Tämä elokuva tulvii, velloo kaikin puolin kuolemaa; Max Ophulsin piti ohjata se (ilmeisesti teki jotain valmisteluja, käsikirjoitusta mutta ei kuvausta), mutta kuoli, jonka jälkeen Jacques Becker astui, istui ohjaajan saappaisiin ja tuoliin (elokuva avautuu Ophulsin muistotekstillä, Becker itse kuoli -60) ja elokuva kertoo alkoholisoituneesta, köyhästä, masentuneesta, ennen suosiotaan kuolleesta taiteilijasta Amadeo Modligianista (häntä esittää Gerard Philippe, hän kuoli -59).
Ja voi kuinka tätä elokuvaa onkin haukuttu, solvattu! Latteaksi, mitättömäksi, siistiksi, sliipatuksi. Philippeä varsinkin. Minusta hän tuo vahvasti esiin alkoholin ja alkoholistin alistuneen ujon röyhkeyden ja välinpitämättömän löysän taiteeseen tarttumisen (joka kuitenkin loi ja toi upeaa jälkeä, hänen itse sitä tietenkään hyväksymättä) välisen epätoivon kuilun. Tai sillan. Joka vie takaisin samalle hetteikölle. Tätä armotonta olotilaa kuvaa ja kiteyttää hyvin suomen sana Pyh. Ilman huutomerkkiä.
Eihän alkoholin ja alkoholistin kulku kulje selvää(sic!), ennaltamäärättyä reittiä. Mutta usein kuitenkin kulkee. Tämän "itsestäänselvyyden"/`kliseen`/paradoksin Philippe, "humalassakin" handlaa.
Naishahmot (Lilli Palmer, Anouk Aimee) muusattu ehkä vähän liiankin avuliaiksi, itsestään tietoisiksi, mutta myös varsinkin itseään suuren taiteilijan rinnalla vähätteleviksi muusa-hahmoiksi. Toisaalta varsinkin Aimeen esittämän, Taiteilijan Naisen karu kohtalo, karu kuolema jätetään kertomatta. Myyttiä ylevöitetään liikaa, jättämällä asioita pois. Lino Venturan nurkissa ja kulmissa kuikuileva, kurkkiva kusipäähahmo, välillä vilahteleva taidemyyntirotta (joka lopuksi huijaa Modligianin teokset itselleen) on ok:n onnistunut hahmo, nimenomaan kusipäisyydessään, mutta kaukana vielä esim varsinkin tulevista, loistavista gangsterirooleistaan.
Montparnasse 19 on paljon, paljon haukkujaan, solvauksiaan parempi elokuva. Tarina on tanakka. Ja poistoistaankin huolimatta tanakasti toteutettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti