Momma Don`t Allow (Englanti-56)

Free Cinema oli Englannissa noin 50-luvun alusta 60-luvun puoliväliin kestänyt genre, joka käsitteli ja teki lähinnä. dokumenttilyhytelokuvia. Tästä genrestä ponnistivat mm Lindsay Anderson, Tony Richardson, Karel Reisz.. 
Aloitetaanpa vaikka tällä Momma don`t allow`illa. Se on vinha ja vimmaisa kuvaus Chris Barber Jazz Bandin vauhdikkaasta keikasta (elokuvassa kolme kappaletta, yksi instru, yksi blues, yksi yleisönhuudatus) ja vielä vauhdikkaammasta tanssiyleisöstä. Bändin tuuttaama jazz-blues- rock`n`roll-hurmio laittaa todellakin vibaa pönttöön ja punttiin. Sekä bändin että yleisön. Yleisö tietenkin enemmän pähkinöinä. Huikeita, hikisiä tanssiesityksiä, huikean vauhdikasta kamaa ja menoa.. Hienossa bluespalassa Blues is knocking at my door bändin vakiolaulaja Ottile Patterson laulaa luihin ja lihaksiin.  Takahuoneessa nähdään Lonnie Donegan näppäilemässä banjoa. Ja bändin elokuvan lopetuskappale Momma don`t allow tuuttaa bändin ja tietenkin sen yleisön villiin infernoon.

Elokuvan alku kuvaa nopeasti kuinka nuoret duunarit lähtevät hauskanpitoon (free cineman vakioaihe). Teurastaja vain ottaa valkotakin pois päältänsä, ja alta paljastuu puku! Lisäksi seurataan hammaslääkäriharjoittelijaa, liukuhihnatyöntekijää, parturi-kampaajaa...

Tämä Karel Reiszin ja Tony Richardsonin ohjaama intensiivinen parikymmenminuuttinen pläjäys on free cineman valiotimantteja.

Side by Side (Englanti-75)

Kaupungissa on vierekkäin kaksi yökerhoa, vanhan kaartin, liiton "striptease", stand up ja taikurriesityspaikka sekä nuorison suosima, taloa tärisyttävä, pahamaineista poppia paukuttava paikka. Kerhot ovat kisassa keskenään, mutta myös kaupunkia vastaan. Kaupunki haluaa ne pois, ainakin toisen, varsinkin pop-paikan.

Tästä seuraa karmeaa, kauheaa komediaa, mutta musiikkiesitykset ovat mannaa: Älyttömin on Kenny- yhtyeen veto heiluntoineen ja isoilla K-kirjaimilla varustettuine paitoineen. Rubettesin I can do it vedetään mukavasti puoliksi kieli poskessa, puoliksi tosissaan, kokonaan täysillä. Oikeasti hyviä vetoja ovat Stephanie de Sykesin ja Mac ja Katie Kissoonin fiilistelemät poweriskelmät, ekana mainittu esittää Born with a smile on my face`n (suomeksi Laulun sain matkallein) ja tokana tulevat esittävät Sugar Candy Kisses`in (suomeksi Hunajaisin huulin). Varsinkin viimeksi mainittu on valloittava.

Mustasukkaisuus (Suomi-53)

"Koski on perheemme kohtalo. Se vie meiltä rakkaimopamme, mutta antaa meille rikkautta." Tämä Teuvo Tulion ohjaama elokuva on versio hänen Levoton veri-elokuvastaan, ja on oikein onnistunut (jopa parempi?) versio, sillä tämä on erilainen (oikeastaan paljonkin) ja koherentimpi, linjakkaampi kuin Tulion monet muut tuon ajan elokuvat. Tässä, kuten Levottomassa veressä on kaksi sisarta ja yksi mies, josta taistellaan. Toisen kanssa saadaan lapsi, mutta hän kuolee onnettomuudessa. Levottomassa veressä auto-onnettomuudessa, tässä hän tippuu tukkilaisjoen-sahalaitoksen sillalta lähes julman aidossa kohtauksessa. Myös toisen naisen (tietenkin tässäkin Regina Linnanheimo) (vale)sokeutumisteema on molemmissa mukana. Elokuvien erilaisuudet tulevat teemoista; No, tietenkin se on että Levoton veri sijoittuu kaupunkimiljööseen ja tässä Tulio on taas toistaen tukkilaismaisemissa. Mutta nyt toisto ei ole päälleliimattua, se on sujuvaa, Pätkät aikaisemmista elokuvista ja musiikeista ovat suht harvoin ja suht lyhyitä. Sujahtavat hyvin uuteen materiaaliin, jota on siis yllättävänkin paljon; Filminlaatu parempaa kuin Tulion monissa aikalaiselokuvissa, rahaa käytetty enemmän  kohtauksiin (esim tapahtumasarja koskeen riistäytyneessä lossissa [kyydissä siskokset, hevonen vaunuineen[!} sekä koira on upeasti toteutettu), muutenkin kohtauksiin on panostettu aikaa, rahaa ja  väkeä. Esim on kuvattu oikein isolla sahalaitoksella, kymmenine työntekijöineen.  Mitään Intohimon vallassa-elokuvan halpishautausmaan tyylistä rahansäästörakennelmaa tms ei tästä löydy. Ainoa rike mielestäni on järjetön saunanlaudehajoitustappelu. Tosin Mustasukkaisuuden nyrkkitappelut on kuvattu taidokkaan etenevällä liikesarjalla. Ja etenkin, varsinkin tämä lainaus elokuvasta; "Tämä (elokuva, lat. huom.) onkin enemmän hermokysymys."

Mustasukkaisuus pureutuu aiheeheensa ehkä realistisemmin kuin Levoton veri. Tässä on anteeksiantoakin. Ihmiset aidompia, Juoni etenee `järkevämmin`. Tunteet etenevät muhien loppuun asti, jopa  kuten monilla oikean elämänkin ihmisillä, mitään aivan järjetöntä räjähdystä ei elokuva sisällä. Paitsi tietenkin Linnanheimon hahmo `räjähtelee`, hän vetää täysillä. Mutta mielestäni hänkin himmailee hahmoaan hieman Levottoman veren vastaavaan verrattuna. Onnistuneesti. Hänen käheästi kuiskaamansa ajatuksensa kasvojensa, suurien silmiensä päälle toimivat aikansa, mutta tässä toisto turmelee näitä kohtauksia, (katsojan jo etukäteen tietämiä) selityksiä alkaa tulla liikaa. Mutta tämä on pientä, Mustasukkaisuus on oikein onnistunut elokuva.

Vain kolme elokuvaa tehnyt Eero Paganus on yllättävän hyvä roolissaan. Ja yllättävän hyvä on myös lähes jatkuvasti esiintyvä saksanpaimenkoira Wolf! Lopputekstien mukaan Wolf on Taiston Koirakoulusta. Linnaheimollahan oli itselläänkin saksanpaimenkoira, koiria(?), käsittääkseni Rakkauden ristissä mukana oli hänen oma koiransa, mutta en ole täysin varma..

Susana (Meksiko-51)

Luis Bunuelin Meksiko-ohjauksen alussa nuori raivokas rikollisnainen rukoilee Jumalaa päästämään hänet vankilasta. Kohta kalterit irtoavatkin ja nainen pakenee maatilalle. Haciendan pomo, pomon poika ja apulaispomo joutuvat naisen nostattaman kiimahelvetin- tai taivaan lonkeroihin.
Lopussa, kuin taikaiskusta, muutamassa minuutissa haciendan väki, Jumalan ja Poliisin toimesta ja voimasta (poliisit vievät naisen pois) vaipuvat vanhaan onnentilaansa. Bunuelilla on satiirista, surrealistista silmää onnellisten loppujen fantasioinneille, harvinaisuudelle, käsittämättömyyksille, liioitteluille, mahdottomuuksille, naurettavuuksille, toteutumattomuuksille, ylilyönneille, älyttömyyksille.

Island of Terror (Englanti-66)

`Bad for the bone.` Kemiallista kauhua. Kaikinpuolin syrjäinen (on siellä kuitenkin (syöpä)tutkimuslaboratorio!)  saari siirtyy juurikin mainitun labbiksen kautta lonkerosilikaattien temmellyskentäksi. Nyt kyseessä ei ole verenimijähirviö(t), tai kyllä ne veretkin `siinä sivussa` menevät, mutta kun nämä riettaat imevät lihat ja luutkin, varsinkin luut. Vain nahat jäävät tuulessa tuivertumaan. Ja vähän mössölihaa nahkojen alle. Ei siis ihan nahkoineen päivineen, mutta melkein. Tätä touhua saapuu tutkimaan Proffa (Peter Cushing) ja toinenkin.

Jännitystä, roskaa. Saari peittyy näistä laahustavista lonkero-otuksista. Jännitys lisääntyy. Sen huomaa Proffistakin; Ekassa papereidentutkimissessiossa on juomana teetä, toisessa jo portteria. (Ollaan Irlannin rannikolla.) Luuimurihirviöt ovat kuin kivettyneitä, kovettuneita mattokasoja joiden pääpuolessa kiemurtelee käärme, luikertelee lonkero. Näitä on koko saaren täydeltä. Ne laahustavat. Laahustuksesta huolimatta yksi kasa, yksi luuimuri pääsee puremaan Proffaa. Proffa-Cushingin kämmen kirvestetään, jottei luukato leviäisi!



Oikein kiva, toimiva kauhu, kökkö, scifipaketti.

Santo vs She-Wolves (Meksiko-76)

Parhaita Santoiluita. Nyt Meksikon hopeanaamamaskimiehellä on extra, ylimääräinen hopeareunus; Kato kun hopea ja ihmissudet, you know. Tämä oikein erikseen mainitaan elokuvassa. Ja sitten: "Susilla" on kaulapannat, lykantroopit tulevat kuulemma Transylvaniasta (rautatieasemalla möllöttääkin sinne sieltä saapunut lauta-arkku). Mutta ennen kaikkea tässä käydään läpi Santon erilaisia, erinäisiä pelkotiloja! Niitä löytyy joka karsintaan ja lähtöön! No, ainakin alkueriin, semifinaalissa ja finaalissa Santo sitten mättää muita maahan. Mutta, enivei, Santo siis, ainakin aluksi, pelkää kaikenlaisia, kaikenlaista: Koiria-susia (Santomme huutaa oikein apua kun koirat kiusaavat), joutumista tanssiravintolan tanssilattian piiritanssin keskiöön. Mutta sitten selviää sekin, että suihkussa ollessaan Santo ottaa naamarinsa pois. Naamaa ei tietenkään näytetä. Huh, hyvä ettei ihmissudet iskeneet silloin!

Ihmissusimaskit ihmissusirumia, taistot toimivia. Hyvää örinää.

P.S. Paul Naschyn ja Coffin Joen pikkuhiljaa, salaviisaasti, vaivihkaa onnistunut yhdistelmä. Hyvää kauhuroskaa.

Onko nuorisomme turmeltunut? aka Young Stranger (USA-57)

Frankenheimerin edellinen nuorisokuvaus ennen Young Savagesia on enemmänkin melodraama kuin kuhinakuvaus: Rikkaan elokuvamogulin(!) high schoolaava poika kapinoi ja tästä syntyy ihan hyvää, toimivaa jännitettä, jännitystä. Elokuvan Suominimi on kyllä huikea, huima, olikin pakko laittaa se otsikossa ensimmäiseksi.