James Bondiaaninen vakoilutylsistely alkaa Toisesta Maailmansodasta (mustavalkoinen filmiosuus) jossa Rod Taylorin esittämä sotilaskämmääjä pelastaa parilla kompastelevalla laukauksella Trevor Howardin esittämän brittimiehen. Tätä ennen Taylorin porukka on törmäillyt tankilla talon läpi, heh heh. Pariisissa ollaan.
Sitten siirrytään "svengaaville" kuuskytluvun Brittein saarille, ja siirrytään myös värifilmiin. Mutta väri jää kylläkin vain filmille, ei toimintaan. Mustavalkoisuus jatkuu. Kovin on laimeaa meno.
Howardin esittämä hemmo, etsii käsiin/löytää Taylorin tyypin, ja pyytää ja saa palkattua hänet vakoojaksi/tappajaksi. Tässä huumorin ja vakavankin sekoittavassa Bond-spoofissa Taylor on auttamattoman alivaihteisessa menossa (Howard on vastaavasti leffan ainoa valopilkku), ei suju agenttihommat (no, hänhän onkin tunari, johon kyllä vähän väliä viitataankin), mutta naisrintamatouhut (hemmon naismainetta paukutetaan myös vähän väliä) on erittäinkin väritöntä touhua. Mutta kaikkein anteeksiantamattominta on elokuvan tahmainen eteneminen. Huumorikin sakkaa ja laahaa suht usein.
Jaanausta.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
tiistai 11. marraskuuta 2014
Tristana (Esp-70)
Jonkinlaisena Viridianan sisarelokuvana voidaan pitää vuonna-70 valmistunutta Tristanaa, mutta se on vähäisempi, vaatimattomampi ja vaisumpi kuin rohkea kanssasisarensa. Ja kun tarina on oikeastaan jo kerrottu kertaalleen, niin en sijoita Tristanaa Bunuelin parhaimmistoon.
Jälleen saapuu nuori nainen vanhan miehen residenssiin ja jälleen (teko)pyhyyttä, ateismia ja rakkautta käsitellään eri kanteilta (esim vanha äijä on ateisti, ja jo kohta seuraavassa kohtauksessa on uskonnollisuutta mukana, piruilua?), mutta kuten sanottua, kaikki tapahtuu nyt kerraten ja junnaten. Tarina on jo tehty, ja paremmin.
Jälleen saapuu nuori nainen vanhan miehen residenssiin ja jälleen (teko)pyhyyttä, ateismia ja rakkautta käsitellään eri kanteilta (esim vanha äijä on ateisti, ja jo kohta seuraavassa kohtauksessa on uskonnollisuutta mukana, piruilua?), mutta kuten sanottua, kaikki tapahtuu nyt kerraten ja junnaten. Tarina on jo tehty, ja paremmin.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Viridiana (Esp-61)
Luis Bunuelin elokuvassa nuori nunna, Viridiana kutsutaan vierailulle häntä rahallisesti avustaneen, mutta muuten vieraan setänsä "kartanoon" (hämähäkit ovat vallannen talon ,rikkaruohot pellot ja yksinäisyys sedän) ja Viridianan alkuvastustelujen ja luostarin käskyjen jälkeen hän päättää lähteä käymään voimakkaasti vierastamansa sedän luona.
Heti paikalle saavuttuaan Viridiana kuulee sedän suusta että hän muistuttaa ulkonäöltään ja jopa ääneltään kuollutta vaimoansa. Vaimo oli kuollut sedän syliin hääpäivänä sydänkohtauksen seurauksena ja setä pitää tämän hääasua palvontareliikkinään, hän jopa yrittää sijoittaa pientä korkokenkää jalkaansa. Viridiana huomaa heti että setä on maanisesti ihastunut häneen ja yrittää voimakkaasti (ja onnistuneesti) estää tämän lähentymisyritykset, kunnes viimeisenä iltana ennen luostariin lähtöään Viridiana suostuu (kumman helposti) "mihin tahansa" sedän ehdotukseen..
Sitten nähdäänkin Viridiana hääasu päällään ja kynttelikkö kädessään osallistumassa sedän makaaberiin näytelmään ja kohta hän herääkin seuraavana aamuna huumatuna päänsärkyyn, mutta setä ei kuitenkaan ole tehnyt `mitään peruuttamatonta`, vaikka toista Viridianalle väittääkin. Viridiana lähtee entistä suuttunemmpana talosta. Mutta julma kohtalo panee hänet palaamaan lopullisesti takaisin taloon. Mutta ilman setää..
Nyt elokuva on puolivälissä ja käännekohdassa, sillä Viridiana tekee talosta (tai osasta siitä) eräänlaisen `laupeuden alttarin kärsiville ja alakynnessä oleville` , eli kulkureille, juopoille, rammoille jne
Eikä Bunuel säästä taaskaan ketään eikä mitään ryhmää, kaikki ovat enemmän tai vähemmän omien etujensa raivoisia ajajajia, jopa tuhoamiseen (sekä materian että ihmisten) saakka.
Viridianan tie käykin nyt kohti `maallistumista` (voi olla ilmankin lainausmerkkejä, katsantokannasta riippuen) ja muutenkin elokuvassa esitetään erilaisia suoria ja epäsuorempia viittauksia uskonnollisuuden ja maallistumisen välimaastoon, esim näytetään risti, jonka sisältä löytyykin linkkuveitsi. Myös Bunuelin tavaramerkki, unitematiikka, on tässä elokuvassa huipussaan, ei päälleliimattuna, vaan limittyy loistavasti tarinaan. Selviää esim, että Viridiana on unissakävelijä. No, ehkä alkuajatuksena kökkö, mutta lopputulema on oudon kiehtova: Viridiana heittää unissaan korissa olevat langat ja kutimet takan liekkeihin, ja `vaihtaa` ne kourillaan kaapimaansa tuhkakasaan. Jonka lopuksi kaataa korista setänsä sänkyyn.
Upean roisi roiskaisu sekä uskonnollisuuden että maallisuuden päälle. Parasta Bunuelia.
Heti paikalle saavuttuaan Viridiana kuulee sedän suusta että hän muistuttaa ulkonäöltään ja jopa ääneltään kuollutta vaimoansa. Vaimo oli kuollut sedän syliin hääpäivänä sydänkohtauksen seurauksena ja setä pitää tämän hääasua palvontareliikkinään, hän jopa yrittää sijoittaa pientä korkokenkää jalkaansa. Viridiana huomaa heti että setä on maanisesti ihastunut häneen ja yrittää voimakkaasti (ja onnistuneesti) estää tämän lähentymisyritykset, kunnes viimeisenä iltana ennen luostariin lähtöään Viridiana suostuu (kumman helposti) "mihin tahansa" sedän ehdotukseen..
Sitten nähdäänkin Viridiana hääasu päällään ja kynttelikkö kädessään osallistumassa sedän makaaberiin näytelmään ja kohta hän herääkin seuraavana aamuna huumatuna päänsärkyyn, mutta setä ei kuitenkaan ole tehnyt `mitään peruuttamatonta`, vaikka toista Viridianalle väittääkin. Viridiana lähtee entistä suuttunemmpana talosta. Mutta julma kohtalo panee hänet palaamaan lopullisesti takaisin taloon. Mutta ilman setää..
Nyt elokuva on puolivälissä ja käännekohdassa, sillä Viridiana tekee talosta (tai osasta siitä) eräänlaisen `laupeuden alttarin kärsiville ja alakynnessä oleville` , eli kulkureille, juopoille, rammoille jne
Eikä Bunuel säästä taaskaan ketään eikä mitään ryhmää, kaikki ovat enemmän tai vähemmän omien etujensa raivoisia ajajajia, jopa tuhoamiseen (sekä materian että ihmisten) saakka.
Viridianan tie käykin nyt kohti `maallistumista` (voi olla ilmankin lainausmerkkejä, katsantokannasta riippuen) ja muutenkin elokuvassa esitetään erilaisia suoria ja epäsuorempia viittauksia uskonnollisuuden ja maallistumisen välimaastoon, esim näytetään risti, jonka sisältä löytyykin linkkuveitsi. Myös Bunuelin tavaramerkki, unitematiikka, on tässä elokuvassa huipussaan, ei päälleliimattuna, vaan limittyy loistavasti tarinaan. Selviää esim, että Viridiana on unissakävelijä. No, ehkä alkuajatuksena kökkö, mutta lopputulema on oudon kiehtova: Viridiana heittää unissaan korissa olevat langat ja kutimet takan liekkeihin, ja `vaihtaa` ne kourillaan kaapimaansa tuhkakasaan. Jonka lopuksi kaataa korista setänsä sänkyyn.
Upean roisi roiskaisu sekä uskonnollisuuden että maallisuuden päälle. Parasta Bunuelia.
torstai 23. lokakuuta 2014
Yksityisalue (Suomi-62)
Helsingin arkkitehtipiireihin sijoittuva Yksityisalue on Maunu Kurkvaaran paras elokuva.
Nuori arkkitehti alkaa selvittämään johtajansa itsemurhan "mysteeriä."
Ehkä liiankin arkinen arkkitehtuuri ja karun kaunis ja niukan ja tiukan tyylikäs Suomi/Pohjoismaa- design kehystää tarinaa komeasti ja päälle putoava talvimaisema lisää tarinan puristavuutta. Näyttelijätyökin on nyt Kurkvaaralla kohdallaan.
Tyylikäs teos.
Nuori arkkitehti alkaa selvittämään johtajansa itsemurhan "mysteeriä."
Ehkä liiankin arkinen arkkitehtuuri ja karun kaunis ja niukan ja tiukan tyylikäs Suomi/Pohjoismaa- design kehystää tarinaa komeasti ja päälle putoava talvimaisema lisää tarinan puristavuutta. Näyttelijätyökin on nyt Kurkvaaralla kohdallaan.
Tyylikäs teos.
tiistai 21. lokakuuta 2014
Jennifer (Usa-78)
Jennifer (-Paholaisen Enkeli) on kerran-pari katsottava Carrie-klooni, jossa hyvää ovat suht onnistunut ja jonkin verran erilainen idean siirto (nyt isä on uskontohörhö, itse Jennifer omaa voimaa vaikuttaa käärmeisiin, äiti on lähtenyt), onnistunut näyttelijätyö (varsinkin Jennifer, onnistunut pahistyttö ja sopivan hörhöinen isä) ja elokuva on tunnelmallinen, tosin tylsä. Nahkeaa jännitystä.
Jennifer on maalaistyttö kaupunkicollegessa, isä omistaa lemmikkieläinkaupan, sieltä siis sitten ne käärmeetkin. Ja rankkaa kiusaamista tietenkin tapahtuu koulussa.
Itse kauhukerroin on sitten kovinkin löysää ja laimeaa ja lyhyttä, ja se kaikki oikeastaan vilahtaa lopussa. Elokuvan vhs:ssä, dvd:ssä ja julisteessa hehkutettu käärmekauhistelu varsinkin vilahtaa kuin salama nopeasti ohitse. Jättikäärme on melkoisen komean näköinen ilmestys (tosin filmi on tummaa kuin yö. Johtuisko siitä että on yö? :-)) Otus on niinkin iso että uhrit suorastaan tippuvat sen vatsaan.
Hyvää on myös amerikkalaisen virsigrooven ja käärmekultin yhdistäminen. Ja paikallisessa discossa DJ:t seisovat ja soittavat isossa ja komiassa kahvikupissa. Hieno rakennelma.
Mutta tylsähän tämä on.
Jennifer on maalaistyttö kaupunkicollegessa, isä omistaa lemmikkieläinkaupan, sieltä siis sitten ne käärmeetkin. Ja rankkaa kiusaamista tietenkin tapahtuu koulussa.
Itse kauhukerroin on sitten kovinkin löysää ja laimeaa ja lyhyttä, ja se kaikki oikeastaan vilahtaa lopussa. Elokuvan vhs:ssä, dvd:ssä ja julisteessa hehkutettu käärmekauhistelu varsinkin vilahtaa kuin salama nopeasti ohitse. Jättikäärme on melkoisen komean näköinen ilmestys (tosin filmi on tummaa kuin yö. Johtuisko siitä että on yö? :-)) Otus on niinkin iso että uhrit suorastaan tippuvat sen vatsaan.
Hyvää on myös amerikkalaisen virsigrooven ja käärmekultin yhdistäminen. Ja paikallisessa discossa DJ:t seisovat ja soittavat isossa ja komiassa kahvikupissa. Hieno rakennelma.
Mutta tylsähän tämä on.
Hysteria (Bri-97)
"Welcome to good old fashion madhouse!" huudahtaa vanha Prisoneri, elikkä Patrick McGoohan, mielisairaalan outo pomotohtori uudelle tohtoritulokkaalle. Elikkä erittäin tyypillinen mielisairaalakauhistelun alku on kyseessä.
Paitsi että ei ole. Sillä sitten lähdetään oudoille (sairaala)kierroksille. No, tietty oudoille kun kerran mielisairaalassa kun ollaan, mutta siinäkin genressä tämä on aika erikoinen ilmestys. Mutta mikään erikoisen pitkään mieltä myllertämään tekevä teos ei kuitenkaan ole kyseessä.
Keskikokoisen goottikartanon kokoinen sairaala pitää ovet aina avoinna (pakojakin tapahtuu, mutta kuinka niissä käykään) ja koko potilaskunta on (ja onko henkilökuntakin?) Päätohtorin lanseeraaman Joukkomielen alaisia. Ja tässä alaisuudessa tykitetään erilaisia tanssi ja musiikkiterapioita. Varsinkin erilaiset tanssiterapiat ovat kovassa käytössä, eritoten baletti. Röyhelöisiä, värikkäitä balettihameita ilmestyy kummallekin sukupuolelle. Ja sitten tanssitaan! Pyörätuolibalettiakin nähdään melkoisen paljon. Musiikkipuolelta löytyy rumpu, piano, bänditerapiaa. McGoohan tietenkin päärummuttajana. Vetäiseepä eräs potilaista tyylipuhtaan bluussahtavan strip tease-kitaroinninkin röyhelönauhatanssin taustalle.
Lisäksi löytyy jatkuvasti köniinsä saava, bodattu martial arts-pökkelö ja dialogi on välillä kultaa, välillä multaa. Kauhutekojakin tapahtuu. Lihava mies on ketjuissa ja kahleissa kellarissa.
Mielenkiintoinen teos, mutta luulenpa ettei säilytä mielenkiintoaan kovin moniin katseluihin, vaikka mielenkiintoista materiaalia löytyykin, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan paljon ja vaihtelevasti. Toistoa tapahtuu liikaa. Leffa jää hyllyyn, mutta seuraava katselu muutaman vuoden päähän..
Vai pitäiskö tää sittenkin vielä kerran tänään tarkastaa.. :-)
Paitsi että ei ole. Sillä sitten lähdetään oudoille (sairaala)kierroksille. No, tietty oudoille kun kerran mielisairaalassa kun ollaan, mutta siinäkin genressä tämä on aika erikoinen ilmestys. Mutta mikään erikoisen pitkään mieltä myllertämään tekevä teos ei kuitenkaan ole kyseessä.
Keskikokoisen goottikartanon kokoinen sairaala pitää ovet aina avoinna (pakojakin tapahtuu, mutta kuinka niissä käykään) ja koko potilaskunta on (ja onko henkilökuntakin?) Päätohtorin lanseeraaman Joukkomielen alaisia. Ja tässä alaisuudessa tykitetään erilaisia tanssi ja musiikkiterapioita. Varsinkin erilaiset tanssiterapiat ovat kovassa käytössä, eritoten baletti. Röyhelöisiä, värikkäitä balettihameita ilmestyy kummallekin sukupuolelle. Ja sitten tanssitaan! Pyörätuolibalettiakin nähdään melkoisen paljon. Musiikkipuolelta löytyy rumpu, piano, bänditerapiaa. McGoohan tietenkin päärummuttajana. Vetäiseepä eräs potilaista tyylipuhtaan bluussahtavan strip tease-kitaroinninkin röyhelönauhatanssin taustalle.
Lisäksi löytyy jatkuvasti köniinsä saava, bodattu martial arts-pökkelö ja dialogi on välillä kultaa, välillä multaa. Kauhutekojakin tapahtuu. Lihava mies on ketjuissa ja kahleissa kellarissa.
Mielenkiintoinen teos, mutta luulenpa ettei säilytä mielenkiintoaan kovin moniin katseluihin, vaikka mielenkiintoista materiaalia löytyykin, mutta ei kuitenkaan loppujen lopuksi kovinkaan paljon ja vaihtelevasti. Toistoa tapahtuu liikaa. Leffa jää hyllyyn, mutta seuraava katselu muutaman vuoden päähän..
Vai pitäiskö tää sittenkin vielä kerran tänään tarkastaa.. :-)
lauantai 18. lokakuuta 2014
Open letter to evening news (Ita-70)
Francesco Masellin ohjaama elokuva kertoo kuuskytluku-seitkytluku-vaihteen italialaisista hyvin toimeentulevista (liikemiehiä ja yliopistopamppuja) kommunisteista jotka kokoontuvat hulppeisiin tiloihin, elikkä toistemsa koteihin, ravintoloihin, juhlatiloihin keskustelemaan päivänpolttavista poliittisista probleemeista (lue: Vietnam), välillä juhlien, välillä kiistellen. Tai molempia yhtä aikaa. Elokuvan nimi tulee siitä kun he päättävät lähettää `avoimen kirjeen` lehteen (lehtiin) jossa kerrotaan `ryhmän` osallistumisesta/ osallisuudesta Vietnamin sotaan.
