Kaunotar ja Hirviö (Ranska-46)

Jean Cocteaun ohjaama Kaunotar ja Hirviö on yksi maailman kauneimmista elokuvista.


Runoilija, kirjailija, surrealisti, visionääri, visualisti ja elokuvantekijä on todennut runon, unen ja elokuvan suhteesta seuraavaa:
"En ole elokuvantekijä. Olen runoilija. Käytän kameraa välikappaleena jolla saa kaikki uneksimaan saman unen, - joka ei ole nukkuvan uni, vaan seisten nähtyä irreaalista todellisuutta, totta todempaa, ja josta vielä kerran tullaan sanomaan että näissä unissa näkyvät aikakautemme erikoispiirteet kaikkein selvimpinä."
Ja lukemaan saman(?) runon..


Kädet, ne kädet! Kauhun kädet! Mutta sadun seiteissä.. Kieltämättä olin aluksi hieman varautunut tämän elokuvan suhteen, koska ohjaaja oli tämä monipuolisuusmies ja taiteen kauhukakaraksikin kutsuttu Cocteau. Hänen aikaisemmissa töissäänhän (esim silloin vielä keskeneräinen Orfeus-trilogia) oli ollut paljonkin mukana runon, sadun ja unen maailmaa. Mutta mihin suuntaan hän oli lähtenyt ihan `puhtaan ja perinteisen` sadun kanssa? Halusiko hän surrealistina uudistaa sadun muotoa ja lainalaisuuksia? Ei, hän surrealistina sukelsikin syvälle sadun maailmaan ja löysi ja teki sieltä yhden kauneimmista satuelokuvista, joka on todellinen `satu sadussa`. Ensin on tietenkin tämä julmankaunis kertomus, jonka Cocteau on ympäröinyt harvinaisen onnistuneella satu - ja reaalimaailman yhdistämisellä. Yksi suuri syy tähän onnistumiseen on varmastikin on varmastikin se, että Cocteau on onnistunut `yhdistämään aikuisen lapseen.` Cocteaussa näyttää olevan sen verran aikuista, että hän osaa lukea ja kirjoittaa ja tehdä elokuvaa, sen verran `älykköä`, että hän ymmärtää kirjoittamansa, lukemansa, ohjaamansa, kuvaamansa. Lapsi hoitaa kaiken muun. Toiseksi tasoksi on otettava kamerankäyttö, joka tällaisen lapsiaikuisen logiikalla tuottaa jälkeä joka on satua puhtaimmillaan. Todella satua sadussa. Pehmeä mustavalkokuvaus, upean kaunis musiikkitausta ja kauhuelokuvien maailmasta (sadun pimeä reunus) mukaan jouhevasti liitetyt välähdykset (linnan seinistä sojottavat kynttelikköjä pitävät ja tietä osoittavat (kyntteliköt jäävät ilmaan kellumaan) elävät kädet, pöydän pinnasta nouseva viinikarahvia kallistava käsi, hentoa savua puhaltavat pääkuvapatsaat, puhuvat peilit ja ovet) vielä entisestään lisäävät elokuvan sadun - ja unenomaisuutta ja yhtä aikaa utuiset sekä verevän inhimilliset hahmot (varsinkin Jean Maraisin rooli Hirviönä) tuovat elokuvaan ja satuun sitä välttämätöntä inhimillistä lisää. Cocteau onkin onnistunut jollain satumaisella(!) taikavoimalla kaivamaan näyttelijöistään esiin nämä molemmat puolet, ja jopa vielä yhtä aikaa!!

Tuo mainittu savu on elokuvassa tärkänä tekijänä. Hirviön linna ei höyryä vaan suorastaan savuaa ja mitä hirviömäisemmäksi `otus`tulee, sitä suuremmin hänkin myös kehostaan (veristä) savua nostattaa. Upeimmillaan savu-teema tulee esiin siinä kun Hirviö antaa Kaunottarelle toisen (savuavan) hanskansa. Kun Kaunotar laittaa tämän käteensä, hän voi siirtyä salamannopeasti minne haluaa. Nämä siirtymät (varsinkin takaisin kotiin) on toteutettu upeasti.

 
 
Cocteau on luonut surrealistisen sadun joka mykistää visuaalisuudellaan ja kauneudellaan.


Pienenä anekdoottina vielä että Cocteau kirjoittaa jälleen kerran alkutekstit itse liitutaululle. Ja sieltä pois pyyhkien. Yksinkertaisen tehokas tapa, joka vielä sadun ollessa kyseessä tuo siihen satukirjamaista tunnelmaa. Se luo kuvan että hän kertoo sadun jota keräännytään kuuntelemaan. Ja (tässä tapauksessa myös) katselemaan..