Kwaidan (Jap-65)

Cannesissa harvemmin on palkittu kauhuelokuvia. Vuonna 1965 tällainen `ihme` tapahtui. Kyseessä on japanilainen, lähes loistokas kauhuepisodielokuva.

1. Black Hair. `Man's gotta do what man`s gotta do.` Not!
Episodisarjan ensimmäinen on myös sarjan toiseksi heikoin. Melko tyypillinen `Ennen oli paljon paremmin` ja `Tuhlaajapojan paluu`-tarina kertoo samuraista joka kaipaa hylkäämäänsä vaimoaan aina ja kaikkialla. Vaikka ennen oli paremmin (sehän on totta!), niin toteutus on suht vaatimaton. Tosin loppu läjähtää aika kovasti kasvoille. Varsinkin valjuun alkuun nähden. Nimen `lupaamaa` hiuskauhua on aika vähän.

2. Woman of the Snow. `Sandaalit lumessa.` Kylmä ja kalsea, valkoinen `Talviaave`, `Talvinoita` tappaa vanhan metsämiehen, mutta säästää nuoren metsurin. Mutta miehen ei pidä koskaan kertoa tapahtumasta kenellekään.
Kohta mies rakastuu nuoreen neitoon, miehen äiti kuolee, lapsia syntyy..
Nelikon paras. Revontulisella talvitaivaalla tuijottava jättisilmä ja katras pienempiä silmiä ovat huikean näköistä tavaraa. (Varsinkin kun läpinäkyvä aavenainen juoksee lumisen metsäpolun läpi suoraan silmään.) Myös kesäinen lämpimänlieskainen auringonlaskumaisema on lumoava. Mutta sisältää jo talven tuloa.
Huikea kokonaisuus. Leikkiluminen maanpinta ja valoisan värisevä yötaivas muodostavat teatraalis-fantastisen yhdistelmän.

3. Hoichi, The Earless. `Sokean suloista soitantaa.` Ehkä kokoelman tunnetuin teos. Menee meikäläiselle heti Talvitarinan jälkeen.
Episodin keskiössä on sokean biwa-kielisoittimen taitajan `poukkoilu` kahden eri maailman välillä. Välillä sokea saattaa jätti`plektrallaan` soittimestaan lähes psyke-garagerockmaisia vingahduksia.
Episodin alussa taas onnistunutta yhdistämistä: kahden eri klaanin taistelu tekomerellä maalatun tulitaivaan alla antaa kuvaa sodan tulisesta mielettömyydestä.
Sokean soittajan keho kirjoitetaan täyteen pyhiä tekstejä, mutta korvat jäävät ulokkeiksi, yksinäisiksi näkyviksi ulokkeiksi..

4. The year 1900. `Juoman pinta väreilee, mutta pohjamudat eivät sekoitu.` (Jännästi elokuvan alku ja loppuepisodit ovat ne huonoimmat. No, puristuksessa syntyvät ne parhaimmat timantit.) Teekipon kummitus riivaa kirjailijaa. Elokuvan huonoin ja arvattavin episodi.


P.S. Japanihan on perinteinen kummituskertomusten maa, ja paljon niitä on työstetty elokuviksikin. Komeaa jälkeä yleensä, mutta tulee mieleen että olisi kiva törmätä esim 60-70-lukulaiseen japanilaiseen kauhuklassikkoon joka ei sijoittuisi johonkin vanhaan, yleensä samuraiaikaan, vaan ihan tekoajankohtaan. Yleensähän nämä tosiaan sijoittuvat sinne historian hämärään. Siitä tosin ja tietenkin saa lisäusvaisuutta tarinaan, kuvaamalla historiallisen hämyn läpi. Ja olisi myös kiva törmätä tuon aikaiseen japanilaiseen kauhuelokuvaan joka ei kuvaisi vain kummituksia tai (aavemaisia) vampyyrihahmoja, noitia, vaan että framilla olisi myös esim ihmissusia tai vaikka Frankensteinin hirviö.

Viikatemies (Ita-62)

Taas aloitetaan tuolla jämäkähköllä Suomi-nimellä, alkuperäinen italianimi on La commare secca ja kyseessä on Bernardo Bertoluccin esikoiselokuva. Käsikirjoitus on Pier Paolo Pasolinin.

