keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Ghosts before breakfast (Saksa-28)

Hans Richterin ohjaus on ensimmäisiä, tunnetuimpia `ympyräavantgarden` edustajia, filmissä pyörivät kellotaulut, ampumataulut, naamataulut, lautaset, äänilevyt, eteen ja taaksepäin rullaavat paloletkut (kuin filmirulla konsanaan..)..
Tämä eteen - taaksepäin tapahtuvat tapahtumat ovat tietenkin kyllä muutenkin avant-garde-elokuvien perusheinää. Tässä esim kellonviisarit pyörivät molempiin suuntiin, aamiaistarjottimen kupit ja lautaset lentävät maahan rikkoutuen palasiksi, mutta myös palaavat lopuksi takaisin tarjottimelle ja edelleen pöytään ehjinä.


Kuten elokuvan nimikin sanoo, niin tämä aamiaisteema. aamiainen ja varsinkin sinne pääseminen (surrealistisen elokuvan tavaraa, Bunuel varsinkin) on elokuvan päälanka;
Lauma miehiä metsästää pitkään ilmassa lentäviä hattujaan. Lopuksi hatut lentävät aamiaispöytään ja äijät perässä. Sitten kahvikupit alkavat liikkumaan itsestään pyörien kohti kahvipannua ja kun ne koskevat siihen, kahvi ilmestyy kuppeihin kaatamatta. Lisäksi elokuvassa pistoolit pyörivät leijuvat ympyrää, parrat ilmestyvät ja katoavat, vyöt, kravaatit ja rusetit menevät pois ja päälle itsestään, tavalliset ja negatiivifilmit vaihtelevat..


Ei juurikaan järkeä (paitsi jos yleisen pyörimisliikkeen kuvaamista pitää sellaisena), mutta ihan kivaa  kaaosta katsella. Kymmenen minuutin kaaos. Kaaos ja samalla yhteneväinen, ympyrä sulkeutuu aamuateriontiin. Päivä on vasta alkamassa. Päivä, jonka kaaoksista, ympyröistä ei tiedä vielä mitään, ei ainakaan kaikkea.







tiistai 31. tammikuuta 2017

Wet Asphalt (1958)

Sodanjälkeisessä Berliinissä toimittaja (Horst Buchholz) pääsee vankilasta ja pääsee myös heti tyhjää pitkää katua kävellessään (taas, aina näissä nää kadut on tyhjiä!) auton kyytiin. Hänet nappaa iloisuuden ja viiksiensä taakse lïpevän huijausmeininginsä kätkevän lehtimogulin autonkuljettaja.
Moguli ottaa hänet heti töihin ja töitähän riittää, raportoitavaa riittää.. Kyseessähän on kuhisevat ajat. Tämmöisessähän ajassa on vääntöä moneen suuntaan, jopa joka suuntaan, jopa suuntiin joista ei ei ole vielä mitään tietoa, ehkä vähän tuntumaa, aina ei sitäkään...
Toimittaja on säntillinen, tehokas, määrätietoinen ja haluaakin jo saada omia juttujaan, omalla nimellä enemmän esiin.. Lehtimogulin toimistossa onkin viikottainen työtapa lähettää ennen viikonloppua erääseen pariisilaiseen lehteen joku sopivan jännittävä, ja yleisöä kiinnostava uutinen, tai  edes uutisen ensimmäinen osa. Nyt ei oikein sellaista löydy ja moguli alkaa ihan selvästi omasta päästään, miettien, katkoen ja kakisten kertoa "vanhaa" tarinaa natsisotilaista jotka ovat jääneet vuosia sitten ruokatavaroita täynnä olevan bunkkerin vangeiksi. Nyt moguli jatkaa tarinaa, `legendaa` sillä että nämä sotilaat ovat nyt päässeet pakoon sieltä. Kaikista kakisteluista huolimatta toimittaja`poika` ottaa heti jutun todesta ja alkaa töihin.. Ja alkaa tämän tiimoilta useaan kertaan töihin, sillä pomo kertoo tarinaa aina pikkuisen eteenpäin per perjantai, jatkokertomustyyliin. Näin saadaan juttuideaan (ja rahantuloon) jatkuvuutta. Erityisesti nostetaan esiin eräs sokea sotilas. Tämä oli elokuvan ensimmäinen epäuskottavuus, sillä niin sävellettyä ja epävarmaakin esiintymistä pomon tarinakengertelu on. Sokea alkulimakin sen kyllä huomaisi..


Tämän jälkeen elokuvaan tulee enemmän voimaa ja ideoita: Mielenosoituksia syntyy (kylmäävää kamaa, varsinkin kun isoihin väkijoukkoihin käytetään vesitykkejä keskellä talven pakkasia ja lumimassoja) ja kansainvälinenkin konflikti koputtelee (Neuvostoliitto, Puola, Saksa) pikkuisen ovella.

Tämän jälkeen elokuva alkaa taas tökkimään. Se ei osaa oikein päättää ollako kompakti konfliktinen kansainvälisyyskuvaus vai korruption kuvaus, eikä myöskään osaa tehdä näistä sopivan `jaoksellista` teosta. Näyttelijätyökin tökkii. Se on välillä vähän liian laiskanpuoleista tällaisiin kuvioihin.

Nousuja ja laskuja, mutta kuin hitaassa, jarruttelevassa vuoritoradassa. Ja suurin osa ajasta körötellään kuin sirkus/tivolijunan kyydissä. Vakavat aiheet (koputtelevat konfliktit, lehdistön suhmuroinnit-valeuutiset/vastuu) vesitetään laiskalla kerronnalla, laiskalla näyttelemisellä. Varsinkin tää uutishuijauspuoli etenee kuin vesi Saharassa. Sen seurauksia näytetään vilauksittain vauhdikkaammin.

P.S. Tätä tituleerataan myös `lost noìriksi`, mutta ei tää kyllä  noiriakaan sitäkään ole, jonkinlainen sotanoir (tai tietenkin enemmän sodanjälkeisyysnoir, sotaan kyllä paljon viitataan) ja raunionoir ehkä. Dvd:n kannen James Dean-mäinen `tupakoiva pitkätakkimies kävelee kadulla`-kuva ei oikein natsaa itse elokuvaan. Jos se `lost noir` tarkoittaakin sitä, että tästä on noir kateissa, heh...

lauantai 28. tammikuuta 2017

The Cage (Usa-47)

Taiteen tuntematon monipuolisuusmies Sidney Peterson oli varsinkin avantgarde/dokumentti- elokuvaohjaaja (Disneylläkin vilahti) oli myös kirjailija, kuvanveistäjä, taidemaalari, mutta elokuva vei `voiton.`
Hassutteleva taidevakavointi, vakava taidehassuttelu. Lyhytelokuva The Cage kertoo taiteilijasta, `taiteilijan silmästä`. Konkreettisemmin juuri `silmästä`, sillä elokuvan eräänlaisena päänäyttelijänä on askarreltu silmämuna, joka  alkaa tutkimaan maalattavaa mallia ja taiteilijan huonetta ensin taitelijan kädestä käsin ja siitä karaten ensin huoneessa ja sitten kaupungilla pyörien ja leijuen.
Elokuvan nimeksi voisi laittaa juurikin tuon The Eye, sillä se tutkii, kulkee (, kuuntelee?), näkee kaikenlaista, mutta rekisteröikö se ne? Siihen taas saattaisi viitata tuo Cage. Sillä kun silmämuna karkaa, niin kohta taiteilijalla on päässään lemmikkilintuhäkki. Häkki, jossa vähän aikaisemmin oli ollut patsaan pää. Ja hän lähtee myös kaupungille, häkki päässään.. (Patsaat ovat avantgarde-elokuvan perustavaraa, sekä hyvässä että pahassa.) Onnistunutta avantgarde-hassuttelua on kohtaus jossa taitelija ottaa pensselillä paletin päältä ketsuppia paahtoleivälle sekä tavaroita kadottava siivousmoppi.

Elokuva on avantgarden, slapstickin, trashin, vakavan ja hauskan omituinen, mutta onnistunut sekoitus. Slapstickiä on nopeutetut kilpakävelijäkävelyt pitkin kaupunkia, trashia suttuisen irvistelevät näyttelijäsuoritukset. Nämä nopeutetut kaupunkikävelyt ovat kuitenkin avantgardistisen elokuvan (sekä slapstickin varsinkin) kulunutta kamaa jo (ja varsinkin) tuolloin, varsinkin kun niitä korostetaan avantgarde-elokuvan vielä kuluneemmalla kuviolla; "vastaan""tulijat" kävelevät hidastettuina taaksepäin.. (Alaspäin filmillä käännetty ja taaksepäin pyörivä karuselli tosin taas on melkoisen kiva idea ja toteutus.)
Mutta kun elokuva on muuten niin  eteen, taakse tai johonkinpäin pyörivä, ei vain määrättyyn suuntaan, niin taiteen jokasuuntaisuus tulee siinä onnistuneella tavalla esiin. Samoin kuin taiteentekemisen ja katsomisen vaikeus. Tyhjän taulun, tyhjän paperin, tyhjän taiteen tuska..

Tähän Peterson viitannee seuraavassa lyhärissään, The Petrified dog, jossa taiteilija on pystyttänyt puistoon taulusta pelkät raamit telineeseen ja sutii pensselillä ilmaan. (`Taulun` taideaukon läpii näkyy kauempana kasvavia puita.) Yksi puistokulkija tuleekin neuvomaan taiteilijaa, mitä kannattaa korjata, mitä jättää, miten maalata... Aivan oivallinen idea ja toteutus, mutta muu elokuva ei ole valitettavsti samaa tasoa. Nämä kohtaukset olisivatkin sopineet Cageen paremmin. Kruunanneet sen.


perjantai 27. tammikuuta 2017

Cry of the City (Usa-48)

Ei ne kaikki noirit nappaa. Mestari-noiristin Robert Siodmakin ohjaama Cry of the City kärsii jähmeästä aloituksesta, ehkä myöskin vähän Richard Conten jähmeästä näyttelemisestä (se tosin tuo lisää tehoja hänen hiljaiseen, niljaiseen hahmoonsa) sekä myöskin Victor Maturen yhtälailla jähmeähköstä hahmosta, mutta häntä tosin taas näytetään liian vähän, hänen hiljaisen jyräävä poliisihahmonsa olisi luultavasti saanut lisää voimaa ja kerroksia pitemmällä kaavalla.

Conten esittämä, haavoittunut rikollinen karkaa vankisairaalasta (tätä ennen on tosin puoli tuntia tylsistelty) ja hänen jahtiporukkansa päänä on Victor Maturen esittämä poliisi. Nämä `kaverukset` ovat kummatkin kotoisin samoilta seuduilta, italialaiskortteleista. Tämä teema on tuotu jokseenkin hyvin elokuvassa esiin, se nilkuttaa ensimmäistä puolituntistakin jollain lailla ja `vauhdilla` eteenpäin.
Kuten sanottua, Conten perusjähmeä (papattaminen,) näytteleminen vähän  rassasi (hyvin kirjoitettu, mutta vähän liian lattea kusipääkuvaus, robottimainen). Maturen karisma kukkii komeammin. (Maturen karisma on kuin Stallonen parhaimmillaan.) Älyttömyyksiäkin löytyy (vankisairaalan `sellin` rautaoven saa auki lusikalla!), mutta näppärähkö noir, ei enempää.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Histoire(s) du Cinema (Fra-88-98) - Pimeyden ja valon vastaus...

...Kysymykseen Mitä elokuva on? Eli, Lyhyesti massiivisesta: Jean-Luc Godardin kahdeksanosainen videotaide-tv-sarja elokuvan historiasta on rasittava, mielenkiintoinen, erilainen - ei-perinteinen avantgardistisesti vilisevä spektaakkeli aiheestaan. Tai enemmänkin aiheistaan, sillä mukana on mm kuvataide, valokuva tietenkin, mutta odotetustikin varsinkin kirjallisuus.
(Taiteiden ja ajatusten synteesi.) - Enemmänkin tämä on sarja `ajatusten historiasta` ja siinä, `ajatuksellisesti`se onnistuukin odottamattoman hyvin. Paljon on tavaraa joka menee yli ja ohi, paljon paskaakin, mutta paljon myös tavaraa joka osuu ja napsahtaa. Tämän tekee juuri tämä taidelajien laajan skaalan yhteenuittaminen. Siitä muodostuu kivan kokkareinen, tanakka soppa. Alussa on nieleskelemistä, mutta pian (no, meni siinä jonkin aikaa) uusia `makuelämyksiä` tässä kerroskeitossa oikein odottaa. Vastaan tulee mielenkiintoisia ajatuksia, värikkäitä taideyhdistelmiä ja näiden yhdistelmiä. Mutta yhä myöskin turhaa toistoa, liiallista vilinää ja käsittämättömyyksiä. Onhan Godard kuitenkin kyseessä. Mutta luulen että voi käydä niin kun toistan tätä (turhaan?) muutamaan kertaan, siis sarjankatsomista, niin jotain ajatuksia avautuukin. Mutta käsittämättömyydet pysyvät käsittämättömyyksinä. Ja tietenkin turtumista tapahtuu. En tiedä, ehkä joskus turtuminen  voi auttaa aisteja omaksumaan joitain ajatuksia paremmin (muurit ovat matalalla) kuin tarkkaavaisena ollessa, tietenkin hyvässä ja pahassa.
Godardmaisesti, avant-garde-elokuvamaisesti elokuvanäytteissä uutetaan välillä toisiinsa  klassikoita, dokumenttifilmejä ja pornoelokuvia.


Itse elokuvan historiasta sarja kertoo paljon, mutta se mistä erityisesti pidin tässä oli se että esim melkoisen ohi vilistävien elokuvien nimiä ei oltu kirjoitettu mukaan (kiva, uniikki toteutus historiateoksessa). Tämä aiheutti ainakin meikäläisessä sen että en pysähdellyt näihin yksittäisiin elokuviin tai henkilöihin (tyyliin `tää ja tää on nähtävä` (1) kuten perinteisempien historiadokumenttien kanssa käy). Tällainen on katkonaista katsomista. Nyt halusin nimenomaan katsoa tätä dokumenttia.


`Elokuva on sanoille jotka juuttuvat kurkkuun.`


(1) Myös tuttujen elokuvien ja henkilöiden bongaaminen on ihan kivaa, mutta joskus myös rasittavaa. Tässä teoksessa niiden merkitys itselleni väheni sitä mukaa kun antauduin enemmän teoksen, teosten, taiteen, elokuvan ja ajatusten virtaan ja niistä tuli yhä pienempiä, mutta totta kai tärkeitä, saarrekkeita ja maamerkkejä tässä dokumentissa.


P.S. Historie(s) du Cinema lausahdus käsittää, sisältää sanat historia sekä stoorit, ja onko englantilaisittain kuultavissa myös his stories?

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Le Million (Fra-31)

Rene Clairin äänielokuva Le Million on huikean hauska ja innovatiivinen kaaoskomedia joista monet myöhemmät ovat ottaneet mallia.

Taitelija-naistenmies-hunsvotti ("Scoundrel! Murderer! Artist!") on kahden naisen pyörityksessä ja velkaa sinne ja tänne. Sitten selviää että hän on miljoonan frangin onnellinen omistaja, koska hänellä on voittoisa veikkauslippu. (Ja onhan naisella ja lipulla toinenkin kosija.)  Mutta lippu on takin taskussa joka vahingossa ja tarkoituksella vaihtaa omistajaa. Takki seikkailee juopon-rosvon-pianistin-gangsteripomon kautta oopperalaulajalle jne. Laulajan laulun edessä ensin uhkaavat pistoolit alkavat heilua kapellimestarimaisesti ja sitten perinteisen tylsästi kattokruunu alkaa täristä ja putoaa. Yksittäiset ihmiset ja valtavat massat etsivät lippua. Kaaos on käsinkosketeltava. Takki repeytyy oopperaesityksessä puoliksi, takista taistellaan jenkkifutis-tyylisessä kohtauksessa, takki tärisee taksin katolla kaduilla. Sotilaallisesti marssivat ja laulavat rosvoporukat ja poliisipataljoonat ovat mm mukana, tavalliset katu ja rappukäytävätaallajatkin osallistuvat tuskaan ja riemuun myös laulamalla. (Yksittäisen taksikuskin matkahinta nousee taivaisiin kun sekä poliisit, rosvot ja muut käyttävät hänen palveluksiaan, mittaria ei välillä suljeta.) Mutta onneksi tämä ei ole musikaali, nämä lauluosuudet ovat melkoisen pieniä pistoja, tosin hyvin onnistuneita sellaisia, antavat välillä elokuvalle toisenlaista lentoa. Enimmäkseen tämä on `peruskomediaa`, erittäin oivallista sellaista.

"That`s the ticket!"

Crossfire (Usa-47)

"If you think he killed anybody, you`re crazy." "Why?" "He`s not the type." "Everybody`s the type." "He couldn`t kill anybody." "Could you?" " I have." "Where?" "Where you get medals for it." Eli `sotilas-noir` on kyseessä. Ja sanoma-noir. Elokuvassa otetaan voimakkaasti, kriittiittisesti kantaa Usa:n antisemitismiin. Tämä tulee erityisesti esiin poliisipäälikön puheessa. Ohjaajana on Edward Dmytryk, ja pääosissa kolme kovaa Robertia, Young, Mitchum ja Ryan. Mitä nyt Mitchum vähän kiltteilee alivaihteella. Young on heistä paras. Tuleva Tarzan Lex Barker piipahtaa poliisina.

Muutamaa sotilasta, ylempää ja alempaa, no ei kovin korkeaa, epäillään kahdesta murhasta. Mukana tietenkin myös `salaperäinen nainen`, "... talking bout ourselves- I`m serious." "Sure. I know. I remind you of your sister" "You remind of my wife."

Tärkeä ja tanakka teos. Dekkarimaista etsivätoimintaa ehkä vähän liikaa minun makuun.

"Snakes are loose."

P.S. Ja tätä tanakkaa tykitystä, sanallista sellaista riittää tässäkin melkoisesti: "I don`t like cops." "Nobody likes cops." / "Tonight`s a long time ago." / " You remember Mitch?" "Why, does he have two heads or something?" / "...and make some dough by the next war.."