Erittäin lyhyesti: Liian tylsän tyypillinen teema roskaelokuvissa on tämä: `Elokuvan viimeinen puoli tuntia on toimivaa tärinää.` Roska-lelufantasia- mikä lie-mestarin Juan Piquer Simonin, eli `kotimaisittain` J.P. Simonin abyssiaaninen alien-elokuva The Rift täyttää just eikä melkein nämä kriteerit; Ensimmäiset 50 minuuttia ovat tylsää tv-sarjamaista tuubaa, vaisua jännitystä ja se legendaarinen tai vaihtoehtoisesti pahamaineinen `viimeinen puoli tuntia` tosi turskia törinää. Eli, kyllästyin ensin lähes totaalisesti, mutta lopun hirviöhurma, hirviöhöykytys oli sen verran `laadukasta` läträystä että se nosti kaljaisan mieleni lähes tappiin. Voitto kotiin.
Voittoon vaikutti myös roskan `ylempään kermaan` kuuluva näyttelijäkaarti: Jack Scalia, R. Lee Ermey ja Ray Wise. Varsinkin Ermey vakuutti. Hän ei ollutkaan nyt `Yrmey`, vaan rauhallinen, pohtiva pomosolttu. Wise myös totutun hyvä. Hyvänä asiana voi myös mainita sen että `huikea idea`, entinen rakkauspari joutuu samaan sukellusveneeseen, käsitellään nopeasti alta pois. He löytävät toisensa uudelleen, mutta siihen ei käytetä paljon aikaa eikä filmiä.
Koska elokuva on " halvalla tehty" (ei kuitenkaan läheskään pahnanpohjimmaisbudjetilla), niin `halvan roskan`tyylisesti se sisältää esim kohtauksen jossa hirmuhirviö kopauttaa kaveria kalloon, ja vielä kypäräkalloon. Itse hyökkäys näytetään verettömänä kopautuksena, mutta lopputulos mäskisenä mössönä. Halvempaa näin, ja roskantekemisen kaanonin mukaista. Jostain visiirin välistä kauhulima varmaankin reittinsä löysi..
Mukana myös 50-luvun melkein-tähti ja seitkytluvun (euro)genretähti Edmund Purdom.
En osaa kuvitella Ermeytä alkuunkaan pohdintaan taipuvaisena sotilaana. Sen verran vahvan kuvajaisen Full Metal Jacketin Kersantti Ärjylä on meikään jättänyt.
VastaaPoista