Elokuva kertoo oikeastaan pelkästään erään prostituoidun murhasta, ja siitä kuka sen teki. Ja samalla elokuva tietenkin kertoo näiden `syyllisten` elämästä. Viikatemies tuo esiin erilaisia tyyppejä, parivaljakoita, ihmisryhmiä ja ihmiskohtaloita (ja nykyaikaisesti sanottuna, heidän viiteryhmiään), joita on nähty murhayönä liikuskelevan jokisillan päällä alla ja ympäristössä. Elokuvan alussa murha on jo tapahtunut. Ilmassa pyörteinä leijailevat roskat, sanomalehtipalaset, ruohomättäät johdattavat tapahtumapaikalle.

Viikatemies on kahtalainen kokemus. Pasolinin käsikirjoitus on julman tarinan tiukka ja askeettinen filminnös, ehkä vähän liikaakin, liian kapea, näyttelijätyö `aitoa` amatööri(kin)esiintymistä hyvässä ja pahassa (italialainen temperamentti iloineen ja suruineen, tässä lähinnä suruineen, menee välillä liiankin huutoisiin sfääreihin, amatööriteatraalisuuteen), mutta maita ja mantuja, maanpintaa välillä vinostikin viistävä kameratyö on toimivaa. Voi sanoa että kamera kulkee ihmisten jaloissa. Mitään uutta ja oivaltavaa tällainen neorealistinen (ihmis)kuvaus ei ole, Italiassa kun ollaan, mutta yhtäkaikki tosiaan toimivaa. Ja sopii myös tällaiseen jännityskirjamaisenkin juonen (tosin sillä vahvahkolla ihmisruodinnalla ja yhteiskunnallisuudella) käsittelyyn. Varsinaisena neorealismi-elokuvana en tätä pidä, vaikka paikka ja aikakin vielä sitä olisivatkin. Enemmänkin tosiaan tällainen `yhteiskunnallinen dekkari.`

Mahdolliset syylliset esitellään toisiaan lähempää ja kauempaa leikaten. Välillä he ohittavat, tapaavat toisiaan, välillä taas toinen/toiset ovat etualalla, ja toiset vastaavat vilahtavat kuvan laidalla. Kunnes nämä `laitaihmiset` nostetaan vuorollaan etualalle, syyniin. En tiedä kuinka yleistä tällainen asettelu ja kuvaustyyli tuohon aikaan oli, mutta ainakin meikäläisestä tuntuu että se olisi tuona aikana melkoisen uutta ja tuoretta. Ei ainakaan loppuunkaluttua. Tosin tällä `kikkaillaan` ehkä vähän liian usein.

Tämä Bertoluccin hyvin nuorena (21-22) tekemä elokuva on ehdottomasti näkemisen arvoinen, mukana debyyttiohjaajilla yleistä `matkintaa` (neorealismi, Kurosawa), mutta toimivaa sellaista. Pluspuolet veivät elokuvassa voiton. Pasolinin kässäri olisi ehkä voinut olla vieläkin yhteiskunnallisesti tiukempi ja jämäkämpi, mutta oli hyvä näinkin.

Minä pelkään häntä (Usa-51)

Laitoinpa tästä Robert Wisen ohjaamasta melkein-noirista House on Telegraph Hill`istä tuon jämäkän Suomi-nimen otsikkoon.


Yhdysvaltojen ensimmäisiä italiasta tulleita naistähtiä Valentina Cortese esittää keskitysleiriltä selvinnyttä naista joka identiteettihuijauksen avulla saapuu `perheensä`, eli `lapsensa` ja hänen huoltajakseen nimetyn miehen (Richard Baseheart) luo. Alkuvaikeuksien jälkeen pari rakastuu, ja alkaa asuttamaan tuota Telegraph Hillin kukkulataloa. Talo on kuin suurkaupunkiin siirretty, lievennetty versio Psykon talosta. No, aika huomattavasti lievennetty versio, sillä tämä on Norman Batesin residenssiin verrattuna hyvinkin valoisa ja sisustus on säihkyvän detaljirikasta, mutta melkoisen vahvasti historiallansa raskautettu on tämäkin talo. Eli kyllä tälläkin " tönöllä" omat varjonsa ja kuoppansa ovat.
Tämä valojen ja varjojen, nurkkien ja kuoppien kuvaus onkin elokuvan parasta antia, eikä siinä säästellä myöskään lukuisehkojen ulkokuvaustenkaan kanssa. Ensinnäkin ne on kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla, ja todella vireästi ja vetreästi. Kamera syöksähtelee San Franciscon kaduilla kuin lintu konsanaan. Tämä tulee erityisesti esiin pioneerikohtauksessa jossa ajetaan jarruitta kaupungin mutkamäkiä alas `talla pohjassa`.


Näyttelijätyö on lähes erinomaista, Cortese on erinomainen ja Baseheart light-Norman Batesina hyvä. Hänen jännitteiset kasvonsa antavat hyvää (eiku siis pahaa, heh) kuvaa hänen päänsä mielenliikkeistä. William Lundiganin esittämä hyvä tyyppi on myös roolissaan hyvä. Fay Bakerin esittämä kylmäkiskoiskaunotar (ainakin Cortesea kohtaan), salamyhkäinen palvelija on lähes yhtä hyvä kuin Cortese.


Hyvin rullaavaa elokuvaa, hyvin otteessaan pitävää jännitystä, huijausta jonka rakkaus (melkoisesti kyseenalaistamatta) voittaa.. Eli kliseisesti sanottuna, vähän jokaiselle jotakin, mutta tyylillä, taitavasti toteutettuna. Elokuvassa ei oikeastaan ole pahempia junnauskohtia, vaan se etenee tutun varmalla Wise-tyylillä.

Cyborg : The Recycler (Usa-94) - Päällehyökkäävää, runnovaa roskaa

Törmäilyjä. Richard Lynchin esittämä `Kierrättäjä` tuhoaa ja tappaa cyborgeja muskelimasakaverinsa kanssa saadakseen heistä varaosia myyntiin. Silmät hän laittaa kaulakoruunsa killumaan. Ensin hän törmää parin minuutin ajan Malcolm McDowellin esittämään rautakätiseen Lordiin, kunnes kuolo korjaa viimeksi mainitun. (Tiedä häntä kuinka `suuren` palkkakassan Malcolm tästä parin minuutin piipahduksesta korjasi?) Sitten törmätäänkin cyborginaiseen joka on raskaana(???) ja hänen seurassaan, pakomatkalla törmätään aavikkokukkuloilla elävään Geniukseen, Luojaan joka on monet cyborgit aikoinaan kasannut. Tämä kaksikko menee sitten koko elokuvan alun ajan puhuttuun, mystiseen ja myyttiseen Cytowniin, cyborgien pesäpaikkaan ja kai loppusijoituspaikkaankin, koska yhtä myyttiseen elefanttien hautausmaahankin tätä paikkaa verrataan. Townin tosiaan väitetään olevan kyseessä, mutta näyttää kyllä enemmän ränsistyneeltä maalaistalomiljööltä muutamine lautamökkeineen.. Mutta koska "Cyborgit eivät anna periksi!", tästä ja täällä syntyy melkoisen mäiskeinen ja mäskeinen lopputaistelu Kierrättäjän ja kaverinsa lisättynä parilla moottoripyöräjengillä, cyborgiköörin kanssa...


Melkoisen miellyttävää roskaa, miellyttävää paskaa, lopputaistelu konepistoolikätisine (ne on juutattu kiinni cyborgin rautamurskattuihin käsivarsiin) muskelimiehiehineen, jalattoman cyborgin nyrkkeilytaidot sekä yleensä koko leffan typerä alku - puoliväli ja loppuidea (cyborgikierrätys ja cyborgiraskaus) mm edustavat tätä miellyttävyyttä. Sekä tietenkin nämä tyypilliset huonot näyttelemiset, sönköt dialogit, kuivakat interiöörit... Cyborgisikiö on "nerokkaan" taloudellisesti ja  "taitavasti" koko elokuvan ajan rautapurkissa. Häntä ei näy kuin psykedeelisen pyörityksen omaavassa EEG-laitteessa, muuten hän on tosiaan tuon ruuvatun rautaverhon suojaisessa turvassa. Tämä cyborgien `suvun` jatkaja.. Luojasta seuraava..
Näyttelijätyötä tuossa jo vähän kehuen haukuin, Richard Lynch on tästä jengistä totutusti paras, sekä ihan `oikeanlaisena` näyttelijänä, että varsinkin kieli poskessa ylinäytellen. Tätä todistaa mm  `köyhän pojan kännikohtaus`, jossa taskumattia autiomaassa kallisteleva Kierrättäjä kaulakoru kalisten ulvoo yöhön "I`m not cyborg!"

Escape from Insane Asylum (Usa-86)

Näin sen näin: Pienen populan asuttamalla alueella on jostain syystä keskellä metsää (tai syy voi löytyä kauhuelokuvan kuluneista kuvioista) mielisairaala. Siellä tehdään hämäriä leikkauksia kuin SSS-konsanaan... Sairaalassa pidetään väkisin rikasta naista ja hänen rahojaan(?), jotta voidaan tehdä lisää leikkauksia(?).. (Mutta hänet päästetään poiskin sieltä..) Juttuun sotkeutuu myös elokuvan nimen sairaalapakenija-huppupää`tappaja`sekä hänen äitinsä, kylän rihkamakauppias-meedio. (Pitäähän pikku käpykylällä toki oma meedioshop olla, totta kai! Muita liiketiloja ei sitten näykään, olekaan?.. (eikö tatuointiliikettäkään?) ..henkisillä eväillä vaan..`yhteisö` elää?..)
Lisäksi `tutustumme` "yhteisön" nuoriin, jotka tanssahdellen painelevat piirileikkimäisessä jonossa, polvia ylös kohotellen, kädet käsissä, riivattuun maalaistaloon.. Tutustumme myös discorock-bändiin, ja tutustummekin pitkään ja perusteellisesti...

Elokuva on tiukkaa surrealistista sumutusta: vähäinen gore on ilmeisesti toisesta elokuvasta (laatuero huomattava), kohtaukset päättyvät kesken, jatkuakseen paikasta johon ne eivät sovi, elokuva tunnetaan tietenkin myös toisella, jämäkällä, kekseliäällä ja harvinaisella nimellä Night of Terror, tapahtumattomuuskohtaukset ovat useita, pitkiä ja piinallisia...
Tuhtia Roskaa, mutta tylsästi toteutettuna, liian hajanaista ja sekavaa. Kovin on katkonaista `meno`- Roskarippeet jäävät ilmaan roikkumaan, muodostamatta edes kasaa, läjää..kokonaisuudesta puhumattakaan. Latteaa jännitystä, latteaa toimintaa. Kauhua? No, höh...

Mielisairaalaa, haunted housea ja hulluutta = tällä kertaa tylsyyttä.

Vai näinkö "vain" surrelistisen unen?...

The Phantom (Usa-43)

Ehdottomasti paras Mustanaamio-tarina! Vaikkakin on serial, eli useisiin osiin hajautettu (ja välillä hajotettukin) seikkailu roistoja ja viidakon vaaroja vastaan. Itselleni serialit ovat vähän murheenkryynejä, liian pitkiä ja toisteisia (ja yksittäiset jaksot taas liian lyhyitä), pituudestaan huolimatta saman asian ympärillä pyöriviä, kehämaisia luuppeja. Mutta Mustis-serialia voi aiheensa mielenkiintoisuuden ja vähäisten valkokangasversioiden takia katsoa usemmankin osan putkeen.
Serialithan voi katsoa halutessaan pienissä osissa, vaikka yhden kerrallaan, eikä juonen seuraamiseen tule muistamisongelmia koska seuraavan osan alussa näytetään edellisen osan `cliffhangeri` uudestaan, nyt `loppuratkaisulla'. Ongelmana tässä on taas tuo toisteisuus, varsinkin jos katsoo useamman osan peräjälkeen. Ja monasti nämä cliffhangereiden ratkaisut ovat melkoisia antikliimakseja, joku tylsä viime hetken väistäminen, hyppy, loikka...
Phantomissakin näitä on, mutta myös kekseliäitä ratkaisuja, sekä yleensä hyvää vanhan ajan seikkailutunnelmaa. Ja vielä pitkässä muodossa.

Tom Tyler on yllättävän hyvä Phantomina, juuri sopivasti jäyhä ja jäykkä, mutta tarvittaessa näppärä, energinen ja humoristinenkin (mutta viimeksimainittua onneksi sopivan, säästeliään vähän, sekä tahallista että tahatonta, ei mene tahattomaksi trikoopelleilyksi, eikä vastaavasti myöskään vitsikkäiden one-linereiden ja funny sidekickien vyöryksi ja vuorotteluksi.)  Tahallisen (tai taitaa kuitenkin olla tahattoman) huumorin puolta Phantomissa edustaa serialin alkujakso. Siinä näytetään erikoisuutena Vanha Mustanaamio, Phantom ennen `nykyistä` Tom Tylerin Phantomia. Ihmettelyä ja pohdintaa katsojassa kyllä aiheuttaa se, miksi vapisevaäänistä, laihaa, lommoposkista, trikoissa tärisevää ryppyukkoa pidetään vitaalina Viidakon Valtiaana..

