Kipparikvartetti (Suomi-52)

Kipparikvartetin "syntytarina" on juoneltaan köpö (siinäkin kuitenkin tarpeeksi eteenpäinvieviä elementtejä), mutta musiikiltaan tietenkin mainio. Mainioista, muistettavista musiikkipaloista voisi mainita esim alun keittiökohtauksen, lapsen nukuttamisen, Linnanmäen. Ajan ja alan perisynti Suomielokuvassa "komediallinen rosvolauma komediassa" (ajan ja alan toinen vaihtoehto on "tahattoman koominen rosvosakki draamassa") on taas valitettavasti mukana, mutta nykiväkävelytyylinen Leo Lähteenmäki pomona ja Heikki Savolainen nerontollona, tollonnerona tomppelina ovat timanttia. Senhän, "Simisen timantin" perässähän he ovat. Ja lopuksi ankkalampeen pula-ajan ilotulitusrakettien loisteessa. Lopun "Garden partyt" ovat ihan toimivat ja Liisa Tuomi koko elokuvapresensissä ajan ihastuttava.

Isäntä soittaa hanuria (Suomi-49) `Pyhäpäivän reuhaa maalaiskylässä`

Tämä Matti Kassilan esikoisohjaus sijoittuu `kuvitteellisen`, nimettömän pikkukauppalan (kuvattu Keravalla, löytyy ainakin kirkko, matkustajakoti, tivoli, kirkkoa ei näytetä) ja ehdan maalaismaiseman (kuvattu Lopella) leikkauspisteessä, välimaastossa (heinäpelloille, lehmihakoihin on `kyliltä`kävelymastka.) Elokuvan pääclou on sekaannusten sarja, jossa tyhminpänä vitsinä nousee esiin tivolin ilveilijä-klovnin (Leo Lähteenmäki) ja uuden nuoren kanttorin (Rolf Labbart) sekaantuminen maalaisihmisten mielissä, kun kanttorin nimi on vielä Pelle!! "Olen Pelle!". Vai olisko tämä kuitenkin sitä hauskinta kotimaista, suomalaista sekaannusvitsiä? Ai niin se Isäntä (Kalle Viherpuu) Ja Emäntä Karu(!)liina (Siiri Angerkoski), he ovat tämän elokuvan suola ja sokeri. Emäntä ja tytär (Eila Peitsalo) tekevät kaikki työt, mutta Emännän Lökäpöksyksi nimittämä Isäntä pelkästään soittaa eri piilopaikoistaan löytämäänsä hanuria, laulaakin (Kauko Käyhkön ääni, kuten aina Viherpuun kanssa), juo viinaa, makaa ja selittää. Lopussa hän sanoo jättävänsä viinat ja lökäpöksyt ("Älä nyt tipuseni tuittuile, nouseehan ne housut kun nostetaan.") kun hän `miehistyy`. On vielä mainittava Jalmari Rinteen esittämä mainio `Kylän mahtimies`Ernesti Juntukainen. Kapulabrokraattikieltä suoltava hersyvä jäykkis, "hekemooni, jos ei jopa kohta koko Valtakunnan Pomolooki" joka nousee kehuunsa korkeimpaan jo siitä että hänet on valittu kunnallisvaali(vai millä nimellä ne sillon tunnettiin?)ehdokkaaksi. - Tatu Pekkarisen kökkötekstin kökkömuunnelma on juurikin sitä, kökköä, mutta useat loistavat näyttelijäsuoritukset pitävät pahimmat kökköudet maalaismaan pinnan alla. Ja onhan mukana tietenkin perinteinen kylän juorumummo, joka nyt poikkeuksellisesti ottaa "vahingossa" käsi ojossa rahaa `palveluksistaan`, eli muka huomaamattomasti, lempeästi ja ymmärtävästi kiristää kyläläisiä. Kyllä tämän erittäinkin hyvin ja mielellään mainiona Juhannuspöljäilynä katsoo. Oikein muhevaa, mukavaa, myhäilevää, kiireetöntä komediaa.

L'uomo dei cinque palloni (Italia-68)

Mahti/Mestaripari, Ohjaaja Marco Ferreri ja PääosaNäyttelijä Marcello Mastroianni loivat vuonna-68 oivan elokuvan pakkomielteestä, rakkaudesta koreaan kuoreen ja tyhjään sisältöön. Mastroiannin esittämä mies rakastuu ilmapalloihin. Käsittämätöntä ehkä, mutta onhan tässä "Moni pallo päältä kaunis"-teemassa jotain jopa liiankin selvää allegoriaa, mutta mainittu parivaljakko vetää tämän teemakärryn kyllä ihan komeasti talliin. Elokuva on muuten mustavalkoinen, mutta Ilmapallobileet hehkuvat väreissä. Lisäksi puhalletaan ilmapallosta raskausmahaa ja puhellaan sille, ilmapallo välissä halatessa jne. Pallo, pyöreys, tyhjyys-teema tulee hyvin esille. Tämä elokuvapallo on enemmän kuin pintansa ja sisältönsä summa. P.S. Jääkaappi täynnä omenoita-kohtaus tuo hedelmäisen etiäisen Alberto Cavallonen kulutuskriittisempiin ja tunkkaisempiin jää kautta keittiönkaappi täytteisiin sitten seitkytluvulla. Ja kyllähän Ferrerikin, hän varsinkin, ja Mastroianni muutaman muun kanssa samalla vuosikymmenellä muutti mässäilyn melkoiseen jysähdykseen.