Elokuva on keskusteluelokuvaksi yllättävän sujuvaa katsottavaa, jopa mielenkiintoista. Siinä mielestäni tuodaan voimakkaasti esille ryhmän yläpuolisuutta sekä keskustelun kehäkiertomaista kapeutta, yhden asian ympärillä pyörimistä. Välillä tapahtuu kuitenkin virkistäviä hyppäyksiä aiheesta ja ajasta kun keskustelu kuumenee. Mukana on yllättävänkin paljon toimivia onelinereita ja dialogipläjäyksiä. Vaikka kyseessä onkin yhteiskunnan yläosa, niin teksti on verrattuna esim samanaikaiseen ranskalaiseen, Godardilaiseen yhteiskunnalliseen elokuvaan, jopa kansanomaista, ilman ironista sekamelskaisuutta. Tosin keskustelun junnausta tapahtuu tässäkin, mutta ei häiritsevästi.
Open letter lähenee myös italialaista genre-elokuvaa. Tuonaikaisessa italialisessa elokuvassa oli tavallista ottaa paloja `toisilta puolilta`, italocrimet sekoittivat kuvastoonsa joskus jonkin verran senaikaista poliittista ilmapiiriä ja poliittiset elokuvat taas joskus myös tuota italiailaisen toimintaelokuvan maailmaa. Open letter lainaa genre-puolelta lähinnä ehkä enemmän giallopuolelta: paljasta pintaa on ripoteltu sekaan ja kodit ja näyttelyt ovat täynnä senaikaista huippuhipahtavaa metallitaidetta ja designia. (Koristeina käytetään mm erilaisia työkaluja. Kai viittaus siihen että työ, työläiset ja heidän asiansa ovat heitä "lähellä".) Erityisen hip on näköjään joillain harvoilla ja valituilla näissä piireissä asua vanhassa varastossa, johon on vain kannettu sänky sisään ja muutamat ultratyylikkäät taideluomukset ja kivikasat ympärille. Pölykerroksetkin on jätetty päälle ja paikoilleen, se antaa sen viimeisen pikantin lisän kokonaisuuteen.
Elokuva on keskusteluelokuvaksi yllättävän sujuvaa katsottavaa, jopa mielenkiintoista. Siinä mielestäni tuodaan voimakkaasti esille ryhmän yläpuolisuutta sekä keskustelun kehäkiertomaista kapeutta, yhden asian ympärillä pyörimistä. Välillä tapahtuu kuitenkin virkistäviä hyppäyksiä aiheesta ja ajasta kun keskustelu kuumenee. Mukana on yllättävänkin paljon toimivia onelinereita ja dialogipläjäyksiä. Vaikka kyseessä onkin yhteiskunnan yläosa, niin teksti on verrattuna esim samanaikaiseen ranskalaiseen, Godardilaiseen yhteiskunnalliseen elokuvaan, jopa kansanomaista, ilman ironista sekamelskaisuutta. Tosin keskustelun junnausta tapahtuu tässäkin, mutta ei häiritsevästi.
Open letter lähenee myös italialaista genre-elokuvaa. Tuonaikaisessa italialisessa elokuvassa oli tavallista ottaa paloja `toisilta puolilta`, italocrimet sekoittivat kuvastoonsa joskus jonkin verran senaikaista poliittista ilmapiiriä ja poliittiset elokuvat taas joskus myös tuota italiailaisen toimintaelokuvan maailmaa. Open letter lainaa genre-puolelta lähinnä ehkä enemmän giallopuolelta: paljasta pintaa on ripoteltu sekaan ja kodit ja näyttelyt ovat täynnä senaikaista huippuhipahtavaa metallitaidetta ja designia. (Koristeina käytetään mm erilaisia työkaluja. Kai viittaus siihen että työ, työläiset ja heidän asiansa ovat heitä "lähellä".) Erityisen hip on näköjään joillain harvoilla ja valituilla näissä piireissä asua vanhassa varastossa, johon on vain kannettu sänky sisään ja muutamat ultratyylikkäät taideluomukset ja kivikasat ympärille. Pölykerroksetkin on jätetty päälle ja paikoilleen, se antaa sen viimeisen pikantin lisän kokonaisuuteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)