Levoton Veri (Suomi-46)

Kova vuosi Tuliolla tämä-46. Teuvo Tulion elokuvien yksi toistuva, onnistunut mauste on samojen aiheitten kierrätys. Toinen on sokeus, sokeutuminen. Nämä yhdistyvät elokuvassa Mustasukkaisuus, joka on on suht onnistunut kierrätys Levoton Veri-elokuvasta, sokeutumisteemalla, sokeutumistwistillä. Mutta Se Sokeutumiselokuva on juurikin tuo mainittu Levoton Veri.


Tulion viimeisenä varsinaisena onnistumisena pidän juuri Levoton Veri-elokuvaa. Siinäkin on heikkoutensa, mutta tulevien elokuvien isokin repaleisuus rasittaa;  esim toisaalta onnistunet älyttömyyspiikit mm hautausmaakauhukuvastojen (Intohimon vallassa) ja saunatappeluiden(!) sumana ( myös Mustasukkaisuus-elokuva), mutta toisaalta liiankin kovana jankkauksena tekevät niistä tosiaan todella repaleisia kokonaisuuksia. Viimeiseksi varsinaiseksi elokuvaksikin joskus jossain kutsuttu alkoholistikuvaus (nimi on kyllä hyvä, toimiva ja onnistunut) Olet mennyt minun vereeni ei ole koskaan oikein puhutellut minua.


Tässä Tuliomaisesti, siis Levottomassa Veressä, kaksi naista, siskokset, kisaavat samasta miehestä. Nuoremman, nuorempana raajarikko, rakkaus on, väitetään olevan, nuoren naisen haihattelua, mutta vanhempi sisar, myöhemmin sokeutuva, on miehen varsinainen nainen, vaimo. Sokeutuminenkaan ei siis vie miehen rakkautta, tai ainakaan sääliä. Molempia. Ja lopussa, jo ennenkin, kuviot, siis suhteet, tietenkin, vaihtuvat.. Yksittäisenä komeana kohtana voi mainita kohtauksen jossa umpikänninen mies iskee `ilolintusen`, baarinaisen kanssaan keskustelemaan laboratorioonsa. Voimakasta ekspressionistista, noirnmaista tilaa ja valoa löytyy huoneesta jossa `ilolintunen` istuu laboratorion `vintillä` naureskelemassa ja mies kännää `maassa`. Naisen nauru peittyy tupakansavupilven ja kattolautojen välistä viiltävien valoviivojen taakse, ja mies peittää päänsä polviinsa. Kaksi yksinäistä. Ihmisten keskellä. Tässä on kierosti vähän sukupuolet kääntävää Jekylliä ja Hydeä; Laboratorio, juoma, nauru, tuska...

Vanhemman sisaren (tietenkin Regina Linnanheimo) Regina Linneanheimomainen suurisilmäinen sokeutuminen tuodaan esiin pyöreiden, lähes hitsauslasimaisten lasien läpi, ja näin varsinkin tapahtuu kun tuodaan esiin hänen suurisilmäinen sekoamisensa, yhä pahempaan hulluuteen vajoamisensa. Varsinkin sen jälkeen kun hän valehtelee miehelleen ja sisarelleen silmäleikkaukseen epäonnistuneen. Ja hän näkee koko heidän vehtauksensa, valehtelunsa laajuuden.. (Tiukkaa, tanakkaa kerrontaa muuten jo alkuteksteissä lähtien: Siinä on kuvattuna nämä mainitut sokeanlasit ja kaksi kihlasormusta pöydällä ja itse alkutekstit tulevat otsikon Osallistujat alle, paperilapulle. Ketään ei kummemmin yksilöidä, vaan kaikki  näyttelijöiden, musiikkiesitysten jne nimet niputetaan tosiaan vaihtelevana luettelona, mahdollisimman lyhyesti ja yksinkertaisesti. Tehokasta.)
Tämä ei nouse, tai paremmin sanottuna, vajoa Tulion myöhempien elokuvien sekamelskoihin, vaan juonen vahva melodramaattisuus pysyy päällä koko elokuvan ajan. Lopussa liikaakin. Linnanheimon sekopäiset naurut ovat tietenkin täysin yli, samoin kuin nuorempaa sisarta esittävän Toini Vartiaisen nuoren naisen yli-iloiset suppusuunaurut.

Mutta, Levoton Veri on tosiaan Tulion viimeinen `täydellinen` onnistuminen.

"Silmissä sun tuli on, filmissä Teuvo Tulion." "Sulla tuli on silmissä, Teuvo Tulion filmissä"  "en saa silmiä irti susta, kun sussa palaa synti musta.."  (Otteita Organ-yhtyeen kappaleesta Regina Linnanheimon silmät)

Rakkauden Risti (Suomi-46)

Villin, vapaan, värikkään, käsittämättömän, järjettömän, hullun, mielettömän, mielipuolisen Sensuelan esiaste Rakkauden Risti on Teuvo Tulion paras elokuva. Sensuela on rikkasti ja raivoisasti rönsyilevä,  mutta `roskan tavoittelussaan`, värisevässä hullussa heilunnassaan (vaikkakin pysyy joltisenmoisestikin juonessaan) liiaksi leviävä. Rakkauden Risti sen sijaan on tanakan tiukasti kirjoitettu, ohjattu, näytelty, kuvattu elokuva mielettömyydestä, mielipuolisuudesta, hulluksi tulemisesta - sairaalloisesta omistushalusta, mustasukkaisuudesta, raivoisasta rakkaudesta ja petoksista. Yksinäisyyksistä.


Majakanvartija Majakka-Kalle (Oscar Tengström) tavataan elokuvan alussa majakkasaarellaan tyttärensä, nuoren naisen (Regina Linnanheimo) kanssa. Molemmat rooleissaan huikeita. Meno näyttää auvoisalta, aurinko paistaa, pyykkejä ripustellaan, koiran kanssa telmitään.. Mutta jotain on taustalla. Jotain myrskyistä. Sillä myrskyillä Kalle aina sekoaa, kun alkaa muistelemaan mitä yhdellä myrskyllä tapahtui..: Myrsky toi majakalle miehen, joka vei vaimon.. Ja Kalle pelkää että tyttärellekin käy samoin, ja suojelee sairaalloisesti tätä.. Ja eiköhän yhtenä myrsky-yönä käy juuri samoin...


Kirjoitettuna ehkä vähän monestinähtyä, kuivaa (jos näin voi sanoa mm merimyrskystä, ihmismyrskyistä) ja mitätöntä, toisteista tarinaa, mutta elokuva on tosiaan todella tiukasti toteutettu. Tuliomainen ihmissuhdepyöritys jatkuu kaupungissa. Nainen joutuu jätettynä monta kertaa aina uuden miehen syliin, huonojen ja hyvien, ja lopussa tietysti käy huonosti. Kaupunki on paha paikka. Niin maaseutukin, mutta siellä on sentään vielä jotain hyvää jäljellä, mutta vähän, eikä kauaa.. Näissä aina lähdetään maaseudun ahdasmielisyyttä (usein raskaana tai lapsen kanssa, tai vain pois) kaupungin laajoihin iloihin ja valoihin, mutta kaupungissa se ahtaus aina loppujen lopuksi puristaakin.. Missään ei ole hyvä.

Taivaan valosta helvetin pimeyteen. - Kirkollisen alttaritauluestetiikan kritiikki. Pyhä ja Paha, revittynä, riekaleina. Elokuvassa on useita loisteliaita kohtauksia, jotka muodostavat tiiviin ketjun: Kallen sekoaminen myrskyn,  majakan mikrokosmoksessa, jota  mustavalkovärittävät noirmaiset valoviivat huikeasti kahlitsevat. Hulluus suppuuntuu. Nuori nainen kohtaa matkallaan monenlaisia miehiä, mm vanhan suomielokuvan peruspohatan, konsulin, pahan konsulin, sekä hyvän taiteilijan, juoppoja.. Mutta hyvä taiteilijakaan ei ole niin hyvä (kukaan ei ole hyvä), että hyväksyisi naisen entisen elämän. Tai tulevan. Taitelijan (Rauli Tuomi loistoroolissa) Linnanheimosta maalaama taulu Rakkauden Risti on nähtävyys. Yhtä aikaa jumalallinen, taivaallinen, rietas ja rienaava. (Jotain outoa hyvänkin taiteilijan päässä liikkuu.) Taulussa nainen on riekalevaatteissa ristillä ja yläpuolelta tulee valosuihkuja, mutta enimmäkseen taulussa on pimeää, hämärää. Valo on hänen tavoittamattomissaan. Naisen toinen käsi kohoaa (sidottuna) ylös, mutta hänen katseensa on alas... Ei hän varmaan mihinkään enää kättänsä korotakaan, sillä siellä ja joka puolella on juurikin tuo `suunta` `ei mihinkään`. Ei mistään ei mihinkään. Tuskakin on jo takana, edessä tyhjää. Alistuminen. Lopullinen.


P.S. Myös ikoninen kuva jossa Linnaheimo makaa sängyllä vihainen ilme kasvoillaan tupakka rennon tiukasti suupielessä on tästä elokuvasta.

Ultimate Weapon (1998)

Kylmän kesän kylmä avaus: Hulk Hoganin Ultimate Weapon. Pikkuisen poikkeuksellisesti ollaan IRA:n tyyppejä vastaan, mutta vähemmän poikkeuksellisesti tämä on melkoisen huonoa roskaa. Mutta kuitenkin Hulkin parhaimmistofilmejä, on tässä toimintaa. Eikä läheskään yhtä huono kuin Äijän pahimmat camppailut, huumoroinnit.  Mutta jätti kuitenkin kylmäksi.

Gator Bait 2 - Cajun Justice (Usa-88)

Alkuperäisessä Gator Baitissa (-74, suo(!)meksi soinnukkaasti Alligaattoriansa) Claudia Jennings oili muistettavasti suon kostajatar.Gator Bait kakkonen alkaa söpön (ainakin muihin `näyttelijöihin` verrattuna) parin suoseutu-häistä. Honeymoonille lähdetään tietenkin moottoriveneellä yhä syvemmälle suolle, harvalle lautamökille. Mutta he onnistuvat loihtimaan muutaman päivän kisailuista ihan suloisen sekstailun, naureskelun ja leikkimisen rakkaudentäyteisen matkan. (Tosin harvalla honeymoonilla opetellaan ampumista, metsästämistä ja moottorivenehurjastelua.) Mutta sitten saapuvat pahikset paikalle ja tekevät pahaa miehelle ja varsinkin naiselle niljakkaissa kohtauksissa. Ja sitten tietenkin alkaa kosto.

Huonon näyttelemisen (varsinkin häävieraat ovat huonointa ikinä), niljakkuuden ja onnistumistenkin (pääpari kasvaa genressään ihan hyviin suo(!)rituksiin) swampsploitaatio, suosploitaatio yllättävällä suopuun takaa tulevalla onnellisella lopulla. Dvd:n mukana tulleilla extroilla kirjoittaja-tuottaja- ohjaajapari Ferd ja Beverly Sebastian (haastatellaan erikseen) eivät puhu ko elokuvasta mitään (muutenkaan eivät paljon elokuvistaan), vaan julistavat suo(!)raan rakkauttaan Jumalaan ja Jeesukseen, mikä hämmentää tätä väkivaltaista ja seksploitatiivista suosoppaa entisestään. Beverly Sebastian näyttää, puhuu paljon missiostaan, lukuisten Grayhound-koirien pelastamisista sekä heidän jalostamista esim vankien ainoiksi ystäviksi. Todella pyyteetöntä ja jopa pyhää toimintaa, vaikka en itse kovin pyhä ja uskovainen olekaan..

Salt for Svanetia (Neuvostoliitto-30)

"The Soviet Union is a country so big and diverse that every kind of social and economic way of life is to be found within it". Näillä Leninin sanoilla alkaa Mikhail Kalatozovin (Kurjet lentävät) dokumentti-propaganda- filmi Salt for Svanetia.


Kaukainen vuoristokylä on kaukana kaikesta. Mm teistä, ruuasta, suolasta. Lunta riittää. Hankoja, haravia kantava ihmisjono lumen keskellä on absurdin julma näky. Sillä elokuvan mukaan lunta sataa Heinäkuussakin. Viljalyhteitä kasataan lumen alta. Epätoivoista absurdismia. Elokuvan voimana on erittäin taidokkaat, nopeat surrealistiset leikkaukset, siirtymät ja kasautumat. Ne tuovat esiin onnettomuuksien ja vastoinkäymisten valtavan vauhdikasta ja massiivista sumaa vastustamattomalla vyöryllä. Ihmisten yhteistyö ja voima tuodaan esiin vasta elokuvan loppupuolella.


Suola on tunnetusti se tuote jota ei tosiaan läheskään joka paikassa `kasva`´, mm merelle on matkaa. Täältä varsinkin. Vaikka kuinka omavaraisia ollaan, esim vaatteiden osalta, kuten tässäkin kylässä (elokuvassa näytetään esim vaatteiden valmistusta, ensimmäisiä etnografisia elokuvia), niin tärkeä mauste ja säilytysaine suola loistaa poissaolollaan. Eläimet joutuvat elokuvan mukaan brutaaleihin toimenpiteisiin `suolaa nuoleskellessaan`, sitä löytyy ihmisten hiestä, virtsasta, verestä.. (Kaikki kohtaukset eivät onneksi aitoja, varsinaisesti vain hiennuolenta näytetään.)
Lopuksi tosiaan saapuu taas työn ja voiman raivoisa kuvaus ja asioiden eteneminen. Näin ainakin viitataan. Uskontovastaisuus, uskontovastustus saa aivan övereitä, liioittelevia, valehtelevia mittasuhteita. Se menee täysin överiksi.

Turksib (Neuvostoliitto-29)

Viktor Turinin ohjaama Turksib on neuvostoliittolaisen avantgardistisen mykän dokumenttielokuvan klassikko. Kuten teoksen nimi antaa ilmi, elokuva kertoo junaradan rakentamisesta Turkestanista Siperiaan. Aluksi esitetään (noin 20 min, elokuva ei itsessäänkään kuin noin tunnin) Turkestanin ylpeydet, valtavat puuvillapellot. Mutta kuivuus vaivaa, useinakin vuosina. Vettä ei näy, vesi ei kulje. Samoin vaivaa kunnollisten kulkuyhteyksien puute. Valtavat aavikotkin ovat tukkona välissä.
Junaradan rakentaminen esitetään toimeliaan kronologisesti. Ensin puheita, sitten sopimuksia, sitten työhön. Avantgardistista otetta on kohtauksessa jossa kartat, sopimukset, muut paperit, paperirullat muodostavat villin järjestelmällisesti pyörivän pyörteen ja kasautuman/laajalle leviävän verkoston. Komea kohtaus. Itse rakennustyö on ihmisen yhteisvoiman ja yhteistyön (kuka heistä vapaaehtoisena, pakotettuna, tietämättömänä ei käy ilmi, ei kerrota) voimallinen kuvaus.
Luontoa (lähinnä aavikkoa) ei paljoakaan suojella, kunnioiteta. Valkokankaan kissan kokoisin kirjaimin korostetaan IHMISEN voittoa luonnosta. Koulutus ja Edistys edellä mennään, välitekstien ja filmipätkien mukaan. Mutta tietenkin ja ilman muuta rata oli välttämättömyys. Ja ovathan valkokankaan kokoiset, ylikin, panoroinnit valtavista kisko, puupino ja junanvaunu, veturiarmadoista huikeita, järjestelmällisiä näkyjä. Puhumattakaan valmiin radan aavikon loppumattomuuksiin jatkuvana ihmisten elämän lankana ja veturin ja vaunujen yllättävän vauhdikkaana ja voimakkaana jyrääjänä sen päällä.


P.S. Elokuva ei kerro kuinka paljon rata sitten loppujen lopuksi esim puuvillapeltojen peruskansaa, kuivuuksien, köyhyyden ja nälän vaivaamia ihmisiä auttoi, mutta eihän se, kuten sanottua, tietenkään täysin turhake ollut kenellekään.

Maisema taistelun jälkeen (Puola-70)

Aikansa auteur`eita kriitikoiden puolella, vimmainen elokuvissakävijä ja monipuolinen arvostelija Markku Tuuli nimesi puolalaista elokuvaa käsittelevän kirjansa (vuodelta-80) tämän Andrzej Wajdan mestariteoksen mukaan. (Tosin erään kerran, ko elokuvaa käsitellessään, nimi onkin toisinpäin, Taistelu maiseman jälkeen. Virhe tai ei, mutta sekin nimi kuvastaa käsiteltävää elokuvaa hyvin.)


Maisema taistelun jälkeen kertoo ihmisistä joiden keskitysleirituomio ei päättynyt vapautumiseen. Vaan odottamiseen. Ja minkä odottamiseen? Se kertoo ihmisistä jotka ovat `lisäleireillä`. lähinnä amerikkalaisten johtamilla leireillä, joista pääsee pois vasta kun `vankien` (täysi vartiointi ei päällä) henkilöllisyydet, asuinpaikat, sukulaiset on selvitetty. Byrokraattileiri. Keskitysleireillä odotettiin kuolemaa, täällä tosiaan jotain muuta, mutta mitä? Mutta kuolema ei ole valitettavasti pois täältäkään, eivätkä kaikki vapauttajat ole välttämättä vapauttajia, auttajia, pyyteettömiä. Nykyinen leiri on väliasema kuoleman ja sumuisen tulevaisuuden välillä. Rakkauttakin vilahtaa, ja eräänlaista poispääsyä. Ja vaikkakin rujot ympäristöt, maisemat ovat koko ajan silmissä, niin myös mielessä (koko elämän), sillä se kuvaa tietenkin myös mielenmaisemaa taistelun jälkeen.


Vavahduttava, mutta ei välttämättä elokuvan ihmisiä vapauttava teos. Leiri jatkuu pitkään, koko elämän.