Risto Jarvan ohjaama (taide)scifielokuva Ruusujen Aika on melkoisen onnistunut alansa `tuote` joka on yllättävänkin monissa kohdissaan täysin toimivaa tavaraa tänä päivänäkin. Tai sitten siinä tulevaisuudessa. Eli kyseessä on elokuva jota voi erittäin hyvin katsoa vielä tänä päivänäkin lähes ilman suurempia nikotteluja. Pakostakin mukaan on tullut tunnelmaa jota voisi kutsua elokuvan ajatuslausahduksia nykyaikaan muokaten `pelonsekaiseksi nostalgiaksi`. Se, että Ruusujen Aika keskittyy paljon tekoaikansa poliittisiin tapahtumiin, joita tarkastellaan 50 vuoden päästä, on toimiva, välillä jopa nerokaskin ratkaisu. Mutta nykykatsojasta (ainakin minusta) se tuntuu välillä liian päälleliimatulta, vaikka onkin onneksi enimmäkseen tehty ironisten silmälasien ja kameranlinssien läpi. Sormella osoittelevaa (ajalleen, tekijöilleen tyypillistä) vasemmistolaista politiikkaa on myös mukana, mutta maltillisemmin. Tästä on tullut melkoisen sopiva soppa ainakin meikäläisen ajatusmaailmaan. Soppaa terävöittää vielä tuimasti muutamat toteutuneet tulevaisuusvisionnit.(Niistä myöhemmin.)
"Luuletko voivasi tulkita edes lähimmäistesi kasvot?" Jonkinlaisen Tulevaisuusviraston työntekijä (Arto Tuominen) on tv(vai mikä se tulevaisuudessa onkaan)-toimittaja joka saa päähänsä tehdä 50 vuotta sitten tapaturmaisesti kuolleen nuoren naisen, Saara Turusen, `tavallisen ihmisen` (joita ei enää ole, "Kukaan ei enää ole tavallinen ihminen") elämästä ja kuolemasta filmireportaasin "elävällä mallilla." Insinööri Kisse Häkkinen on täysin samannäköinen kuin Saara Turunen, ja suostuttelu ja onnistuminen voivat alkaa.. (yhdennäköisyys on taattu, koska kumpaakin esittää Ritva Vepsä.) Tämä yhdennäköisyysteema tuo elokuvaan onnistunutta ulkopuolista virtaa ja julmuutta. Reportaasissa viitataan Saara Turusen `moraalittomaan elämään` (hän oli pyytänyt aborttirahoja yhtä aikaa monelta mieheltä, stripannut ja näytellyt `nude-elokuvissa`). Nämä nykyään melkoisen skandaalittomilta vaikuttavat asiat ovat Ruusujen Ajan tulevaisuusyhteiskunnan `uuden moraalin` ajan katsannossa vanhan ajan säälittäviä jäänteitä. Uutta aikaa edustaa virka ja tiedetyypeistä koottu maan johto. `Politikoituminen on väistynyt.` Mutta kuten arvata saattaa "He ovat niin kaukana kansasta että se haisee!" Erilaiset piilotetut ja näkyvät salailut ja salaliitot kuuluvat tietenkin asiaan. Tämäkin puoli on tuotu onnistuneen sumuisesti/näkyvästi esiin.
Palatakseni vielä tähän yhteen onnistumiseen, tulevaisuusvisiointieihin, niin niitä on useita ja ovat totta nykypäivinä: Puhutaan "tilanteen kiristymisestä silloisessa Itä-Saksassa", ihmismassojen voimakkaasta liikkumisesta Afrikasta ja Aasiasta kohti pohjoisen hyvinvoinnin keskuksia. Lisäksi viitataan meidän aikamme `tietokone joka kodissa`-toteutumiseen. Kisse sanoo. "Minulla on opetuskone kotona." Ja Raimo, tvmiehemme sanoo: "Tieto. Sitä me valmistamme. Se on meidän tuotteemme." Aika kylmän kryptistä toteamusta, kylmän kryptiset lauseet.. Kylmiä väreitä...
Nämä `tulevaisuustavarat` ovat pääosin onnistuneita: Niissä on hyvä kotikutoisuuden, kompaktisuuden ja oikeasti tulevaisuuteen viittavan `meiningin` yhteensulautuma, jota mustavalkoinen filmi vielä korostaa. Sohvat, nojatuolit ovat muovisia, läpinäkyviä ilmalla täytettyjä, keveitä, käytännöllisiä, helposti siirrettäviä huonekaluja, ja ne ovat tulevaisuutta oikeastaan vieläkin, koska niistä ei koskaan tullut lähellekään suosittuja. Siivoja kulkee asunnoissa jonkinlaista surisevaa geigermittarin tapaista keppiä ilmassa heilutellen. Ruoka ja esim valokuvat tilataan kotiin Keskusarkistoista jonkunlaisen luukkulaitteen kautta. Toimiva kökkkö/kekseliäs juttu, c-mankka jonka langaton mikrofoni (toimii myös puhelimena) kädessä tuo tarinaan yhtä aikaa toimimatonta, toteutumatonta tulevaisuutta sekä pientä nerokkuutta. Sitten on näitä tyypillisyyksiä: ovet aukeavat itsekseen, sähköautot, joita ajetaan jonkinlaisen lentokoneen ohjaustangon tapaisella. (Lisäherkkuna jonkinlainen gps-paikantimen `esiaste`, siinäkin tulevaisuusvisiota.) Ja yölliset, moninkerroksiset autolamppumeret moottoriteillä antavat aina tulevaisuuden kuvaa. Elokuvan metrojaksot ovat sekoitus studiota ja Tukholman metroa. Tämä mainittu muovisohva `näyttelee` muuten monipuolisesti: Se on vähän epämukava, nariseva (jota ei muka kuulu eikä tapahdu) löhöpaikka, mutta rakastelu kuvattuna sen läpi (narina jää nyt kauniin musiikin alle) on hienon näköistä. Ja se on mukana myös loppukohtauksessa kun sammunut tvmiehemme luisuu lysyyn yhtä aikaa sohvan kanssa. Olisiko tupakka osunut sen herkkään pintaan?
Ihan niin onnistuneita eivät mielestäni ole (helmiä sielläkin seassa) erilaisten tulevaisuuden ajanviettotapojen kuvaukset: Uusi urheilulaji on eräänlainen sisärugby, tanssiessa hierotaan joko käsiä tai selkiä yhteen (uutta moraalia?) Tai sitten mennään discoon josta kuuluu pelkästään umpioituneen kova ja kiintoisa klangi, pelkkä kenkien kopina ja narina, sillä jokaisella tanssijalla on omat kuulokkeet korvillaan. Mitä liene kuuntelevat? Jokainen tanssiparin puoliskohan voisi periaatteessa kuunnella eri musiikkia. Monipuolinen kohtaus. Ravintola, jossa ruokalistat ovat kirjoitettu tarjoilijoiden pukuihin on taas tällainen puolionnistuminen.
Mutta musiikki on myös onnistunutta: ajalleen tyypillistä jazzia (DVD:n Suomi-käännöksen mukaan `jazzillista musiikkia`) ja sävellettyä vanhaa kiinalaista runoutta. Kääntäjänä tietenkin Pertti Nieminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti