keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Taivaan painamat. Suomi-scifin, Pohjois-scifin ylämailla; Lappi-scifi

Näitä ei varmaan monta ole, mutta onkohan olemassa muita Lappi-scifielokuvia (Suomen, Ruotsin Norjan Lapit) kuin Terror in the Midnight Sun aka Rymdinvasion i Lapland? Olen käsitellyt sitä kauhunakin, käsittänyt sen kauhuksikin, koska hirviö. Eikä mikään perus-avaruushirviö, vaan ihan lumipesunkestävä lumimieshän siinä seikkailee. Mutta tuo Rymdinvasion tietenkin vie sitä myöskin scifin suuntaan..


Mutta entä olisko tää?: Idean tähän kirjoituksentynkään sain kun sain tietoja elokuvasta nimeltä The Final Programme aka The Last Days of Man of Earth. (Ekaksimainittu kuulemma pitempi versio. En ole nähnyt kumpaakaan.) Kuulin, luin erinäisiltä tahoilta tiedonrippeitä siitä että tämä sijoittuisi mm Lappiin ja Lontooseen. (Jotkut käyttivät muotoa Lapland, jotkut The Arctic.)
Elokuva perustuu Michael Moorcockin romaaniin The Final Programme (Onko joku lukenut? Mä en ole.). Elokuvassa kuulemma ainakin on seuraavia elementtejä: Post-apocalypse-maailmaa, sterilisaatiota, vanha, maanalainen natsilinnoitus (juuri siellä pohjoisessa), odotetettua Messiasta, Apinamies-teemaa, huumoria, ironiaa, totista tulevaisuuskuvaa.. Trailerin perusteella scifidesign myös kompaktin upeaa, esim yksinäiset showtanssijat läpikuultavien pallojen sisuksissa pyörimässä. Eli näiden tietosirpaleidenkin perusteella vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta. Varsinkin vielä kun elokuvan jämäkkä Suomi-nimi on Supersankari. Ja vielä sekin tieto, että elokuvan on ohjannut Robert Fuest, legendaaristen, loistavien Dr Phibes elokuvien jälkeen. Ja Mick Jagger kuulemma piti roolia `liian outona`, kieltäytyi. Vaikka hänelläkin tuohon aikaan outoiluelokuvarooleja kyllä riitti..
P.S. Onkohan tässä ufoja? Walter Ernstingin kirjassa `..ja sinä päivänä jumalat kuolivat` on muuten jonkinlainen tunturinsisäinen humanoidikeskus Suomen Lapissa. Vielä tällainen Lappi-viittaus tähän..


Eli jos jollakulla on lisää tietoa tästä elokuvasta (tai jopa nähnyt sen!), niin kirjoitelkaapa tänne. Tai jos olette lukeneet tuon Moorcockin romaanin.
Ja tietty jos tiedätte joitain muita Lappeihin sijoittuvia scifejä, niin listatkaa niitäkin tänne, jos jaksatte. Ja jos jaksatte niistä vielä jotain enemmän kertoa niin sen parempi..

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Hirviö avaruudesta (Jap-67) - Höperöä jännitystä

Vanha (Svenska) Walthers Videon kasetti Hirviö avaruudesta (Alkup. enkkunimi X from Outer Space, kasetissa Monster from Other Space) on ehkä legendaarisin kökkökäänöskansi kautta kasetti maassamme: Kannesta löytyy esim tämä kova kolmikko: "Väri. Soumeksi. Voukraaja", sitten "kasettia ei saa opioida" ja juoniselostuksesta löytyy se legendaarisin loppukaneetti: "Maapallo on vaatassa."

Vähän Plan 9 from Outer Spacen tyyliin, Marsiin on tehty jo muutama yritys, mutta kaikki ovat päättyneet katoamisiin, kai jopa kuolemiin..
Nyt lähtee taas uusi porukka. Mukana on pari jämäkkää tyyppiä, funny sidekick-hahmo sekä kikattava, mutta asiansa osaava biologinainen. Näyttelijäniminä mm Kato ja Sano! Ja sanomattakin on selvää, että biologi on ihastunut aluksen pomoon. Samoin kuin eräs kuuaseman nainen. Mustasukkaisuutta mestoilla! Tämä tulee esille mm naisten suihkukinastelussa (tissitön tietenkin, koska kiltti kuuskytluku),  joka menee niinkin hurjaksi ja pitkälle, että siinä potkitaan saippuapalaa suihkukopista toiseen ja sitten nakellaan niskoja ja hymähdellään.. Ja kuinka vettä avaruudessa, kuussa? Se on synteettistä!

Kuten epäiltiinkin, ufot ovat aiheuttaneet katoamiset. Ufoon törmätään nytkin. Eikä katsojan tarvitse itse haukkua liekehtivää lätyskää, silä funny sidekickimme sanoo sen olevan kuin "puoleksipaistettu munakas." Katsojaystävällistä! Mutta onhan ufolle karmea vaikutus, yksi aluksen miehistä alkaa hikoilemaan!

Ja sitten veivataan kuuaseman ja ulkoavaruuden väliä. Välillä vietetään viski-konjakki-loungepartyja pikaisesti ja taas mennään.. Toisella reissulla aluksen pintaan iskeytyy itiöt (kasetin mukaan itiät), jotka saadaan lakaistuksi aluksen pinnasta kuin lumen tuulilasista.
Yksi itiö, hehkuva sellainen otetaan mukaan maahan...
...ja siitä itiöityy valtava kanan ja Godzillan (eli vähän kuin kalkkuna) sekoitus, Guilala! O´ la la!

Viihdyttävän värikäs ja älytön leluiloittelu jossa pienoismallinen tekoTokioparka saa taas kokea hirviön raivon.
Ja vaikka  Guilala teki tuhoa ja kuolemaa vaikka millä mitalla, niin tärkein (eikös törkein) loppuopetus häneltä(!) on kuulemma se että `ymmärrän sen, että kuka rakastaa ketä, ja kuka saa väistyä..` Ja tapahtuu elokuvassa mitä tahansa, positiivista tai negatiivista, niin japanilainen jazzhumppa soi. Ihan kivaa kamaa, mutta olisiko pikkuisen liikaa sitä lajia tässä tuotoksessa..

P.S. Se ufo näyttää muuten enemmän taikinapäällystetyltä piiraalta.


torstai 6. lokakuuta 2016

Current (Unkari-63)

Istvan Gaalin ohjaaman elokuvan alku on ärsyttävän epäuskottavaa energis-teatraalista riehuntaa, "spontaania", käsikirjoitettua kohkaamista sinne tänne juoksenteluineen, rantarellestelyineen ja marssimisineen;
Joukko nuoria miehiä ja naisia riehuu rannalla. (Näin "vapaamuotoisen", vauhdikkaan jäykästi ei kovinkaan moni `nuorisojoukko` oikeasti toimisi.)
Sitten eräs nuorista katoaa...


Tämän jälkeen elokuvaan tulee aitoa virtaa. (Elokuvan onnistunut Suominimi onkin Virrassa. Myöskin current-sanan eräs kaksoismerkityksistä virta/virtaus-tämänhetkinen on tässä yhteydessä kuranttia tavaraa.)


Suru ja selitykset saavat sijaa. Muistot ja muistamattomuudet myös; jotkut eivät tunteneetkaan kadonnutta niin hyvin kuin ovat esittäneet, yksittäiset asiat hänestä sumentuvat suruun tai muistamattomuudella pelataan, pedataan omaa tilannetta paremmaksi. (Näinhän ihmiset toimivat...)


Elokuvassa mm yksinäisen ihmisen pysähtynyt suru yhdistetään yksittäisiin, kaksittaisiin design-esineiden selkeisiin tai sumuisiin, mutta yhtä kaikki, asetelmallisiin välähdyksiin. Tässä on toimivasti tehtyä yhden ihmisen, yhden huoneen suurta surua.
Kohtaus, jossa leipä ja sen päälle aseteltu palava kynttilä laitetaan virtaan kellumaan on kaunis perinne, kaunis kunnianosoitus kuolleelle ja mystis-maagillinen tapahtumasarja: leipä ja kynttilä seuraa ensin sen asettajaa ja venettä, mutta kun se myöhemmin alkaa kiertämään kehää niin kansanuskomuksen mukaan kadonnut löytyy siitä paikasta...


"Muistatko minkä väriset hänen silmänsä olivat?"

perjantai 30. syyskuuta 2016

The Rift (1989-90)

Erittäin lyhyesti: Liian tylsän tyypillinen teema roskaelokuvissa on tämä: `Elokuvan viimeinen puoli tuntia on toimivaa tärinää.` Roska-lelufantasia- mikä lie-mestarin Juan Piquer Simonin, eli `kotimaisittain` J.P. Simonin abyssiaaninen alien-elokuva The Rift täyttää just eikä melkein nämä kriteerit; Ensimmäiset 50 minuuttia ovat tylsää tv-sarjamaista tuubaa, vaisua jännitystä ja se legendaarinen tai vaihtoehtoisesti pahamaineinen `viimeinen puoli tuntia` tosi turskia törinää. Eli, kyllästyin ensin lähes totaalisesti, mutta lopun hirviöhurma, hirviöhöykytys oli sen verran `laadukasta` läträystä että se nosti kaljaisan mieleni lähes tappiin. Voitto kotiin.

Voittoon vaikutti myös  roskan `ylempään kermaan` kuuluva näyttelijäkaarti: Jack Scalia, R. Lee Ermey ja Ray Wise. Varsinkin Ermey vakuutti. Hän ei ollutkaan nyt `Yrmey`, vaan rauhallinen, pohtiva pomosolttu. Wise myös totutun hyvä. Hyvänä asiana voi myös mainita sen että `huikea idea`, entinen rakkauspari joutuu samaan sukellusveneeseen, käsitellään nopeasti alta pois. He löytävät toisensa uudelleen, mutta siihen ei  käytetä paljon aikaa eikä filmiä.

Koska elokuva on " halvalla tehty" (ei kuitenkaan läheskään pahnanpohjimmaisbudjetilla), niin `halvan roskan`tyylisesti se sisältää esim kohtauksen jossa hirmuhirviö kopauttaa kaveria kalloon, ja vielä kypäräkalloon. Itse hyökkäys näytetään verettömänä kopautuksena, mutta lopputulos mäskisenä mössönä. Halvempaa näin, ja roskantekemisen kaanonin mukaista. Jostain visiirin välistä kauhulima varmaankin reittinsä löysi..

Mukana myös 50-luvun melkein-tähti ja seitkytluvun (euro)genretähti Edmund Purdom.



keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Cloak without dagger (Bri-56)

Väännöksellä vanhasta huijaus, murha teemasta, teosta, sanonnasta `viitta ja tikari` nimetty Cloak without dagger on näpsäkästi napsahtava yksituntinen, Älkää sekoittako Fritz Langin natsi-vakoilu-ydinase- elokuvaan Cloak and dagger, vaikkakin samoja teemoja on sekoitettu tässäkin. Tosin Saksa on vaihtunut Englantiin ja Toisen maailmansodan manttelit vaihtuneet kylmän sodan vaatekertoihin.


Cloak without dagger on hienostohotelli ja muotinäytösmaailmaam sijoitettu dekkarointi johon sekoitettu perinteisiä hämärähemmoja, huijauksia ja ydinaseuhkaa. Tarina etenee kuin paikallisjuna parhaimmillaan: sujuvasti, katkonaisesti, välillä vähän odottaenkin. Asemilla piipahdetaan pikaisesti.


Hotellissa pidetyssä muotinäytöksessä eräs malleista myrkytetään catwalkille. Kamera `porautuu` muutamaan hämäräheeboon katsomossa. Seuraavaksi se porautuu `vanhan` rakkausparin uudelleennäkemiseen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Ja se tapahtuu tietenkin hotellilla. Naisesta on tullut Jenkkimenestyjä, lupaavasta sotilaasta hotellin palvelija, hämärätyyppinen sellainen. He muistelevat pitkään tapaamistansa sodanaikaisessa Brysselissä, jossa nainen tunnistaa erään partajehun pahistyypiksi. Vakoilijaksi! Tappeluhan siitä syntyy, ja hemmo pakoon..
Eikä kukaan tietenkään usko.. No, eipä hätiä mitiä! Sitten ollaan taas `nykyhetkessä` ja nainen tunnistaa saman hemmon saman tien hotellilla! Nyt parrattomana. Ja vielä naapurihuoneessa!! Eikä kukaan tietenkään usko.. Ja sinnehän pitää mennä tutkimaan.. Ja sieltä tietenkin genrekonventioiden kaavan mukaan löytyy ruumis! Eikä kukaan tietenkään usko, varsinkaan kun ruumis heti, vielä enemmän genrekonventioiden mukaan, katoaa.. `Se oli tässä vielä hetki sitten..` (Ruumis nähdään myöhemmin auton kyydissä.)
Sitten soppaan sekoittuu mallimurhaa tutkiva yksityisetsivä, hämäräheebot kohtaavat hämärässä hienosto-viinikellarissa (siellä saadaan tyrmäysrättiäkin naamaan) ja lopuksi kuvaan astuu vielä se ydinaseuhka.


Elokuva etenee nykien ja pomppien kuin se mainittu juna. Mihinkään ei jäädä makaamaan (eikä ole aikaakaan, pituutta vain reilu tunti). Tämä tekee teoksesta sujuvasti seurattavan, mutta samalla vähän älyttömän. Mukavan älyttömän. Jutut vain naksahtelevat paikoilleen tuosta vaan.


Ihan kiva kliseeripottelu, jossa tapahtumat vain tapahtuvat. Selviävät. Vauhdikkaasti, epäuskottavsti, typerästi. Tämä tosin tekee siitä helposti seurattavan.





maanantai 19. syyskuuta 2016

The Monster of Piedras Blancas (Usa-59)

Pienellä pienellä majakalla varustetulla merenrantayhteisöllä on kaksi katua, kaksi kauppaa, poliisipäällikkö, pari poliisia, tuomari,  lääkäri, umpimielinen majakanhoitaja, hänen tyttärensä ja nuori tutkijamies. Kaksi viimeksi mainittua ovat tietenkin rakkauspari. Ja sitten yhteisöllä on legenda Paikallisesta Hirviöstä...Ja tietenkin se Hirviö! Ja sitten on jonkunlainen kasa kadulla tuijottavia yhteisökansalaisia. He eivät muuta näykään tekevän kuin tuijottavan. Tuijottavan vähän väliä tapahtuvia murhia ja murhattuja. Joita ei heille eikä meille näytetä. Eikä oikein näytetä hirviötäkään (kuin vasta aivan lopussa), ja jos näytetään, niin vain varjonsa. Ja sitäkin vähän.


Elokuvan aivan alku ja loppu ovat onnistuneita. Alussa näytetään kun hirviön kynsikäsi tarttuu ämpäriin (joku selvästi syöttää sitä, tähän syöttämiseen (tai sen lopettamiseen, ja hirviön `heräämiseen`) liittyy ihan helvatan typerä juoni-idea) ja elokuvan viimeinen kymmenen minuuttia on oikein onnistunutta tavaraa, mutta sitä edeltävä tunti (no, onneksi elokuva on lyhyt, huomaamme) totista taaperrusta, puuduttavaa jännitystä. Viimeisen kymmenen minuutin aikana nähtävä hirviö on onnistunut ilmestys. Selkävetoketjulla varustettu, perinteinen kahdella jalalla kulkeva, käsiään heilutteleva suomuinen kökköhirviö jonka mukavan muovinen ja `pelottava` pää karjuu `punaisena` (väri ei varma, koska kyseessä mustavalkoleffa.) Ja kun hän näkee naisen hän syöksyttää suustansa sangollisen vettä. Ja sitten mukana tietenkin yhtä perinteinen `hirviö kantaa naista sylissään`-kohtaus..


Loppu "pelastaa" elokuvaa ja tuo mukanaan pientä gorekuriositeettia, dekapitaatiotyyliin. Toisessa valtava hirviö (oikeasti tavallisen miehen kokoinen, no tietenkin on koska on tavallisen kokoinen mies sisällä) kanniskelee pientä päätä ja toisessa rapu rouskuttaa sitä. Mutta kelvotonhan tämä on. Mutta hirviö on hyvä.


Final words (Mark my words): Lainaan itseäni: "Kelvotonhan tämä on."







torstai 15. syyskuuta 2016

Pilvilinna (Suomi-70)

Sakari Rimmisen (1945-2004, kirjailija Mikko Rimmisen isä) ainoa pitkä elokuvaohjaus Pilvilinna on 60-luvun koulukuvausten (Kuuma kissa?, Niilon oppivuodet) " sarjaa", ja ennen kaikkea se on tätä kautta (koulu-yhteiskunta), poliittinen, radikaali, surrealistinenkin elokuva, ko vuosikymmenen tyyliin. Ja on sitä melkoisen onnistuneen erottuvalla, erilaisella tavalla. verrattuna muihin vastaaviin suomalaisiin kuuskytluku-osallistuviin-elokuviin, paria poikkeusta lukuunottamatta. Juuri surrealismin pirskahdukset tekevät tätä erottuvuutta. (Johtuukohan siitä, että päätekijät ovat Taideteollisen kamerataiteen opiskelijoita?)
Huomallepantavan `erikoisia`ovat myös näyttelijävalinnat: Miespääosan esittäjä Erik Uddström (myös kamerataiteen osastolta, hänestä tulikin tunnettu valokuvaaja (paljon mm levynkansia), ei elokuvamies, vaikka `lukikin` myös elokuvaohjaajaksi) saapuu surrealistisesti soutuveneellä `Euroopanympärimatkaltaan`meren rantaan. Hän aloittaa uudelleen koulunkäyntinsä, mutta kova 60-luvun yhteiskunta pakottaa hänet ja monet muut kapinaan. Tai kapina on jo kehittymässä, kytemässä, esilläkin. Erik on eräänlainen kapinapomo ja naispääosaa esittävä, nuorena kuollut Meri Oravisto (Ritva Arvelon ja Matti Oraviston tytär), hänen uusi tyttöystävänsä. Heidän suhteensa on elokuvan `kohuteema`: Full frontal-alastomuutta, seksiä yleensäkin (aika staattista) ja seksiä kapinana. (He mm menevät yhdessä koulun suihkuun.)

Ja elokuva tuo kapinaa tosiaan tietenkin myös  kouluun, kaduille (mielenosoitusten muodossa) ja kuvaan tulee myös mukaan väkivallantekoja, vankilaa, mutta myös `vapautusta`; seksuaalista, yhteiskunnalista. Mutta kun vanginvartija päättää päästää Erikin ulos vankilasta, mikään ei ole muuttunut, mutta ehkä joskus kuten politiikko Jaakko Laakson ääni lopussa ennustaa, toivoo...

Tämä kaikki on totautettu melkoisen riuskalla, rennolla ja raikkaalla otteella (tosin sekavuuttakin seassa).
Itseäni innosti myös valtava kultturihenkilöoden vilahtelu: Ensinnäkin kameran takaa löytyy: Meri Kurenniemi (Veikko Vennamon(!) tytär) on elokuvan toinen käsikirjoittaja ja Pirjo Honkasalo pääkuvaaja (ensimmäisenä naisena Suomessa.) Hän vilahtaakin filmissä. Ja näitä vilahtamisia riittää: Elokuvapuolen ohjaajahemmoista Tapio Suominen esittää `Lehmä`(!)-nimistä hahmoa ja Olli Soinio mm pankkiryöstäjää! Lauri Törhönenkin vilahtaa. Kirjailijapuolelta: Daniel Katz, Kalevi Seilonen, Leo Lindsten. Ja yleensä taiteilijapuolelta mm Mattijuhani Koponen. Lisäksi: Hannu Taanila, Matti Wuori, Aarno Laitinen(!), Markku Kivekäs. Juri Saarikoski esittää pikkupoika-katuhaastattelijaa joka kysyy lapsenteon mysteereistä. Kaikkein mielenkiintoisin, erikoisin (ja vaikein) bongattava on jotain teinipoikaa esittävä Atik Ismail!
Erittäin mielenkiintoisia vilahteluja! Myöhemmin Aki Kaurismäki käytti paljon tätä `bongaa taiteilija`-teemaa. Mutta ei hänelläkään tämmöistä määrää yhdessä elokuvassa ollut. No, Calamari Union ehkä poikkeus, pääsee lähelle. Ja Kauas pilvet karkaavat, siinäkin muutamia. Mutta Pilvilinna taitaa olla `ennätys`.