Jacques Demyn ohjaama Model Shop on melko onnistunut kuvaus pelosta ja melankoliasta (kohta apatiasta) ennen mahdollista sotaan lähtöä.
Nuori mies, arkkitehtuuriopiskelija (Gary Lockwood, 2001: Avaruusseikkailu) lainailee rahaa ja varsinkin ajelee, harhailee, pitkin los Angelesin katuja, baareja ja `jointteja` hyvinkin mahdolliset Vietnam-kutsunnat niskassaan. Kutsu käykin elokuvan aikana. Lisäksi hän menettänee autonsa, naisensa (kaksin kappalein), asunnonkin luultavasti.
Hän stalkkaantuu, tutustuu, rakastuu pin-up-jointin valokuvamalliin (Anouk Aimee) ja pyörii hippipiireissä. (Spirit-yhtye ja sen musa).
Siis harhailua ennen pimeyttä, harmautta..
Ei mikään suuren suuri elokuva, mutta suurista aiheista, melkoisen onnistuneesti.
P.S. Tässä elokuvassa Aimeen `rooli roolissa`-nimi on Lola, viittaus, muistuma Demyn ja Aimeen edelliseen yhteiseen elokuvaan, Lola (-61). Demyn esikois-pitkä-elokuva.
Roskasta versoo taide. - Elokuvat elää, sarjat sucks! Etupäässä elokuvaa. Näkyjä, täkyjä..
torstai 12. tammikuuta 2017
Out of the past (Usa-47)
"That`s not the way to win" "Is there a way to win?" "There`s a way to lose more slowly."
Eipä tuota paremmin voi noir-elokuvien maailmaa kiteyttää. Ja kyseessähän onkin ehkä paras noir- leffa, Jacques Tourneaurin ohjaama Out of the past, eli suomeksi nerokkaan noirisesti nimetty Varjot menneisyydestä. Sitähän noir on, valojen ja varjojen leikkiä ja menneisyys painaa. Samoin tulevaisuus. Lisäksi teos on Robert Mitchumin paras noir, ehkä elokuvakin.
Mitchum esittää entistä etsivää joka on `paennut` pienelle paikkakunnalle huoltoaseman pitäjäksi. Nainenkin on löytynyt, elo suht auvoisaa, mukavan hiljaista ja hidasta, kalastamassakin käydään. Mutta menneisyys tietenkin varjostaa, ja totta kai saavuttaa paikan ja miehen..
Ja mies joutuu taas gangsteripomon (Kirk Douglas) tehtävänannon alaiseksi, `hyvän ja pahan naisen` pyöritykseen, törmää erilaisiin puoli ja kokogangstereihin. Mukana on valtion verojen maksamattomuutta sekä niistä selviämisyrityksiä erilaisten tahojen että erisuuruisien rahasummien avulla. Ja tietenkin yrityksiä selvitä niistäkin. Ja tähän noir-soppaan Mitchumin hahmo enemmän ja vähemmän innostuneesti joutuu ja työntyy mukaan. Naisten kohdalla innostuneisuutta tietenkin löytyy, välillä liikaakin, mutta välillä vähemmänkin. Sillä huijauksia, irtiottoja ja puolenvaihtoja- takaisinpaluita tapahtuu. Pakotettuja, sellaisiksi naamioituja tai ihan harkittuja.
Juonta on sanottu välillä enemmän tai vähemmän sekavaksi, mutta myös mestariteokseksi, mutta itse pidän tätä melkoisen selvänä, selväjuonisena tapauksena ja ehdottomasti mestariteoksena. Mitchumin hitaan jyräävä eteneminen, näytteleminen on aivan loistavaa, juuri täydellisesti tähän sopivaa. Mestarimiehen työtä. Ja hänen hitaan matalasti muriseva äänensä ja varsinkin voiceoverinsa täydellistää tämän. Mitchum peittoaa Kirk Douglasin, ja hyvien ja pahojen naisten esittäjien Jane Greerin, Rhonda Flemingin Ja Victoria Hustonin, vaikka hekin ovat rooleissaan loistavia. Loistava on myös Dickie Moore huoltoaseman kuuromykkänä apupoikana. Hänen roolinsa on elokuvassa melkoisen tärkeä.
Noireja on tullut katsottua jonkinmoinen määrä, ja tämä taitaa olla se `kirjallisesti` kovin eli dialogia on paljon ja se jyrää!: "I don`t want to die." "Neither do I, baby, but if I have to, I`m going to die last." / Mitchum Douglasille: "I sell gasoline. I make a small profit. With that I buy groceries. The grocer makes a profit. We call it earning a living. You may have heard of it somewhere." / Douglas Mitchumille: "My feelings? About ten years ago, I hid them somewhere and haven`t been able to find them." / Ja vielä pari: "She can`t be all bad. No one is." "Well, she comes the closest." / "I`m taller than Napoleon." "You are prettier too." / "You are like a leaf that the wind blows from one gutter to another." / "I often wondered what happened to him. Then one day I'm breezing through here, and there's his name up on a sign." "It's a small world." "Yeah. Or a big sign." / "Did you miss me?" "No more than I would my eyes."
P.S. Varsinainen takaumanoir on muuten Robert Siodmakin Killers. Suurin osa takaumaa. Mutta huomattavasti `Menneisyyttä` heikompi, hyvä kylläkin.
Eipä tuota paremmin voi noir-elokuvien maailmaa kiteyttää. Ja kyseessähän onkin ehkä paras noir- leffa, Jacques Tourneaurin ohjaama Out of the past, eli suomeksi nerokkaan noirisesti nimetty Varjot menneisyydestä. Sitähän noir on, valojen ja varjojen leikkiä ja menneisyys painaa. Samoin tulevaisuus. Lisäksi teos on Robert Mitchumin paras noir, ehkä elokuvakin.
Mitchum esittää entistä etsivää joka on `paennut` pienelle paikkakunnalle huoltoaseman pitäjäksi. Nainenkin on löytynyt, elo suht auvoisaa, mukavan hiljaista ja hidasta, kalastamassakin käydään. Mutta menneisyys tietenkin varjostaa, ja totta kai saavuttaa paikan ja miehen..
Ja mies joutuu taas gangsteripomon (Kirk Douglas) tehtävänannon alaiseksi, `hyvän ja pahan naisen` pyöritykseen, törmää erilaisiin puoli ja kokogangstereihin. Mukana on valtion verojen maksamattomuutta sekä niistä selviämisyrityksiä erilaisten tahojen että erisuuruisien rahasummien avulla. Ja tietenkin yrityksiä selvitä niistäkin. Ja tähän noir-soppaan Mitchumin hahmo enemmän ja vähemmän innostuneesti joutuu ja työntyy mukaan. Naisten kohdalla innostuneisuutta tietenkin löytyy, välillä liikaakin, mutta välillä vähemmänkin. Sillä huijauksia, irtiottoja ja puolenvaihtoja- takaisinpaluita tapahtuu. Pakotettuja, sellaisiksi naamioituja tai ihan harkittuja.
Juonta on sanottu välillä enemmän tai vähemmän sekavaksi, mutta myös mestariteokseksi, mutta itse pidän tätä melkoisen selvänä, selväjuonisena tapauksena ja ehdottomasti mestariteoksena. Mitchumin hitaan jyräävä eteneminen, näytteleminen on aivan loistavaa, juuri täydellisesti tähän sopivaa. Mestarimiehen työtä. Ja hänen hitaan matalasti muriseva äänensä ja varsinkin voiceoverinsa täydellistää tämän. Mitchum peittoaa Kirk Douglasin, ja hyvien ja pahojen naisten esittäjien Jane Greerin, Rhonda Flemingin Ja Victoria Hustonin, vaikka hekin ovat rooleissaan loistavia. Loistava on myös Dickie Moore huoltoaseman kuuromykkänä apupoikana. Hänen roolinsa on elokuvassa melkoisen tärkeä.
Noireja on tullut katsottua jonkinmoinen määrä, ja tämä taitaa olla se `kirjallisesti` kovin eli dialogia on paljon ja se jyrää!: "I don`t want to die." "Neither do I, baby, but if I have to, I`m going to die last." / Mitchum Douglasille: "I sell gasoline. I make a small profit. With that I buy groceries. The grocer makes a profit. We call it earning a living. You may have heard of it somewhere." / Douglas Mitchumille: "My feelings? About ten years ago, I hid them somewhere and haven`t been able to find them." / Ja vielä pari: "She can`t be all bad. No one is." "Well, she comes the closest." / "I`m taller than Napoleon." "You are prettier too." / "You are like a leaf that the wind blows from one gutter to another." / "I often wondered what happened to him. Then one day I'm breezing through here, and there's his name up on a sign." "It's a small world." "Yeah. Or a big sign." / "Did you miss me?" "No more than I would my eyes."
P.S. Varsinainen takaumanoir on muuten Robert Siodmakin Killers. Suurin osa takaumaa. Mutta huomattavasti `Menneisyyttä` heikompi, hyvä kylläkin.
tiistai 10. tammikuuta 2017
Sisterhood (Usa-88)
Cirio H. Santiago ohjasi paljon toimintaroskaa, esim Itä-sellaista, mutta myös mm ison kasan postapotteluja. Sisterhood oli uusi tuttavuus.
Postapokalyptista maailmaa mestaroivat miehet. Ja sitten on kahden-kolmen naisen Sisterhood (heiltä sujuu kaikki). Kummatkin (suku)puolet näyttelevät huonosti, mukana paljon tervaista toimintaa, tervaisia taisteluita, lähinnä miekkamätkinnän merkeissä (samaa viiltoa näytetään useasti). Lopussa löytyy asevarasto ja sitten mukaan tulee myös ase ja tankkitoimintaa. Sotilaspukuiset miehet kuitenkin vieläkin (muovi)miekkamiehiä.
Santiagolla oli tällaista amatsoniosastoa toisissakin postapoiluissa (mm Stryker`issä jeeppien ja moottoripyörien kera.) Sisterhoodissa naiset kuitenkin kulkevat, hyökkäilevät lähinnä hevosilla. Lukuunottamatta tuota loppukahinaa.
Tylsähköä. Vähän poikkeuksellisempana palana voidaan pitää repalemunkkikaapuzombejen hyökkäyksiä. Paljon puhutaan `sistereiden`maagisista voimista, mutta näytetään vain silmistä sinkoavia sinisäteitä, joilla tehdään pieni kivivyöry, katkotaan köysiä ja räjäytellään lukkoja.
Kyllä tään nyt katsoo. Lopussa pientä sovittelua.
P:S. Nahkeaa näyttelemistä, nahkeahkoa toimintaa-räjähdyksiä, magiaa minimaallisesti, pienellä kierteellä - perusapoilu.
Postapokalyptista maailmaa mestaroivat miehet. Ja sitten on kahden-kolmen naisen Sisterhood (heiltä sujuu kaikki). Kummatkin (suku)puolet näyttelevät huonosti, mukana paljon tervaista toimintaa, tervaisia taisteluita, lähinnä miekkamätkinnän merkeissä (samaa viiltoa näytetään useasti). Lopussa löytyy asevarasto ja sitten mukaan tulee myös ase ja tankkitoimintaa. Sotilaspukuiset miehet kuitenkin vieläkin (muovi)miekkamiehiä.
Santiagolla oli tällaista amatsoniosastoa toisissakin postapoiluissa (mm Stryker`issä jeeppien ja moottoripyörien kera.) Sisterhoodissa naiset kuitenkin kulkevat, hyökkäilevät lähinnä hevosilla. Lukuunottamatta tuota loppukahinaa.
Tylsähköä. Vähän poikkeuksellisempana palana voidaan pitää repalemunkkikaapuzombejen hyökkäyksiä. Paljon puhutaan `sistereiden`maagisista voimista, mutta näytetään vain silmistä sinkoavia sinisäteitä, joilla tehdään pieni kivivyöry, katkotaan köysiä ja räjäytellään lukkoja.
Kyllä tään nyt katsoo. Lopussa pientä sovittelua.
P:S. Nahkeaa näyttelemistä, nahkeahkoa toimintaa-räjähdyksiä, magiaa minimaallisesti, pienellä kierteellä - perusapoilu.
lauantai 7. tammikuuta 2017
Born to be bad (Usa-50)
Vieläkin lyhyemmin: Nicholas Rayn Syntynyt pahaksi (enkkunimi kyllä komeempi, kolahtaa komeemmin, harmillisesti useasti näin) ei ole kyllä niin hyvä kuin esim edellinen, on katsomistani Rayn huonoimmistoa. Ei missään nimessä huono, mutta vaisumpaa menoa. Robert Ryan jälleen parasta.
Nyt onkin niin päin, että maalta tullaan kaupunkiin, ja tulija on nainen (eli tuo nimen `bad`, Joan Fontaine) ja alkaa miesten pyörittäjäksi. Päätyyppinä Ryanin (jälleen) kyyninen kirjailija, joka "ei tee treffejä toisten miesten vaimojen kanssa, elleivät he tuo kirjallista lupaa aviomiehiltään" ja on mies "jonka lentokoneilla on tapana lähteä vaikka hän ei mukana olisikaan".. Eli kyynisyys (nyt vähän lakonisella huumorivierteellä) on hänen hahmossaan taas mukana. Muut hahmot, Fontainenkin, enemmän tai vähemmän kliinisiä.
Enemmän draamaa kuin noiria, tai jännitystä yleensäkään.
Nyt onkin niin päin, että maalta tullaan kaupunkiin, ja tulija on nainen (eli tuo nimen `bad`, Joan Fontaine) ja alkaa miesten pyörittäjäksi. Päätyyppinä Ryanin (jälleen) kyyninen kirjailija, joka "ei tee treffejä toisten miesten vaimojen kanssa, elleivät he tuo kirjallista lupaa aviomiehiltään" ja on mies "jonka lentokoneilla on tapana lähteä vaikka hän ei mukana olisikaan".. Eli kyynisyys (nyt vähän lakonisella huumorivierteellä) on hänen hahmossaan taas mukana. Muut hahmot, Fontainenkin, enemmän tai vähemmän kliinisiä.
Enemmän draamaa kuin noiria, tai jännitystä yleensäkään.
Pettävällä pohjalla (Usa-51)
Erittäin lyhyesti: Mestariohjaaja Nicholas Rayn On dangerous ground`issa Robert Ryan heittää taas mestariroolin. Fritz Langin Clash by night`issa (mestarisrooli sekin) hän esittää kokovartalokyynikko filminnäyttäjää joka ei muuttunut miksikään, yritti kylläkin. (Äijä teki myös rooleja joissa äijä ei edes yritä. Yleensä nekin hyvin.) Tässä muutosta tapahtuu.
Ryan esittää elokuvan ensimmäisen puoli tuntia hullun väkivaltaista poliisia, joka lähtee, lähetetään Amerikan lumivuoriseuduille viilentymään.
Elokuva ei ole liian kaksijakoinen, ja Ryan hallitsee hyvin nämä tunnerekisterin ääripäät. Rauhallisempi `raivoaminen` maalaismaisemissakin (pitäähän sielläkin tietenkin pahuutta ja pahiksia olla) sujuu häneltä loistavasti. Sillä siellä hän ihastuu, rakastuu sokeaan naiseen (Ida Lupino). Ja viileä valkolumipesu alkaa irroittamaan likaa ja tasoittamaan särmiä. Pyykki pehmeentyy.
Juonessa ehkä vähän liikaa asetelmallisuutta, kliseisyyttäkin (kaupungissa sekä maaseudulla) jopa, mutta noirithan ovat useasti kliseekimppuja, niiden pitää ollakin, taidokkaasti tehtyjä, psykologisia kliseekimppuja. Yllättävän monet noirit ovat tällaisia. Ja Pettävällä pohjalla on niistä parhaimmistoa.
Jälleen vähän dialogiherkkua: "Tell me, how is it to be a cop?" "You get so you don`t trust anybody." "You are lucky. You don't`t have to trust anyone. I have to trust everybody."
Ryan esittää elokuvan ensimmäisen puoli tuntia hullun väkivaltaista poliisia, joka lähtee, lähetetään Amerikan lumivuoriseuduille viilentymään.
Elokuva ei ole liian kaksijakoinen, ja Ryan hallitsee hyvin nämä tunnerekisterin ääripäät. Rauhallisempi `raivoaminen` maalaismaisemissakin (pitäähän sielläkin tietenkin pahuutta ja pahiksia olla) sujuu häneltä loistavasti. Sillä siellä hän ihastuu, rakastuu sokeaan naiseen (Ida Lupino). Ja viileä valkolumipesu alkaa irroittamaan likaa ja tasoittamaan särmiä. Pyykki pehmeentyy.
Juonessa ehkä vähän liikaa asetelmallisuutta, kliseisyyttäkin (kaupungissa sekä maaseudulla) jopa, mutta noirithan ovat useasti kliseekimppuja, niiden pitää ollakin, taidokkaasti tehtyjä, psykologisia kliseekimppuja. Yllättävän monet noirit ovat tällaisia. Ja Pettävällä pohjalla on niistä parhaimmistoa.
Jälleen vähän dialogiherkkua: "Tell me, how is it to be a cop?" "You get so you don`t trust anybody." "You are lucky. You don't`t have to trust anyone. I have to trust everybody."
perjantai 6. tammikuuta 2017
Blue Dahlia (Usa-46)
Raymond Chandlerin kuulemma kännissä (käsi)kirjoittama Blue Dahlia on film noirien ylempää kermaa, ei aivan korkeinta kermaa, mutta lähellä lilluu. Ja todistaneeko tarina sen, että kännissäkin voi täyttä taidetta syntyä..
.."I`ll buy you a drink some rainy night." "It`s raining now." Alan Laddin esittämä sotilas saapuu sotatantereelta pienen baarivierailun jälkeen kotiinsa huomatakseen siellä olevat suurisuuntaiset bileet ja huomatakseen varsinkin vaimonsa uskottomuuden. Kun vielä selviää että bile-känni-jopa-alkoholistivaimo on rattijuoppoilullaan aiheuttanut heidän pienen poikansa kuoleman, lähtee Ladd lätkimään sateeseen..
Ja lähtee, noirin nopeutettujen lainalaisuuksien siivittämänä, melkein heti salaperäisen vaaleaverikön (Veronica Lake) kelkkaan, eli autoon, ja tarinan kyytiin nousee myös aviomiestä, puoli ja kokogangstereita ja poliiseja. Sillä sotamies oli jättänyt aseensa asuntoonsa (siis entiseen asuntoonsa) ja kohta myös kokonaan entisen vaimonsa, sillä siivooja, ja kohta `kaikki` muutkin, löytävät vaimon murhattuna. Ja sitten tietenkin alkaa hyvin film noir-mainen "En se minä ollut!"-kujanjuoksu ja todisteluketju.Ja tämä varjoisien kujien juoksu ja ketju on lähes mestarillista siksakkia ja ruutuhyppelyä. Lisää mutkia ja k(i)erroksia tarinaan tuo William Bendixin raivokkaan hyvin esiintuoma sotakaveri/ ykkösepäilty, jolla on sotarautaa päässä, ja päässä päänsärkyjä. Varsinkin silloin kun baarit, naapurit ja yökerhot soittavat `monkey musicia.`
Blue Dahlia on yökerho, jossa kaikenlaista tapahtuu, mutta ei se ihan mainonnan arvoinen keskuspaikka ole, kukka kylläkin `näyttelee` vahvaa osaa..
Yökerhoja, merenrantabaareja, tunkkaisia hotelleja ("Lakanat vaihdetaan joka päivä." "Entä kuinka usein vaihdetaan luteet?"), valenimiä ("Johnny`s quite nice name too." "But Jimmy didn`t have the police after him.")
Alan Ladd ehkä pikkuisen alivaihteella, ja ehkä Lakekin, mutta hänen hahmoonsa tällainen raukea lipuminen kuuluukin. Oivallista noiria. Oivaa noiria.
Loppuun vähän noir-lakoniaa: "You live in San Francisco?" "Yeah, when I`m there."
P.S. Tuntuu että meikäläiselle näissä noireissa kovinta kamaa on juuri nämä pisteliäät sanailut varjoissa, toiminnallisempien kohtien välissä ja varsinkin silloin kun ne sanotaan niiden aikana. Kovin noir tältä alueelta, ja muutenkin on Jacques Tourneaurin Out of the Past. Siinä Robert "Baby, I don't`care" Mitchum lausuu juuri tuon lauseen. Ja tuo lause sopii moniin muihinkin Mitchumin elokuviin, ehkä persoonaankin..
.."I`ll buy you a drink some rainy night." "It`s raining now." Alan Laddin esittämä sotilas saapuu sotatantereelta pienen baarivierailun jälkeen kotiinsa huomatakseen siellä olevat suurisuuntaiset bileet ja huomatakseen varsinkin vaimonsa uskottomuuden. Kun vielä selviää että bile-känni-jopa-alkoholistivaimo on rattijuoppoilullaan aiheuttanut heidän pienen poikansa kuoleman, lähtee Ladd lätkimään sateeseen..
Ja lähtee, noirin nopeutettujen lainalaisuuksien siivittämänä, melkein heti salaperäisen vaaleaverikön (Veronica Lake) kelkkaan, eli autoon, ja tarinan kyytiin nousee myös aviomiestä, puoli ja kokogangstereita ja poliiseja. Sillä sotamies oli jättänyt aseensa asuntoonsa (siis entiseen asuntoonsa) ja kohta myös kokonaan entisen vaimonsa, sillä siivooja, ja kohta `kaikki` muutkin, löytävät vaimon murhattuna. Ja sitten tietenkin alkaa hyvin film noir-mainen "En se minä ollut!"-kujanjuoksu ja todisteluketju.Ja tämä varjoisien kujien juoksu ja ketju on lähes mestarillista siksakkia ja ruutuhyppelyä. Lisää mutkia ja k(i)erroksia tarinaan tuo William Bendixin raivokkaan hyvin esiintuoma sotakaveri/ ykkösepäilty, jolla on sotarautaa päässä, ja päässä päänsärkyjä. Varsinkin silloin kun baarit, naapurit ja yökerhot soittavat `monkey musicia.`
Blue Dahlia on yökerho, jossa kaikenlaista tapahtuu, mutta ei se ihan mainonnan arvoinen keskuspaikka ole, kukka kylläkin `näyttelee` vahvaa osaa..
Yökerhoja, merenrantabaareja, tunkkaisia hotelleja ("Lakanat vaihdetaan joka päivä." "Entä kuinka usein vaihdetaan luteet?"), valenimiä ("Johnny`s quite nice name too." "But Jimmy didn`t have the police after him.")
Alan Ladd ehkä pikkuisen alivaihteella, ja ehkä Lakekin, mutta hänen hahmoonsa tällainen raukea lipuminen kuuluukin. Oivallista noiria. Oivaa noiria.
Loppuun vähän noir-lakoniaa: "You live in San Francisco?" "Yeah, when I`m there."
P.S. Tuntuu että meikäläiselle näissä noireissa kovinta kamaa on juuri nämä pisteliäät sanailut varjoissa, toiminnallisempien kohtien välissä ja varsinkin silloin kun ne sanotaan niiden aikana. Kovin noir tältä alueelta, ja muutenkin on Jacques Tourneaurin Out of the Past. Siinä Robert "Baby, I don't`care" Mitchum lausuu juuri tuon lauseen. Ja tuo lause sopii moniin muihinkin Mitchumin elokuviin, ehkä persoonaankin..
sunnuntai 18. joulukuuta 2016
Joan The Woman (Usa-1916)
Erittäin lyhyesti: Cecil B de Millen pitkä ja väkevä versio Jeanne D`Arcin tarinasta keskittyy nimenomaan koko tarinaan. Toisin kuin Dreyerin ja Bressonin mestariversioisa, joissa keskitytään `vain` oikeudenkäyntiin. Joan The Womanissa aloituskertomuksena toimii Ensimmäinen Maailmansota, jossa eräs sotilas kaivaa D`Arcin maagisen miekan korsun seinästä. Tästä alkavat D`Arcin ilmestykset ja ilmestymiset ja sukellamme historiaan..
De Millen versiossa käytetään paljon enkeli ja haamupäällekkäiskuvia ja lopussa keltaväritetyt liekit kuvastavat kapinaa hyvän ja pahan välillä. Mutta eihän tämä versio oikeastaan millään osa-alueella, joukkokohtauksia lukuunottamatta, voita noiden edellisessä kappaleessa mainittujen kahden mestarismiehen luomuksia. Mutta onpahan voimakas varhaisversio, ensimmäinen(?) elokuvaversio (pitkä sellainen) aiheesta paaluttaen paikkansa elokuvahistoriassa.
De Millen versiossa käytetään paljon enkeli ja haamupäällekkäiskuvia ja lopussa keltaväritetyt liekit kuvastavat kapinaa hyvän ja pahan välillä. Mutta eihän tämä versio oikeastaan millään osa-alueella, joukkokohtauksia lukuunottamatta, voita noiden edellisessä kappaleessa mainittujen kahden mestarismiehen luomuksia. Mutta onpahan voimakas varhaisversio, ensimmäinen(?) elokuvaversio (pitkä sellainen) aiheesta paaluttaen paikkansa elokuvahistoriassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)