizio Pradeaux`in. Hän ei tehnyt kuin kaksi gialloa (eikä muutenkaan ohjauksia kuin alle kymmenen), tämän lisäksi huumori(!)-giallon Death steps in the dark`in, jonka katsomisesta mulla sekä on että ei ole muistikuvia, ehkä armollisestikin. Tuo yhdistelmä vaikuttaa aika `haasteelliselta`. Mutta ainakin tämän kävelykeppeilyn perusteella olisin voinut toivottaa hyvääkin jatkoa giallojen parissa. Hyvä alku.


P.S. Ja onpa tuo Suominimi niin gialloinen kuin voi olla!

Juokse kuin varas (Fin-Usa-64)

Ensimmäinen suomalais-amerikkalainen elokuvayhteistyö, Palmer Thompsonin käsikirjoittama ja ohjaama (tukiohjaajana Åke Lindman) sekä Veikko Laihasen tuottama Juokse kuin varas on enemmän europulppailua kuin jenkkitouhua.

Kesäiseen Suomeen sijoittuva värielokuva alkaa tehokkaan, jopa julman jännärimäisesti: Jenkkiroistoa (Richard Long) karkoitetaan Suomesta kytkettynä käsiraudoilla kiinni poliisiin. Satamassa sala-ampuja yrittää ampua roiston, mutta hän kyyristyy juuri tuulisuoja-sytyttämään tupakkaa ja poliisi kuolee. Sitten seuraa näiden kahden toisiinsa kytkeytyneiden Suomisisukas uintiretki ja "vapautuminen" kahleista. Lainausmerkit tietenkin siksi, että heti perään seuraa päälleajoyritystä ja tornitalotiputtamista.

Sitten tunnelma vaihtuu, laantuu lähes loppuelokuvan ajaksi. No, takaa-ajo jatkuu läpi leffan. Seuraa sanailua Suomiroiston (Åke Lindman) kanssa, `rakastumista` (Pirkko Mannola) ja Etelä-Suomen mainoselokuvaa. Homma löystyy, mutta (pulp)värikkyys säilyy. Lyhyt noir-pulpmainen takaa-ajo Helsingin kaduilla, katoilla ja kujilla on aika hienon näköistä elokuvaa. Harvinaista.

Kuitenkin enemmän kuin kuriositeetti, noir(?)erikoisuus, pulperikoisuus. Juhani Kumpulainen englanniksi päälledubattuna, saunassa röhnöttävänä roistopomona on kökkö erikoisuus. Lindmanin ja Mannolan englanti on kökön sujuvaa, paljon parempaa kuin rallienglanti.
Seutulan (rattijuoppo)rakennustyömaalla vieraillaan.
Kalle Peronkosken värikuvaus kuulasta kamaa.

Pot o`gold (Usa-41)

James Stewart esittää pienen kaupungin musiikkikaupan pitäjää ja huuliharpistia(!) ja Charles Willinger Big Cityn terveysruokatehtaan(!) pomomogulia. Viimeksi mainittu on musiikinvihaaja.


Musakauppa menee konkkaan ja musamiehemme tallustelee Isoon Kaupunkiin. Koko kaupunki näyttää olevan soittajia ja laulajia täynnä. Joka talo ja joka kadunkulma syttyy musiikkiin aina kameran kohdatessa. Meno on jäykkää ja vaivautunutta. Varsinainen musapiste on täysihoitola jonka kaikki asukit ovat muusikoita jotka harjoittelevat yötä päivää. (Mistä nämä kaikki karaktäärit saavat rahaa?) Mutta onpa siellä sentään muutakin, täysihoitolan vieressä on sedän tehdas! Ja setä havittelee täysihoitolan tonttia tehtaansa jatkoksi..


Huuliharpistimme joutuu mukaan selkkauksiin kun heittää setäänsä tomaatilla. (Voi hurja, ja tätä vielä oikein oikeudessa käsitellään.) Hänestä tulee kaupungin sankari. Tästä `seuraa` lähinnä sukupeittelyä, muutamia hauskahkoja dialogilaineja ja väkisinväännettyjä ja pitkiä musiikkinumeroita, mm ennen syöntiä lauletaan monta laulua lautasia, lusikoita,  veitsiä ja haarukoita paukuttaen. Voi kuinka hauskaa.. Vankilassakin vain kaikki (ja kaikki ovat samassa sellissä) laulavat, isolla lössillä. Oikeussali on onneksi ulkoistettu "ulvonnalta", sentään yksi musiikilta rauhoitettu paikka.


Stewartin hahmon lysy jäykkyys vie elokuvaa `eteenpäin.`


Kova kaarti (Stewartin lisäksi Paulette Godard täysihoitolatädin tyttärenä), kaikki laulavat soittavat joko itse tai dubaten, mutta ei kummoinen, jopa kökkö, komedia ja puolimusikaali.
Amerikkalaista kaikki (kaupungissa) mukaan-fuulaa kököimmillään. Ja tässä elokuvassa sedän musiikkivihaa ymmärtää oikein hyvin.

Ghosts before breakfast (Saksa-28)

Hans Richterin ohjaus on ensimmäisiä, tunnetuimpia `ympyräavantgarden` edustajia, filmissä pyörivät kellotaulut, ampumataulut, naamataulut, lautaset, äänilevyt, eteen ja taaksepäin rullaavat paloletkut (kuin filmirulla konsanaan..)..
Tämä eteen - taaksepäin tapahtuvat tapahtumat ovat tietenkin kyllä muutenkin avant-garde-elokuvien perusheinää. Tässä esim kellonviisarit pyörivät molempiin suuntiin, aamiaistarjottimen kupit ja lautaset lentävät maahan rikkoutuen palasiksi, mutta myös palaavat lopuksi takaisin tarjottimelle ja edelleen pöytään ehjinä.


Kuten elokuvan nimikin sanoo, niin tämä aamiaisteema. aamiainen ja varsinkin sinne pääseminen (surrealistisen elokuvan tavaraa, Bunuel varsinkin) on elokuvan päälanka;
Lauma miehiä metsästää pitkään ilmassa lentäviä hattujaan. Lopuksi hatut lentävät aamiaispöytään ja äijät perässä. Sitten kahvikupit alkavat liikkumaan itsestään pyörien kohti kahvipannua ja kun ne koskevat siihen, kahvi ilmestyy kuppeihin kaatamatta. Lisäksi elokuvassa pistoolit pyörivät leijuvat ympyrää, parrat ilmestyvät ja katoavat, vyöt, kravaatit ja rusetit menevät pois ja päälle itsestään, tavalliset ja negatiivifilmit vaihtelevat..


Ei juurikaan järkeä (paitsi jos yleisen pyörimisliikkeen kuvaamista pitää sellaisena), mutta ihan kivaa  kaaosta katsella. Kymmenen minuutin kaaos. Kaaos ja samalla yhteneväinen, ympyrä sulkeutuu aamuateriontiin. Päivä on vasta alkamassa. Päivä, jonka kaaoksista, ympyröistä ei tiedä vielä mitään, ei ainakaan kaikkea.