Viktor Turinin ohjaama Turksib on neuvostoliittolaisen avantgardistisen mykän dokumenttielokuvan klassikko. Kuten teoksen nimi antaa ilmi, elokuva kertoo junaradan rakentamisesta Turkestanista Siperiaan. Aluksi esitetään (noin 20 min, elokuva ei itsessäänkään kuin noin tunnin) Turkestanin ylpeydet, valtavat puuvillapellot. Mutta kuivuus vaivaa, useinakin vuosina. Vettä ei näy, vesi ei kulje. Samoin vaivaa kunnollisten kulkuyhteyksien puute. Valtavat aavikotkin ovat tukkona välissä.
Junaradan rakentaminen esitetään toimeliaan kronologisesti. Ensin puheita, sitten sopimuksia, sitten työhön. Avantgardistista otetta on kohtauksessa jossa kartat, sopimukset, muut paperit, paperirullat muodostavat villin järjestelmällisesti pyörivän pyörteen ja kasautuman/laajalle leviävän verkoston. Komea kohtaus. Itse rakennustyö on ihmisen yhteisvoiman ja yhteistyön (kuka heistä vapaaehtoisena, pakotettuna, tietämättömänä ei käy ilmi, ei kerrota) voimallinen kuvaus.
Luontoa (lähinnä aavikkoa) ei paljoakaan suojella, kunnioiteta. Valkokankaan kissan kokoisin kirjaimin korostetaan IHMISEN voittoa luonnosta. Koulutus ja Edistys edellä mennään, välitekstien ja filmipätkien mukaan. Mutta tietenkin ja ilman muuta rata oli välttämättömyys. Ja ovathan valkokankaan kokoiset, ylikin, panoroinnit valtavista kisko, puupino ja junanvaunu, veturiarmadoista huikeita, järjestelmällisiä näkyjä. Puhumattakaan valmiin radan aavikon loppumattomuuksiin jatkuvana ihmisten elämän lankana ja veturin ja vaunujen yllättävän vauhdikkaana ja voimakkaana jyrääjänä sen päällä.
P.S. Elokuva ei kerro kuinka paljon rata sitten loppujen lopuksi esim puuvillapeltojen peruskansaa, kuivuuksien, köyhyyden ja nälän vaivaamia ihmisiä auttoi, mutta eihän se, kuten sanottua, tietenkään täysin turhake ollut kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti