lauantai 12. tammikuuta 2019

Vampires Anonymous (USA-2003)

Onpa mehukas, verevä aihe ja idea! Mutta kuivakka toteutus. Vampyyrien AA-ryhmä, tästä olisi voinut kehittää vaikka mitä, mutta sitä itse ideaa ei käytetä paljoakaan, vaan mukaan on tungettu mm pikkupaikkakunnan pahisjengiä, orastavaa rakkautta ja lampaita...

Tyttöystävänsä `tuhonnut` (tässä eivät muuten purtut nouse juurikaan vampiroimaan) nuori mies soittaa Vampires Anonymous`in palvelevaan numeroon ja kohta firman (tässä se esitetään voittoa hamuavana, ja kai  tuottavana yrityksenäkin) auto kaahaa paikalle, vaikka mies ei puhelimessa edes kerro mistä soittaa. (Vampyyrien vaisto kai? Tai piruilu? Unohdus?) Ja kohta ollaankin kokouksessa, ja kohta mies onkin vampirisminvieroituskurssilla (vai päinvastoin?) Amerikan lammasseudulla. Lammasveri on tunkkaista ja hampaat kaipaavat kohta muutakin. Mutta esiin nousee tappelu mainittujen paikallispahisten kanssa, ja heidän tappamisensa. (Tämä siis leffan aika alussa, eikä näitä tapettuja tyyppejä kaivata paikkakunnalla kukaan ja ollenkaan, sitten heidät vain leffan loppupuolella löydetään.) Elokuvassa on monia tällaisia `unohduksia` (esim vampyyri voi ajaa päivänvalossa pitkiä matkoja skootterilla, mutta kun hän nousee pyörän kyydistä kävelemään, tarvitsee hän sateen, tai tässä tapauksessa siis aurinkovarjon). Nämä ovat tahallisia silmäniskuja (en oikein tiedä kenelle ja miksi), mutta todella tylsiä, huumorittomia, laahaavia sellaisia, mutta kaikkein tylsintä tosiaan on itse vampyyrihuumoritoiminnan vähäisyys. Vaikka en ole mikään kauhukomedioiden ystävä, niin tässä tapauksessa tämä alkuidea oli niin herkullinen, niin olisin paljon mieluummin katsonut aiheeseen liittyvän vampyyrivitsiluettelon  kuin tämmöisen joka suuntaan karkaavan minkä lie.
No, Michael Madsen parrakkaana mafia ("Don`t say the M-word!") ja vampyyripomona on aika hauska, mutta Michelle Stafford vampyyrintappajattarena hukassa.

"We`ve got a bloody drinking problem!" on upea slogan, mutta antaa väärää osvittaa, sillä elokuva vie liiaksi sivuun sen sanomasta.

P.S. Outo, mutta ei onnistunut veto elokuvassa on `mod`isimin tuominen esiin.Ysäri-  Kakstuhattalukulainen pääjehu ajan hiusmallilla  ei näytä eikä vaikuta yhtään modilta (aurinkolasit eivät oikein riitä), vaikka hän ajaakin överipeilimääräisellä skootterilla ja vaikka hänen kaapistaan löytyy Who`n RAF-logoympyrä. Eikä elokuvassa usein soinut löysä-ska oikein toiminut.


perjantai 11. tammikuuta 2019

The Saga of Anatahan (Japani-53)

Jos oli edellisessä elokuvassa kevytoutoilua, niin tässä seuraavassa ei ole kyllä kevyttä, keveyttä, kepeyttä ensinkään ja sitä outoa, outouttakin vain siinä mielessä että tämä mestariohjaaja Josef von Sternbergin paras elokuva on oudosti jäänyt mestariohjaajan tuntemattomimmaksi.

Monista teoksista sanotaan, usein kliseisestikin, että `Tässä ihmisyys riisutaan.` `Ei tarvitse kuin vähän pintaa raaputtaa, niin ihmisen eläimellisyys tulee esiin`.

Tästä von Sternbergin elokuvasta ovat kliseet kaukana;
Tositapahtumiin perustuvassa tarinassa japanilaisen laivan miehistöä haaksirikkoutuu sodan aikana kaukaiselle saarelle, jolla on jo ennestään kaksi asujaa, mies ja nuori nainen. Tämä aiheuttaa heti ja vuosien aikana (viimeiset saarelta selvinneet palaavat mantereelle seitsemän vuoden kuluttua) mainittua, mutta nyt todelta näyttävää muuttumista; "Ihmismäisyys voi kadota sekunneissa", "Sotilaan arvovalta voi kadota, samoin sekunneissa." (Viimeksimainittu voi myös palata hetkiseksi kummallisten käänteiden takia. Sillä miehet eivät usko radiosta kuuluvaan rauhanjulistukseen, pitävät sitä vihollisen puheena ja propagandana, ja ovat vielä sodassa ja sotilainakin vielä monta vuotta sodan loppumisen jälkeen.) Kaikki tämä vaikuttaa kaikkiin saarella olijoihin. Vihollisia, eikä muitakaan saarella käy eikä näy, ajantaju kaikkoaa, tai oikeastaan ajasta välittäminen, ja Keiko, nainen pyörittää miesten mielet murhiin asti. Lähes puolet eivät selviydy saarelta.

Kaikkien elokuvaamatööri(mutta ei teatteri)näytteleminen loistavaa, koko elokuvan kestävä von Sternbergin kertojaääni (hän päällepuhuu myös muutamat valikoidut dialogit, muuten japaninkieltä ei ole käännetty) aluksi rasittaa, mutta kohta siihen suhtautuu kuin yhtenä päähenkilöistä. Kuten hän onkin, mutta kuka, se ei selviä. Vai onko hän kukaan heistä? Jos mahdollista, tämä probleema vielä parantaa elokuvaa piirun paremmaksi; Oikeastaan kaikki henkilöt ovat kahden puolen ihmisiä heti saarelle saavuttuaan; Sodan ja `sodattoman` saaren, puoliksi elämän ja puoliksi kuoleman merkitsemiä. Keikokin, hän varsinkin, on verevä, tässä ja nyt, mutta myös mystinen, myyttinenkin? Myyttisyyttä ja mystisyyttä koko elokuvaan tuo upealla tavalla Stenbergin rakennuttamat aidon puristavat viidakkometsät ja maisemat.

Mestarin mestariteos.

Mister Lonely (2007)


Michael Jackson-lookalike-esiintyjä (Diego Luna) törmää ja tutustuu Marilyn Monroe-vastaavaan (Samantha Morton) ja kohta he veneilevätkin lookalike-esiintyjien paikkaan; Löytyy `Marilynin` mies(!), Charlie Chaplin (Denis Lavant), Paavi(! James Fox), Abraham Lincoln (! Richard Strange), Kuningatar (Anita Pallenberg!), James Dean (Joseph Morgan), Sammy Davis Jr (Jason Pennycooke), Madonna (Melita Morgan), Punahilkka (Rachel Korine)...

Elokuva on mielenkiintoista haahuilua mainitussa paikassa. Mutta sen mielenkiintoisen tässä tekee lähinnä tuo leffan idea, he vain haahuilevat. Pitemmällekin ideaa olisi voinut kehittää, mutta tykkäsin yllättävän paljon näinkin.
Toisella tavalla outoon suuntaan elokuvaa vie Werner Herzogin johtamat nunnat, jotka hyppäävät lentokoneesta ilman laskuvarjoa leijumaan.

Ohjaaja Harmony Korinen tuotannossa kevyttä keskiverto-outoilua, mutta sopi hyvin katsottavaksi tilanteeseen jolloin mitään todella outoa ei olisikaan halunnut, jaksanut katsoa. Mukava puolioutoilu viikonlopun alkuun.

Mutta kuka onkaan se Mister Lonely? Katsoja? Bobby Vintonin kappale Mr Lonely alkuelokuvan päällä vie katsojan hyvin tähän `maailmaan`.

keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Besökarna - Visitors (Ruotsi-88)


Ruotsalaisen dvd:n takakansi on vuorattu erilaisilla kehuvilla lehtileikkeillä tästä kauhutrilleristä (ei laahaavuudessaan, tylsyydessään kumpaakaan), jossa perhe perinteisesti muuttaa taloon, joka osoittautuu kauhutaloksi.
Tai siis osoittautuu tosiaan sellaiseksi pitkän jaarittelun, laahaamisen ja (näiden) toistamisen  kautta. Minusta kauhua, ei edes kauhun kehittelyä ole erittäin perusteellisesti esitetty ja erittäin, erittäin perinteinen putkien paukuttelu-lattian narina, eikä moneen, moneen kertaan käytetty ja näytetty tärinäkameran zoomailu lukossa olevaan ja kiinni pysyvään vintinoveen.

                 Tapahtumaton alku, tapahtumaköyhä loppu


Sanotaan, että  `Kovinta kauhua on se mitä me emme näe`. Totta, mutta jos tällainen `painajaiskauhu` yhdistetään (eiku se betonoidaan sillä, niinkuin tässä tehdään), laahaavuuteen ja tylsyyteen, niin se ei kyllä oikein skulaa. Tylsä ja laahaava painajainen, ei se, sellainen ainakaan kauhua ole. Jos ei sitten kauhuksi lasketa tylsistymistä. Lopussa on yksi kekseliäs ja toimiva kauhukohtaus, muuten elokuva ei johda mihinkään  Minusta kiltti ja kliseisimmistä kliseisin lopetus ilman minkäänsuuntaista käännettä, yllätystä = `ei johda mihinkään`. Latistava lopetus. Masentava elokuva.


-Kliseisyydessään arvattava ja rasittava, mutta en arvannut että loppu on noin lattea. No, siinä mielessä, negatiivisessa, yllättävä lopetus. Pääsi yllättämään vanhan kauhu -ja roskajäärän.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Fall Guy (USA-47)

Vaikka tämä noirailu perustuu Cornell Woolrichin (mm Takaikkuna) teokseen ja vaikka elokuvassa vilahteleekin pari kertaa noirien takakujien taavia loistavasti esittävä Elisha Cook Jr, on tämä teos `genressään`(`Minä en ole murhaaja`-noirailu) laahaavaa ja tavanomaista tavaraa; Oikean murhaajan arvaa heti, mihinkään asiaan ei keskitytä juurikaan, vaan `paahdetaan` eteenpäin, silti juonenkulku on tylsää.

Huumeisiinkin sekaantunut mies (Leo Penn, Sean ja Chris Pennin isä) ei muista poliisien vartioimassa sairaalasängyssä edellisestä illasta kuin jonkun baarin, jonkun miehen, jotkut bileet, jonkun huoneen, jonka komerossa joku murhattu nainen. Ja mies yksin huoneessa...
Hänet pidätetään huumepäissään (Woolrichin teoksen nimi "Cocaine") ja muutenkin yön tapahtumista sekaisin, viedään sairaalaan, josta hän tietenkin karkaa vain kävelemällä huoneen takaovesta ulos?!... Tästä seuraa lyhyitä, tylsiä vilahduksia erinäisissä paikoissa ja "mysteerin" selviäminen.

Dvd.n takakannessa kuva jostain wrestler-matsista tai vastaavasta painitouhusta, mutta en löytänyt tällaista kohtaa elokuvasta. Harmi, sillä se oli yksityiskohta joka kiinnitti huomioni ja sai minut hankkimaan tämän, vaikkakin skenaario vaikutti jo ennen ostamista ja katsomista kuluneelle. Ja sitähän se olikin. Enemmän kuin aavistin.

They Came from Beyond Space (Englanti-67)

Meteorimuodostelma(!) tömähtää maahan Cornwallissa. Tutkimusporukka lähtee paikalle, mutta ilman pomoaan, koska hänellä on auto-onnettomuuden takia metallilevy päässä eikä hän `tohtorin määräyksestä` pääse reissulle. Siis ei ainakaan heti, eikä `luvallisesti`. Si(e)llä Cornwallissa avaruudellinen kivikasa, kivimuodostelma ottaa tutkimusporukan valtaansa. Ja muitakin, sillä mm paikallinen pankkipomo kivetetään, säteillytetään samaan porukkaan ja antamaan heille miljoonan punnan laina!! No, nämä kummallisuudet tulevat tietenkin tutkimuksesta syrjäytetyn pomonkin tietoon ja hän lähtee ilman tohtorin määräystä mestoille...
Huomatakseen, että kaikki (mukaanlukien pomoksi nimetyn, hänen naisystävänsä), ovat muuttuneet jäisiksi, kivisiksi, tottelevaisiksi zombisuorittajaksi. Eikä pomo pääse perille, siitä pitävät aseistuneet sotilaat, vartijat huolen. No, jos ei luvalla, niin sitten ilman... Kikkailulla, oveluudella, väkisin...

Sitten aluetta alkaa vaivaamaan kosketuksesta tarttuva ihon veripistevitsaus, mutta jostain kumman syystä se ei tartu `ex`-pomoon. Olisiko syynä päässä oleva laatta? Estääkö se muutkin avaruusilkiöiden säteet sun suunitelmat. Let`s see: Niinpä tosiaan seuraammekin laattapäätä lainehilla, avaruussädesellaisilla...

Elokuvan alku toimivaa, keskiväli jännityksen kehittymistä eli junnaavaa jäykistelyä ja leffan loppu toimivaa roskailua. Ihan toimiva trio. Erittäin, yllättävän hyvin sisään sujahtavaa on elokuvan agentti- jännärijazzinen musiikki, tollontehokas ilmestys on keskelle maalaistalon olohuonetta, nojatuolien, sohvien, takan ja kristallikruunun  keskelle rakennettu, ampiaisvärinen scifihissi (sillähän vois kuljetta vaikka teetä), julmannäppärä idea on pitää ihmiset pakastettuina ja osan, osittain elmukelmuun pakattuina aluksessa kohti kuuta ja lopussa roskakorin `koko` sisältö levitetään kentälle; Hopeinen säteilynestokypärä on tehty salaatinhuljutussiivilästä, suojalasit hitsaamalla, naputtamalla, ruuvaamalla pari juomalasia, linssiputkipyörylää pellinpalaseen ja pistoolit tehty tuunaamalla poran, sahan käsipidike kiinni taskulamppuun ja taas siihen linssiputkeen. ZOOM! Avaruusraketit kuuhun eivät yllättäen kuitenkaan aivan leluosastoa. ZOOM! ZOOM! Sillä aivan lopussa päästäänkin Kuuhun tapaamaan Kuun Mestaria (Michael Gough!) Si(e)llä on hienot salit, harmaat hiukset ja värikkäät viitat. Avaruusaateliset. Avaruuseliitti. (Orjat-vartijat wrestler-asuissa.) Mutta onko aateliston apua-anova rauhanpuhe valetta? On! Kuinka tästä selvitään?... Sen sanon, että lopun lyhyt jazzinen joukkotappelu on älytön.

Pitkähköjä pätkiä on elokuvassa tylsää mutta elokuvan loppupuoli, värikuvaus ja vähän liian myöhäiset, liian vähäiset älyttömyydet pelastavat paljon.  Tai, no, jonkin verran. Paremman puoleisesti.

"Enjoy your remarkable privilege, free trip to the Moon!"


lauantai 5. tammikuuta 2019

Bloody New Year (Englanti-87)

Brittikauhuohjaaja Norman J Warren teki aikoinaan muutaman toimivan kauhu-scifioudokin (varsinkin Prey, mutta The Terror ja Satan`s Slave`kin menivät).

Tässä lauma iänikuisia nuoria aikuisia tekee purjeveneellä haaksirikon ja joutuvat saarelle jonka tyhjä hotelli on juuttunut viettämään ikuista joulua ja uutta vuotta. Tyhjä täyttyy lisää kun näkyville tulee ulvovaa tuulta luodinreiästä läpipäästävää zombia ja muuta mellastajaa.

Elokuvan tehokeino (toimiva) ovat äänet; Taivaalta kuuluu syöksyvän lentokoneen ujellus, mutta mitään konetta ei näy-mutta räjähdys näkyy. Pelloilla, metsissä kaikuu (päällenaurajien kuoron tyylinen) laskeva ja nouseva nauru`sinfonia` ja juomalasien kilinä, mutta ketään ei näy.. Joulu ja uudenvuodenmusat soivat, mutta tämä ei ole joulukauhistelu...

Elokuva on vähän luettelomainen (pöydänreiästä nouseva ja siihen laskeutuva nauhahirviö, [räjähtävä] lentäjäzombi, hotellin elokuvateatterin elokuvasta ilmestyvä sheikkizombi...), mutta mikä kauhuelokuva ei olisi. Pikkuisen goreinen (portaikon elävän puunupin puristava voima sekä [zombiin kohdistuva] kirves ja kuivakka käsigore [käsi liittyy myöhemmin itsestään liikkuen takaisin zombiin], off-screenistä hissigorea).

Vaikka elokuvassa mm kupliva, kupruileva, venyväseinäinen, sisäänsä ihmisiä syövä hissikoppi ja kauhukomediakeittiön roistoryökälettä röyhtäilevä, sulatteleva suurtalous-puolijoukkuekattila, niin olisin toivonut vieläkin enemmän hullumeininkiä, varsinkin elokuvan alkuun. Mutta kyllä tämän näinkin nauttii. Semmoinen seiska.

-Norman J Warrenmainen sumun,  tulen, tuulen, vilkkuvien värivalojen ja älyttömyyksien gorekooste. Nyt kiltimmällä gorella kuin aikaisemmin, ennen. Edellisissä elokuvissaan.