James Stewart esittää pienen kaupungin musiikkikaupan pitäjää ja huuliharpistia(!) ja Charles Willinger Big Cityn terveysruokatehtaan(!) pomomogulia. Viimeksi mainittu on musiikinvihaaja.
Musakauppa menee konkkaan ja musamiehemme tallustelee Isoon Kaupunkiin. Koko kaupunki näyttää olevan soittajia ja laulajia täynnä. Joka talo ja joka kadunkulma syttyy musiikkiin aina kameran kohdatessa. Meno on jäykkää ja vaivautunutta. Varsinainen musapiste on täysihoitola jonka kaikki asukit ovat muusikoita jotka harjoittelevat yötä päivää. (Mistä nämä kaikki karaktäärit saavat rahaa?) Mutta onpa siellä sentään muutakin, täysihoitolan vieressä on sedän tehdas! Ja setä havittelee täysihoitolan tonttia tehtaansa jatkoksi..
Huuliharpistimme joutuu mukaan selkkauksiin kun heittää setäänsä tomaatilla. (Voi hurja, ja tätä vielä oikein oikeudessa käsitellään.) Hänestä tulee kaupungin sankari. Tästä `seuraa` lähinnä sukupeittelyä, muutamia hauskahkoja dialogilaineja ja väkisinväännettyjä ja pitkiä musiikkinumeroita, mm ennen syöntiä lauletaan monta laulua lautasia, lusikoita, veitsiä ja haarukoita paukuttaen. Voi kuinka hauskaa.. Vankilassakin vain kaikki (ja kaikki ovat samassa sellissä) laulavat, isolla lössillä. Oikeussali on onneksi ulkoistettu "ulvonnalta", sentään yksi musiikilta rauhoitettu paikka.
Stewartin hahmon lysy jäykkyys vie elokuvaa `eteenpäin.`
Kova kaarti (Stewartin lisäksi Paulette Godard täysihoitolatädin tyttärenä), kaikki laulavat soittavat joko itse tai dubaten, mutta ei kummoinen, jopa kökkö, komedia ja puolimusikaali.
Amerikkalaista kaikki (kaupungissa) mukaan-fuulaa kököimmillään. Ja tässä elokuvassa sedän musiikkivihaa ymmärtää oikein hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti