Jos kirjan tekijä on nimeltään Reijo Routa, yhden pääosapojan Pyry Kinos ja kirjan nimi Erämaan armoilla, niin tietää että nyt poraudutaan peruskallioon. Ja jäiseen sellaiseen.
Kaksi koululaispoikaa lähtee Lappiin seikkailemaan vedonlyönnin seurauksena; Ilman kunnollista karttaa, (kohta) ilman ruokaa ja pahikset perässä. (Ensimmäinen pahis luihuu, luisuu junaan jo Lappiin lähdettäessä ja Lapissa törmätäänkin tietenkin sitten siihen varsinaiseen pahikseen, peruukkipahikseen.)
Käytän `kuvaillussani`toisteisuutta, koska se kuuluu niin olennaisena osana tähän vanhaan nuorisokirjagenreen; Teos on jaarittelevanjämäkkä, jämäkänjaaritteleva, tanakantoisteinen, toisteisentanakka. En voisi kuvitellakaan näitä kirjoja ilman tätä jämäkänjunnaavaa, junnaavanjämäkkää elementtiä. Se on näiden teosten perussuolaa.
Tämän kirjan erikoisena elementtinä on junassa käytävä kuolemantuomiokeskustelu: "ja pian oli vaunu jakautunut kahteen leiriin, josta toinen vastapuolueen(!) mielestä halusi hirttää pienimmätkin taskuvarkaat, kun taas toinen tahtoi erityisellä huolella hoitaa rikollisia valtion täysihoitoloissa." Ja nälkähoureinen nälkämään vaellus ja epäonnistumisien suma melkein hukkumisineen ja koiran kuolemisineen, kastumisineen ja kylmiintymisineen vie lähes puolet koko kirjasta. Näiden kirjojen perustavara, perustyypillisyys, Lapin luonnonjylhyyden karu kehunta on tässä lähes minimissä. Lappi näyttää lähes koko ajan kylmiä, kalseita kasvojaan ja kelejään. Muuten kirja on perusmenoa ja meininkiä:
Reippaita poikia, reipasta menoa (ainakin reippaita sanoja ja sanontoja), seikkailua, vahvaa junnaavuutta, toimintaakin. Peruskallion perussuolaa. Ainakin sellaisille, joille aikakauden `eri jännä`-meno ja nykysilmin katsottuna (ja monille senaikaisinkin silmin sanottuna, nähtynä) pakotetun, puristetun tekoreipas-meininki puree ja tehoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti