A Public Graveyard Under The Moon (Etelä-Korea-67) - Hidastempoisuudestaan huolimatta säilyttää kauhukutinsa, otteensa ja tunnelmansa. Tai ehkä juuri sen vuoksi.

Itäisen tukkakauhun alkutuulia; Elokuvan alussa musta liehuvan pitkätukkainen pääkallo sivuirvistää Mario Bavan ja Roger Cormanin Poemaisissa punaisissa ja yönsinisissä valomaisemissa; Itsemurhaan kuollut geisha palaa kostamaan kiusaajilleen, kusettajilleen, kuolettajilleen... Komea kohtaus on kun kostotalon suihkulähde konkreettisesti kuivuu, loppuu kuin kattoon, loppuu kuin lattiaan. Tästä lähtien ruosteisen lukon ruosteinen mysteeriavain alkaa nytkähdellä vääjäämättömästi eteenpäin. Komeaa kauhua. Loppuluisu on näyttävä.

Hiljaisuus ja huuto (Unkari-68)

Unkarilainen ohjaaja Miklos Jancso oli mestari kuvaamaan kahnauksia, konflikteja, sotaa, historiaa pitkin, avonaisin (no, pusta tietenkin), mutta mielialoiltaan suppeiden leikkauksien ja ihmismassasiirtymien, tanssien, lipunheilutusmerien, mutta myös juoneen, tarinaan, historiaan kuulumattomien alastomien naisrivistöjen kuvauksin. Joskus tämä mestarointi meni itsetarkoituksellisuuksiin, liiallisuuksiin. Tässä elokuvassa ei mennä, tässä tämä massoittuminen on vielä pienessä "kukassa"; pienellä tilalla, pienessä piirissä, pienillä porukoilla... Mutta julmuus, klaustrofobia, pelko on isoa. Ja tietenkin nytkin iso pusta reunustamassa, sulkemassa tätä kaikkea. On vuosi 1919, muutamat sulkahattusotilaat ja tilan väki käyvät kävelevää arvaus, kysymys- ja piirileikkiä siitä missä piiloitteleva mies on. Sotilaat ovat julmia suorittajia, tilan väki masentuneita kulkijoita. Absurdi klaustrofobia on koko ajan päällä. Sotilaat ja tilan väki kulkevat, kulkevat ja kulkevat... Etsivät hiljaisuutta, huutoa, ratkaisua, räjähdystä. Vai jääkö, jäävätkö kaikki pyörimään paikoillleen(,) piiriin? Voimakas elokuva. P.S. Markku Tuuli nimesi unkarilaista elokuvaa käsitttelevän kirjansa tämän elokuvan mukaan.

Dangerous Cargo (Kreikka-77) MIELETÖN!

Tästä ei rakennettu räjähdysvaara enää korkeammaksi kohoa!: Kiimainen, "kiltti" kapteeni on ottanut neitsytmatkalleen kiimaisen, "kiltin" vaimonsa. Heillä huhkii hyvin, mutta mukana laivassa on aluksen alkumatkassa toisistaan tietämättömät mainittu nainen ja eksänsä. Mukana laivassa on myös joukko(tanssi?!)tappeleva miehistö. Mutta ennen kaikkea laivassa on MONEN TIETTÄMÄTTÄ, NITROGLYSERIINILASTI! Entä kun miehistö, myrsky möyryää?! Entä kun suunnitelmat sakkaavat? Sekä "käsikirjoittajien", että "ohjaajien", sekä "näyttelijöiden" että "katsojien". Täysin rakennettu elokuva, mutta raivoisa sellainen!!: Jatkuvaa, lähes hc-alastomuutta, kökköjä, piirrettyjä naamaveriviiruja, harmaan huonoa hiusmallia- ja väriä, huonoa "juonen""kehittelyä", huonoa "näyttelemistä"... Kaikki tämä lyhyesti ja ytimekkäästi, kaikki tämä loistavasti!!!... Mieletön Massacre! Mieletön Mayhem! Mieletön Mutiny! Mieletön mellakka! Metakka! Mieletön mättö! Mieletön möyhennys!

Mania (Italia-74)

`Alitajunnan alimmat askelmat..`Kuumeisten kauhujen ja giallojen tekijän, alitajunnan atleetin Renato Polsellin Mania on ehkä lievempää laitaa, mutta lievyys on hyvin haihtuvaa, hailakkaa, hapuilevaa, harsomaista. Kyllä tämäkin on täyttä tarinaa ja tärinää: Avioliiton miesosapuoli, mielipuoli `tutkija` katoaa, "kuolee" kotilaboratorionsa palossa (pari laaatikkoa ja lamppua palaa, ja mainittu mies, yksi laitteista näyttää ihan ylössuin käänetyltä betonimyllyltä, ja oliko pesukonekin nurkassa pyörimässä...). Vielä mielipuolempi avionainen menee sekaisin (jos ja kun ei sitä ole jo) ja alkaa `nähdä näkyjä` miehen kaksosveljestä (suhde vaimoon), tappaja-autosta ilman kuljettajaa, itsensä jatkuvaasti kauhukirkumassa... Mutta jos ja kun ne eivät ole näkyjä?!; Silmiäpyörittelevä palozombi on täyttä hulluuden ja kökköyden, mielipuolisuuden mixausta ja mikstuuraa. Kaksosveli alkaa esittämään veljeään, palouhria pyörätuolissa, halvoissa, huonoissa maskeissa. Mutta läpi menee, mielipuolelle. Tai mielipuolille, eihän tässä muita olekaan. Halpamaski-pyörätuoliveli yrittää ajaa useidenkin ihmisten päälle, ja ajaakin, niin lujassa hulluustärinässä, että maskitkin meinaavat irrota, tippua. Yhtäkkiä talon portaikkoon ilmestyvät käärmeet kiusaamaan harsoverkon alla pyörivää mielipuolinaista. (Käärmeet ovat täyttä Polsellia, eräs tavaramerkki. Toinen on kellari, siitä myöhemmin, ja varsinkin näiden yhdistelmä, käärmekellari.) Toinenkin mielipuolinainen, mykkä, `huutaa` elokuvan läpi... Elokuva on kuumeista kaaosta, syvältä möyryävää maniaa ja manipulaatiota, tanakkaa tarinaa ja tärinää, täynnä täyttä tunnetta ja juustoista näyttelemistä. Ylitunteellisuutta, ylitärinää laannuttavat, laimentavat välillä päälleliimatut melankoliset viulutaustat, mutta vain sekunneiksi. Hullu, "Hyvä" hahmohuijaus ja/tai mielipuolisuus sekomestarilta! Näissä Polselleissa mennään aina kellariin...Sekä mielen, että talon... "LIIISAAA!" Loistosleazea.

Decamerone (Italia-70)

Näin karanteeniajassa on kerrattu monia karanteeniajan kirjoja, tässä yksi karanteeniajan kirjasta tehty elokuvaversio: Pier Paolo Pasolini irrottautui vuosina 1970-73 taide-ohjaajan kahleistaan ja oli trilogian (Decamerone, Canterburyn tarinoita ja Tuhat ja yksi yötä) ajan `Porno-Pasolini`, kunnes `taide`shokeeraus Sodoman 120 päivää räjäytti kauhun konkreettisesti käsittämättömiin mittoihin, kuolemaan. Trilogian avaus (kuten muutkin) on leikillistä erotiikkaa, taiten tehtyä sellaista. Enkä tarkoita nyt taiteellisten, tunnettujen näyttelijöiden (kuten ei Pasolinilla muutenkaan) suorituksia, vaan nyt mm harvahampaiset kadunkulkijat "esittävät" esim harvahampaisia kadunkulkijoita, eivät ylinäyttelevät näyttelijät. (Voi olla, että nämä amatööritkin ylinäyttelevät, mutta tällainen tuplaöverismi voi ollakin mitä Pasolini hakikin. Ja minä katsojana, ainakin tässä elokuvassa [`parissa` muussakin], ainakin aluksi. Sillä elokuvan alusta ne parhaimmat löytyvät: Pasolini on valinnut Boccaccion novellinipusta muutaman. kaikkein paras variaatio on Pssolinin nunsploitaatiopätkä,jossa valehtelijajuippi kohotetaan, korotetaan,` kutistetaan` (pano)`pyhimykSEKSI. Ja tämän kanssa `kilpailee`seuraava, jossa irstas, rietas, monipuolinen pahan-synnintekijä kohotetaan kuolinvuoteellaan papin toimesta hurskauteen, kun kuspiä kertoo papille vain muutaman mitätömän synnin. Ihan ensimmäinen tarina, jossa Pasolinin luottonäyttelijä Ninetto Davoli huijataan paskahädässä tippumaan paskaliejuun (ja paska pyyhkii eteenpäin senkin jälkeen) menee juuri niinkuin paskakin. haju js jälki jää. (`Akateemista´ paskahuumoria parhaimmillaan?) Toimiva (paskan)pätkä. Näiden jälken osiot vähän latistuvat. Itse Pasolini kirkkomaalarina-`kohtaus` on kyllä ihan iskevä. Siihen liittyvää kohtausta jossa freskomaalariporukka pikaisesti maalaa slapstick-vauhdilla, olisi katsonut pitempäänkin, niin loistoidea se on. Yksittäisenä `sidos`kohtauksena, sidosvilahduksena elokuvassa oleva sotilaiden vartioima(?) köyhien, rampojen ja vammaisten `kuninkaallisuusjuhla` roskakorikruunuineen ja leipälapion päässä olevine pääkalloineen on hyvää heittoa karnevaalin keinoin päin porvaristoa, pröystäilyä. Hauska moka elokuvassa on ruskeettuneessa ihossa olevat rintaliivivalkoisuudet keskiajalla! Kaikkinensa monipuolinen adaptaatio. Pasolinin `pornotrilogian` paras. "IT`S NOT A SIN!"

Ristiritarit - Krzyżacy (Puola-60)

Alexander Fordin Ristiritarit valmistui puolalaisen elokuvan murrosvuosina. Se kuvaa/lähestyy/on vanhaa aikaa, vanhaa kansaa, vanhaa tyyliä, mutta myös uutta spektaakkelia (valtava yleisömenestys Puolassa.) En tiedä, oliko myös kehunta vai kova kritiikki myös arvostelijoiden puolelta, voi olla ollutkin kehuva, sillä Puolassa eivät (eivätkä yleensäkään Itäblokissa) uuden aallon ohjaajat niinkään nousseet (kävivät kyllä kouluja) nuoresta kriitikkosukupolvesta kuin Ranskassa, joiden sivallukset olivat välillä liiankin julmia, liiankin osuvia, liiankin teräviä, mutta yhtäkaikki alaa tuntevia. En usko että tämä elokuva olisi sen ajan Ranskakriitikoille mennyt läpi, ei ehkä yleisöllekään? Itse käännyn puolalaisyleisön puoleen, tämä on ihan jouhevaa, sujuvaa, toimivaa `vanhan ajan` spektaakkelia. Elokuva Sijoittuu vuosien 1409-11 Puolan-Liettuan ja heidän liittolaisiensa sotaan, ja on onnistunutta, värikästä poliittista, sotaista sekamelskaakin, jota pehmennetään myöskin onnistuneesti kansantaru, satumaailmalla. Massiivista ritarimenoa jonka kansantarut kiteyttävä, "kutistavat" yksittäisiin ihmiskohtaloihin. Mukana ovat kovat karpaasikaverit ja jopa liiallisen perinteiset, mutta puolihistoriallisesti pakolliset mulkkumunkki"ritarit" ja jo liiankin sekavat sotaryhmittymät. Mutta kaikki nämä keräävät, kokoavat kiihdyttävän, viihdyttävän kokonaisuuden. Ei läheskään pelkkää ritariryminää, rytinää, vaan edellä luetelluistalkin syistä, sun monista muista ihan monensuuntaista kerrontaa, mm rakkautta ja varsinkin sen mahdottomuutta alleviivataan. Itse näin tämän, ehkä varmastikin toisin kuin tekijät, `Sodassa kaikki ovat kusipäitä`-tematiikan kautta. Kova leffa. Elokuvan suominimen voi jälkiviisaana nimivääntelyllä "ennustaa" Fordin elämänmutkia; Hänestä tuli Puolassa ristiriitainen hahmo, epäiltiin kommunismin vastustajana, `kuljeskeli` maailmalla, ja hän teki itsemurhan Yhdysvalloissa 1980.

Seven Golden Men (Italia-Ranska-Espanja-65)

Katutyöporukka levittää itsensä ja työkalunsa vilkkaalle kadulle, pankin eteen. Rikosrikas `professori` hip-trendikkään naisensa kanssa menee vastapäisen talon lukaaliin jossa virittää kökkötietokoneen `taajuuksille`. (Tietokoneessa merkitty kolme paikkaa, aukio, pankki ja kulta, ja koneen laidalla mini-mini-tutkaviipperä pyörii "vilisti". Tällä laitteella `proffa` pitää yhteyttä katutyö, eiku ryöstö(oho,mikä yllätys!)porukkaan, ja toisinpäin.) Tylsä, mutta värikäs. Värikäs, mutta tylsä. Mukana nuoret Philippe Leroy (Proffa), Gastone Moshcin, Maurice Poli, Gabrielle Tinti, Renzo Palmer Elokuvasta tuli jatko-osakin (en ole nähnyt) Seven Golden Men Strikes Again, joka sai Suominimen ja levityksen; Kovien konnien kuuma keikka.