P.S. Serialiksi yllättävän vetreää toimintaa, vetreää menoa, veträä jännitystä. Ei kuten serialeissa yleensä (pitkän päälle):  laahaavaa jännitystä, laahaavaa toimintaa.

Villin Pohjolan salattu laakso (Suomi-63)

Lapin laki. `Salattu maa ja sen salattu kansa`-tarinat, kirjat, elokuvat ovat jo pikkupojasta asti kiinnostaneet `allekirjoittanutta` ja kivaa joskin jopa outoa ja harvinaista että Suomessakin on sellainen elokuva tehty. Vanhoissa poikakirjoissa tällaiseen aiheeseen, tällaisiin maihin on kylläkin sukellettu Suomessakin, lähinnä Lappiin. (esim Matti Okan kirjoittama Satta-heimo ja Lapin kulta, vuodelta -52).

Ja`Lapissa` ollaan tässäkin Aarne Tarkaksen Villi Pohjola-trilogian päätös ja parhaassa jaksossa. Lappi on lainausmerkeissä siksi että Salatun maan väestö on lähinnä intiaanityylistä vaatteidensa ja puheidensakin perusteella. Jonkinmoinen rasismin silauksen voi ehkä etsiessään tässä löytää, mutta se on kuitenkin  melkoisen hento silaus. Tässä on melkoisen onnistuneesti saatu noiden mainittujen vanhojen poikien seikkailukirjojen maailma tallennetuksi filmille.

Vornan veljekset (tuttuja edellisistä osista, jos trilogia tuttu) ovat taas `Lapissa` liikkeellä (kuvattiin Kuusamossa), nämä rehdit miehet. Porukan näyttelijästö on vähän vaihtunut. Tai oikeastaan aika paljonkin. Tämän kolmikon esittäjistä ei ole enää mukana kuin pääveljestä esittämä Åke Lindman, Vili Auvisen ja Helge Heralan hahmoja tässä elokuvassa esittävät oikea veljespari Tommi ja Taneli Rinne. Sama meininki pysyy.
He löytävät reitin salaiseen laaksoon ja löytävät sieltä jämäkän camppistä näyttelemistä, seikkailuja, rakkautta ja vaaroja. Sillä tietenkin myös rosvolauma on heidän perässään..  siellä sitten Lappilainen seitapalvonta'meininki` ja intiaanien toteemipaalu'touhuilu` sekoitetaan `suloisesti`..

Tapio Rautavaara on jylhän jämäkkä `intiaani`päällikkö (häntä olisi saanut olla enemmänkin, Villissä Pohjolassahan hän esitti Tundra-Taunoa, turkismetsästäjätyyppiä), Pirkko Mannola ja Elina Salo hänen nätit `intiaani`tyttärensä. Tytärten ja ja Vornan veljesten tapaamisessa on mukana viehkeää metsäerotiikkaa, myöhemmin metsäromantiikkaa. Metsäseksiä jopa. No jonkunlaista. Viitteellistä.,

Kuten edellisetkin osat, tämäkään ei sijoitu mihinkään eksaktiin aikaan, vaan on sekoitus menneisyydestä (sitä enemmän) ja nykyajasta (konepistoolit), ja kyllähän autoillakin (jeepeillä tietenkin etenkin) hurjasteltiin, tätä lähinnä edellisessä osassa Villin Pohjolan kulta. Tarkas itsehän kirjoitti trilogian tapahtuvan mielikuvituksessa.

Villin Pohjolan salatusta laaksosta ei ole olemassa Dvd-julkaisua, eikä tainnut olla Vhs:sääkään, ja edellinen tv-esitys on vuodelta -81 (enkä ole nähnyt tätä Turun Suomalaisen elokuvan festivaaleillakaan) ja silti muistin tämän juonen aika hyvin sitä tänään tv:stä katsoessani, niin ilmeisesti juuri tämä aikaisempi tv-esitys on jäänyt mieleeni muhimaan.

Ehkä liian paljon huumorielementtejä, ja jos olisi lisätty enemmän vanhojen seikkailuelokuvien maailmaa, olisi ollut parempi. Mutta toimi oikein hyvin näinkin.