Eli Zero Population Growth.
Vähän tuntemattomampi seitkytluvun saaste-ruokapula-ylikansoitus-dystopointi/mysterointi/scifailu, mutta suht toimiva terävätekstinen, terävätarinainen sellainen. Ja melkoisen minimalistinen sellainen. Minimalismi näkyy varsinkin `designissa` ja "muodissa" (mm tätä tyypillistä poolopaita ja kulttikoru- yhdistelmämeininkiä). Julmaa "designia" on robottimaisten nukkien käyttö "lapsina". Tämä (minimalismi) on (julman) toimivaa, mutta ei kestä ihan elokuvan mittaa. Juonikin on kyllä aika aukkoinen (välillä rasittavuuksiinkin asti), mutta kyllä tämä suht sujuvaa, sujuvasti seurattavaa scifiä silti on. Vaikka välillä kahlataankin campissa ja epäuskottavuuksissa. Mutta näinhän on ja käy usein scifailuissa. Näyttelemisessäkin on parantamisen varaa.
`Maailman` hallitukset-`Maailmanhallitus` kieltävät lasten synnyttämisen vuosikymmeniksi, jotta maapallon meininki tasaantuisi. (Ja/tai sorto saisi jatkua..) Mutta, elokuvan mukaan yksi pariskunta (Geraldine Chaplin ja Oliver Reed 1) saa, synnyttää lapsen. Yksikö vain, koko maailmassa?? No, tää on taas tätä elokuvaa, kohdistusta.. Sitten saa varoa, entisten, saasteiden, sun sen muine lieveilmiöiden, lisäksi lapsennappaajia jne.
Elokuvan lopussa taitavahkosti toivoa ja tietämättömyyttä. Tulevaisuudesta, ja menneisyydestäkin.
-Suht onnistunut seitkytlukuscifailu, josta kuitenkin puuttuu se kaikkein pistävin, terävin kulma.
-Pienimuotoisuus on elokuvan piriste ja rasite, voima ja taakka, mutta jää kuitenkin onneksi enemmän piristyksen puolelle.
P.S. Kaupungin jatkuva, lähes läpinäkymätön savusumu on melkoisen tehokas, taloudellinen, mutta samalla myös teatterilavamainen ratkaisu.
1) Chaplinin ja Reedin hahmojen ammatti on oivallisesti keksitty, he kuuluvat museon näyttelijäporukkaan, jotka mm esittävät vanhan ajan arkea auton tankkaamisineen, tietyömaineen (lapioilla kaivetaan kuoppaa), hammaslääkärissä käynteineen, ruokailuhetkineen, pettämisineen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti