Hands of The Ripper (Bri-71)

HoTF on suht onnistunut (välillä laahaava) villi-ideainen ja freudiaaninen Hammer-leffa (Britti-mittapuun mukaan suht verisillä) gorepirskahduksilla ja trash-tunnelmalla marinoitu Viktoriaaniseen aikaan sijoittuva kauhuilu.

Viiltäjä-Jackin (pikku)tyttö(!) näkee pinnasängystään kun Jack murhaa hänen äitinsä. Tämän jälkeen Jack nostaa tytön syliinsä ja antaa hänelle suukon poskelle ja laskee tytön takaisin sänkyyn. Tytöstä tulee tappaja aina kun joku suutelee häntä! No onpas idea!

Ja ideammaksi vain menee!!: Eräs tohtori ottaa teini-ikäisen/täysi-ikäisen tytön hoiviinsa/tutkimuksiinsa, asumaan omaan talonsa jotta voisi tutkia miksi tyttö tappaa (suutelusyy ei ole vielä hänelle (ei moneen murhaan) selvinnyt). Ja jatkaa vain tutkimuksiaan, vaikka tietää, huomaa tytön tappavan! Ei ilmianna tyttöä vaikka näkeekin tämän murhaavan..

No, tietenkin jossain vaiheessa on loppu tähänkin murhaamishommaan tultava..

Välillä hyvinkin laahaava, mutta Wanhan Lontoon kauhutunnelma ja trash-meininki täyttävät joitain tylsyysaukkoja, mutta eivät aina. Elokuvan vetää kuiville ja suht sujuvasti katsottavaksi jo mainittujen lisäksi, yllättäen juonen roskaisuudesta huolimatta, yllättävän hyvä näyttelijätyö (varsinkin tyttö ja tohtori). Juonen freudilaisuutta lisätään vielä sillä, että tohtori mainitsee useaan kertaan Itävallassa tutkimuksiaan  aloittelevan Freudin ja psykoanalyysin oikein nimeltä.

Genuine : Tragedy of a Vampire (Saksa-20)

Robert Wiene ohjasi Genuinen heti huikean Doctor Caligarin jälkeen, ja tää jälkimmäisempi on kyllä paljon, paljon vaatimattomampi ja valjumpi kuin edeltäjänsä. Elokuvan tarina ja puitteet ovat paljon pahvisempia, yksinkertaisempia  ja ovat vielä sijoitetut huomattavasti rajoitetumpiin tiloihin kuin Caligarissa. Yksittäisenä kauhukoristuksena voisi kuitenkin mainita luurangon jonka pääkallon paikalla on iso kellotaulu. Jokaisen kauhukodin must!

Genuine kertoo, ei varsinaisesta vampyyrista, vaan muinaisen heimon viimeisestä edustajasta, papitar Genuinesta. Ja hänen "vampiroimisensa" tapahtuu näin: Hän yrittää saada ihmisiset tuhoamaan itsensä lausumalla heille tiukkoja maagisia käskyjä. Uhrit ovat nuoria miehiä ja rakkauden huumalla on tietenkin sormensa mukana pelissä..

Vanha käppyrässä kulkeva kurppa, kaupungin eras mahtimies, ostaa Genuinen orjamarkkinoilta itselleen ja sulkee hänet pahvi-impressionistiseen kellariin. Ja sieltä papitar tietenkin yrittää (ja onnistuukin) kiipeämään kohti korkeuksia ja uhrejaan.

Ei siis todellakaan mikään mestariteos, mutta jonkinlainen mukava maaginen tunnelma koko ajan (kolme varttia) päällä. Eli puolipitkä kauhistelu kyseessä. Pituutensa puolesta ihan katsottavaa kamaa. Niukat, tiukat ja köyhät puitteet eivät tarinan tasalla. Weirdoilua ja hauskuutta myös riittää: Yhtenä esimerkkinä voisi mainita lähes kaikkien henkilöiden täysin järjettömät hiusmallit! :-)

Samalla oldies.comin DVD:llä myös todella upea James Sibley Watsonin ja Melville Webberin ohjaama reilu kymmenminuuttinen avantgadistinen lyhytelokuva Usherin talon häviöstä. Leijuvat ja toisiinsa liittyvät kirjat, kirjaimet ja portaat muodostavat tiukan pyörteen jossa Poen morbidi tarina saa hienot puitteet. Tiukkaa tarinaa. Villiä kuvastoa. Mutta sulkeutuvat hyvin yhteen.

Diary of a Madman (Usa-63)

Arvostelussa ei ole versio Gogolin Mielipuolen Päiväkirjasta, eli monologi ei ole kyseessä, vaan tämä on Vincent Pricen tähdittämä ja pääosittama elokuva, joka perustuu Guy de Maupassantin novelliin/novelleihin, jossa Horla(!)-niminen astraalikauhistus kiusaa Pricen esittämää kunnianarvoisaa Tuomaria 1800-luvun lopun Pariisissa.

Doam on erittäinkin sujuvasti seurattava kuuskytlukukauhistelu, jossa kauhukliseet (aukeavat ikkunat, lentävät paperit, tipahtelevat patsaat, leijuvat taulut yms) ja kökkökäänteet vuorottelevat värikkäästi. Ja tietenkin Price on oma suvereeni itsensä.

Tuomari käy katsomassa kuolemaantuomittua vankia joka kuollessaan siirtää Horlan tuomarin mieleen ja kehoon. Siirtymä(t) kuvataan kökköisellä vihreäviiruisella valojuovalla joka asettuu uhrinsa silmien päälle. Ja tekee tästä tappajan.

Ei auta tuomarin taistelu Horlaa vastaan, vaikka hän yrittää karistaa hänet pois sillä että ottaa lääkärin suosituksesta lomaa tuomarin työstä ja alkaa harrastamaan nuoruutensa huvia kuvanveistoa, vaan ruumiita syntyy silloinkin, vaikka sitten taitelijan mallista tai hänen miehestään. Ei auta Rakkauskaan (malliin), vaan Horla on voimakkaampi. (Astraalinauru kaikuu.) Onko mitään keinoa?

Kuten sanottua kyllä tätä seuraa hyvinkin mielellään. Pricen pehmeänkarmea nenänarina on kovassa käytössä ja kurssissa (pitkiä aikoja elokuva onkin sittenkin kuin hänen monologiaan, muut näyttelijät tarpeellisia statisteja), hänen äänensä sopii taas Wanhaan kauhutunnelmaan kuin  naula arkkuun. Ja kyllä se keinokin tietenkin löytyy, vaikkakin, varsinkin viimeisen murhan estämistapa on ihanan väkisinkeksityn kökkö. Itse Horlan tuhoamiskeino on sitten huomattavasti parempi, perinteisempi kylläkin.

Onnistunut kuuskytlukukauhuilu, joka saa energiansa kauhuvisioiden ja kökkökohtausten sujuvasti sujahtavasta yhteistyöstä.

Japanin yö ja usva (Jap-60)

"Entiset" (suurin osa `entisiä`, muutama ei) opiskelijakapinalliset kokoontuvat kymmenen vuoden jälkeen yhteen erään toveripariskunnan häihin ja vanhat haudatut traumat, kliseet ja luovuttamiset/unohtamiset pääsevät pintaan kestäen koko elokuvan, lähes kahden tunnin, mitan.

Tästä mestariohjaaja Nagisa Oshiman teoksesta ei tule tylsää, luettelomaisista julistusta, vaan yllättävänkin napakasti ja  mielenkiintoisesti tehty `julistus`elokuva, kirurgisen, pirullisen tarkka aatteiden, ihmissuhteiden ja luottamuksen, solidaarisuuden, sekä näiden puuttumisen/piilottamisen kaivanta. Harkiten käytetyt teatterimaiset ihmisryhmäsijoittelut, valokeilat sekä pysäytyskuvat sopivat hyvin elokuvaan. Nykyään tällainen on hyvinkin tuttua ja tavallista poliittisessa elokuvassa, mutta vuonna-60 tällainen toiminta oli tuoretta. Ja näyttää tuoreelta vielä tänäänkin, johtuen siitä että teatraalisuudesta ei oltu tehty koko elokuvan läpäisemää linjaa. Aina kun häähuoneesta (`teatterilavalta') astutaan ulos, sumuiseen iltaan, astutaan aina myös menneisyyteen käyden läpi kunkin osallistujan osallisuutta tapahtumiin. Tärkeimpänä yksittäisenä tapahtumana seurataan ja pohditaan erään toverin kuolemaa.

Paikalle saapuu kutsuttuja, kutsumattomia, kadonneitakin. Tärkeänä teemana on tuttu mutta verevä tutkinta siitä miksi suurimmalla osalla kapinallisuus on jäänyt taakse, laimentunut tai sitä peitellään ja miksi joillakin se on säilynyt. Ja minkälaisena se on säilynyt. Eikä täyttä tunnustusta saa itse kapinakaan, puhutaan mm "stalinistisista zombeista." Elokuvassa usein toistuva nuorten laulama yhteislaulu kiinnittää osioita yhteen, menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta, mutta mielestäni myös kuvaa paikallaan polkemista.

Elokuva päätyy politiikkomaisen johtajatyypin pitkään puhepapatukseen, jonka lopusta ei saa selvää (ei ole ainakaan käännetty)

Monitasoista elokuvaa. Jos nuoruuden huumasta, mielenosoituksista yms kiinnostunut Oshima eläisi tänään, niin minkähänlaisen nuorisokuvauksen hän tekisi tänään. Olisikohan lamaantuneisuus vallalla jo alusta asti, myös menneisyydessä. Luultavasti.

Zu: Warriors from the magic mountain (Hong Kong-83)

Ainakin viime päivien vähän väsyneessä olotilassa Tsui Harkin Zu-leffa osoittautui vähän liian nopeansekavaksi fantasiarymistelyksi, joka vasta viimeisen vartin aikana pääsi kiinni värikkään lennokkaaseen magiamättöön. Ja paradoksaalisesti monet kohtaukset tuntuvat nopeudestaan huolimatta liian pitkiltä.

Tää on taas näitä jossa hyvis ja pahis (ja niiden sekoitukset) miehet ja naiset seikkailevat fantastisessa menneisyydessä. Leffan alkupuolen valopilkkuna on pitkistä kulmakarvoistaan pääkalloplaneettaa pyörittävä maagikkoukko. Loppu, kuten sanottua, on sopivanvauhtista menoa jonka pääjuttuna on punasävyiset helvettivisiot jossa kettinkiketjut hallitsevat. Niitä pitkin sitten komeasti kuljetaan. Räiskyvää menoa.

Kirjoitan tähän ehkä lisäjuttua kun olen katsonut tämän vähän virkeämmässä olotilassa, nyt tää jäi aika toispuoleiseksi kokemukseksi.

Lappikauhua osa 2: Häxan/The Blonde Witch/ La sorcière (-56)

Kuten vuosiluvusta näkee niin kyseessä ei ole se mykkäklassikko-Häxan, vaan ruotsalais-ranskalainen (ja tais italiakin olla vielä mukana) kansantarukauhuinen elokuva joka kertoo suurkaupunkilaismiehen ja villin, vapaan ja viattoman metsäläistytön rakkaudesta. Sekä tietenkin samalla modernin ja takapajuismetsämaailman törmäyksestä iloineen ja kolhuineen.

Pariisilaisinsinööri lähtee työkomennukselle Pohjois-Ruotsiin tietyömaalle. Alue on kai kuvattu ns meän kielen paikkeille, koska henkilöissä vilisee suomenkielisiä nimiä. Päähenkilön, Vaalean Noidan äiti, Vanha Noita on nimeltään Maila. Lisäksi löytyy Matti ja Pullinen nimisiä sivuosahahmoja, Suomi-viittauksia on lisääkin: Juodaan Suomi-viinaa, kovaotteinen selkähieronta on kuulemma nimeltään suomalaista hierontaa. Saunassakin käydään, mutta vihta/vasta on melkein ilman lehtiä, eli melkein risukasalla paukutetaan.

Tästä kansantarukauhuilusta voisi melkein jättää tuon kauhu-viitteen pois, mutta kyllä se mielestäni puolustaa paikkaansa, jonkinlainen uskottavan reaalimaailmainen kauhutunnelma on koko ajan päällä. Pienillä fantasiapärskädyksillä tosin, esim näissä elokuvissa tyypillinen `noita ja metsän eläimet ovat halailevia ystäviä` edustaa tätä laitaa. Luontomagia kukoistaa. Kirkossa lauletaan Härlig är Jorden eli Maa on niin Kaunis. Elokuvan lopetus on sekä synkkä että fantasiamainen.

Mukavan mystisesti ja suht reippaasti etenevä elokuva josta en ollut aikaisemmin kuullut mitään. Pienoinen helmi.

Kaukoitäkauhua osa 2: Genocide (Jap-68) Living Skeleton (Jap-68)

Todella kylmäävää elokuvaa edustaa Genocide, joka ei Toho-elokuvien tapaan tuo esiin mitään camp/trash-tyylisiä, vähän hassunhauskan ja pelottavan oloisia hyönteisiä pörräämään ruudulle, vaan valtaisat, tuhoisan tehokkaat hyönteisparvet pudottavat lentokoneita, saavat puremillaan aikaan iljettävää jälkeä sekä yleensä vain tuhoavat maailmaa. Kun tämä toiminta vielä tehdään ja taustoitetaan atomipommin varjossa sekä selitetään myös keskitysleiritraumoilla, on käsillä aikamoisen puhutteleva elokuva sotien ja selkkausten vaaroista.

Leffan loppu on harvinaisen jysäyttävä, pysäyttävä, kuvaus maailmasta jossa ihminen on totaalisen yksin?/kaksin?...

Laiva -ja luuraurankokauhun ystävät saavat täyslaidallisen tätä tavaraa vuoden-68 aave-elokuvasta Living Skeleton joka sekoittaa kuvaan ja kuvioon vielä identtiset kaksoset-tematiikkaa/mytologiaa, hulluksi tulevaa tohtoria sekä komeaa mustavalkokuvausta.

Elokuva alkaa sillä kun merirosvosakki ampuu jaloistaan kahlehditun laivahenkilökunnan kokonaisuudessaan kuoliaaksi. Tästä alkaa merirosvoporukan aavemainen tuhoaminen yksi/kaksi kerrallaan.. Merenpohjassa jaloistaaan kahlehditun luurankolauman leijuva vaeltelu on karmivaa tavaraa ja kekseliäästä kauhukuvastosta voisi mainita myös verta valuvan laivan. Sateenharmaa haamumaisema saa lisäklangia huuliharpun, rautalankakitarakuvioiden sekä viulujen lyhyillä häivähdyksillä.

Jälleen onnistunut otos japanilaista kuusikymmenluvun perinnekauhua, muutamilla yllättävillä mustavalkoisilla gorepärskähdyksillä pippuroituina.