Forbidden City Cop (Hong Kong-96)

Piilokaupungin "piilo"poliisi (Stephen Chow) komeljanttailee kovasti tässä tykityksessä. Eikä hän pelkästään poliisi ole, hän on myös gynekologi(!!) ja keksijä!! Hyvä että on "koulutusta" monille aloille, jos, kun tulee poliisista potkut. Potkuja muuten kyllä jaellaan ilmaan ja iskuja. Keksintöpuolelta voisi mainita keksinnön kesäkuumalle; Pyöritä käsissä kahta miekkaa, sapelia, sentapaisia, saat teräasetuulettimen. (Ja, tai niistä voi tehdä helikopterin, ja konekivääripiipputykki suuhun.) Kesään vois liittyä myös "maisema taistelun jälkeen"-vale ja vitsi; on kuulemma grillattu ja porukat makaavat grillimätön seurauksena tantereessa. No, mättö kuin mättö, ja vitsi kuin vitsi, tää on ihan hyvä, kekseliäs kökkökomedia. Mutta pitemmän päälle (pitkät päälle, päällä) elokuvan haalea, vaalea punavaloväritys rasittaa.

Akira Kurosawan Unet tai Unet (Japani-USA-90)

Onhan tämä "vain" unia peräkkäin, mutta useimmat unet ovat oikein onnistuneita (esim Martin Scorsese Vincent van Goghina! 1 ja Tunneli-tarinan zombisotilaat ovat vielä vahvemmin uskollisia upseereille kuin elävät, hienosti tehty episodi. Ja "Tämä on Japani. Me emme voi paeta." Muuta kuin Mereen. Vai onko vielä jossain joku "filminpätkä" johon tarttua?...Entä Elo, elokuva Tuhon jälkeen?) Upeaa Pohdintaa. Mutta Mysteeri! Kukat kasvavat Tuhon Jälkeen yli miehen mitan! Voi, kukat!! - Akira Kurosawan Unet tai "pelkästään" Unet, niin kyllähän tästä, näistä Mestarin kuvan, käden, liikkeen, sielun, silmän -ja unenjäljen näkee ja tuntee. Upea EloKuva. 1] Takatuottajana Steven Spielberg, efektejä "pajaili" George Lucas yhtiöineen.

Algiers eli Casbahin vanki (USA-38)

Jenkkiversio Pepe Le Mokosta. Casbahin Kuninkaasta. Charles Boyer on Pepe Ja Hedy Lamarr Gaby, Pepen nainen. Aluksi elokuva käyttää orjallisesti Ranskaversion filmimateriaalia, sitten siirrytään enemmän `omaan materiaaliin`. Koska Jean Gabin ei ole Peoessä läheskään parhaimmillaan, pidän Boyerin Pepestä enemmän, mutta ei se tästä läheskään mestariteosta tee, hyvän sunnuntai-iltapäiväelokuvakatselun kuitenkin. Lokaatiot ehkä pikkuisen paremmat, uskottavammat kuin alkuperäisessä. Elokuvan loppu tehty muka jylhemmäksi kuin Duvivierin elokuvan lohduton luhistuminen, mutta juurikin muka. - Mutta liian toisteinen versio, elokuvan Suominimi on aluksi sulkeva, supistava, yksipuolinen, koska hän on Vanki, mutta myös alueen Kuningas, mutta lopuksi, lopulta (lue koko ajan pinnan alla) kuvaava. - Poliisit keskustelevat keskenään: "As a civilized man you don`t like fantasy." "As a police officer I don`t believe in it." / "You are looking after your own skin." "It`s a only skin I have." Roistot keskustelevat keskenään: "What did you do before?" "Before what?" "Before the jewels."I wanted them."

Pepe Le Moko (Ranska-37)

Jean Gabinin pääosittama ja Julien Duvivierin ohjaama rikosklassikko on minulle aina ollut aikamoinen antiklassikko, en vain päässyt taaskaan sen "maailmaan" sisään; Gabin on näytellyt rikollisia loistavasti uransa aikana (esim, mm Varjojen yö, Älkää koskeko jne, ym), mutta tämä Ranskarikollisen Algeria-Casbah- kaupunkilabyrinttipiilottelu on mulle aina ollut liian rakennettua rikollisuutta ja liian rakennettua "rakennuskantaa", välillä, pahimmillaan katu-huonenäkymät ovat kuin straight to video-halpiksista. Studiopistoolit paukkuvat koppia, korvia kajauttaen studion suljetussa tilassa. Liian suljetussa. Gabininkin roistorooli tuntuu laahustaen vedellyltä, vaikka hän tietty jotain `huumorisilmäistä lakonisen löysää, löysän lakonista poliisinnaruttajahahmoa` hakeekin. Tällainen hahmo ei Gabinille ehkä oikein koskaan sopinut, huomattavasti loistavammin avautuivat ja sulkeutuivat sisäänpäinsulkeutuneemmat roisto, ja muut hahmot. Vuodet kaarnoittivat, kuorruttivat. Kun Gabin-Pepe lopuhkossa raivostuu, laahistuu, luhistuu siinä on kyllä jo mukana nousevaa, tulevaa voimaa ja vastavoimaa.. Mutta nuoruus naaraa vielä vastaan.