The Big Clock/Kohtalon Kello (Usa-48)

Ray Milland loistaa tässä välillä humoristisiakin sävyjä ja säväyksiä tarjoavassa noirtyylisessä elokuvassa, joka suurimmaksi osaksi sijoittuu ja keskittyy samaan rakennukseen.

Tämä rakennus on massiivinen kustannustalo, jonka keskeltä (aulasta alkaen korkeuksiin) löytyy lähes yhtä massiivinen kellokoneisto, joka näyttää joka puolelle ja jokaiselle työntekijälle kautta asiakkaalle kellonajat ympäri maailman. Taloa ja kelloa isännöi ilkeästi ja voimallisesti Charles Laughtonin esittämä kustannusmoguli.
Milland on Crimeways-rikoslehden ilmiömäinen ykköstoimittaja George Stroud, joka joutuu taas kerran peruuttamaan häämatkansa ja palaamaan toimitukseen, kun hän huomaa sotkeutuneensa murhavyyhteen (tapaili murhattua naista murhailtana), jonka päätutkijaksi Laughtonin hahmo vielä  tietenkin Millandin määrää.

Elokuva etenee todella jouheasti, Stroudin kujanjuoksu kustannustalon kerroksissa ja käytävillä ja jopa kellorakennelman sisällä saa aikaan hyvää ja uskottavaa kiristyvää klaustrofobista tunnelmaa ja Laughtonin vaimon Elsa Lanchesterin esittämä hulluna kikattava taiteilija tuo noirsopan mausteeksi kivaa ja onnistunutta huumoria. Huumoriväläyksiä tuo esiin myös Milland (esim tylsistynyt vitsailu baaritiskillä juomien väristä) sekä välillä hupaisasti luritteleva, pulppuava musiikki. Mutta kuka onkaan murhaaja?

Milland tosiaan on todella hyvä, Laughtonista ei oikein tiedä esittääkö hän lähes koko ajan alas valahtavia viiksiään kynsivää tyyppiä kieli keskellä suuta vai poskessa. Luultavasti molemmat. Ei ihan uskottava roolissaan. Stroudin vaimoa esittävä Maureen O` Sullivan on tässä statisti. Elokuvassa on jonkin verran epäloogisuuksiakin, esim vaikka Stroud on lähes koko alkuelokuvan puhunut tulevasta häämatkasta, niin pari drinkkiä lähtöiltana (no on siellä kyllä nainenkin) vie ajantajun.
Mutta oikein vauhdikas noirailu yhtäkaikki.

Prudence and the Pill (Bri-68)

Monet brittiläiset "seksi"komediat ovat kuin katsoisi sille sijoilleen kuivuvaa laimeitten latteuksien Tonavaa. Prudence and the Pill on hiekkapuhallettu erämaa, jota on yritetty kostuttaa seksikomedioiden kirouksella/peruskauralla, ehe-ehe-huumorilla.

Tässä tarinassa e-pilleri tekee tuloaan ja tuhoaan niin ylhäisöön kuin alhaisoonkin. David Nivenin ja Deborah Kerrin esittämä ylhäisöpariskunta ("They have separated business during the day and separated bedrooms during the night") ja heidän palvelijapariskuntansa sotkeentuvat tahoillaan tähän pilleribisnekseen. E-pillerit vaihdetaan salaa (joko tahallaan tai tollouttaan) aspiriineihin tai tyttöystävä huijataan ottamaan e-pillereitä väittämällä niitä vitamiineiksi. Mutta kun ne on jo vaihdettu aspiriineiksi..

Voi, voi.. No, olishan tällaisesta kai voinut saada aikaiseksi ihan hauskan ja sujuvankin komedian, mutta nyt junnataan tylsästi tylsyyksissä ja tavanomaisuuksissa: on pääosaparin sivusuhteita ja avioerouhkaa (dvd:n kannen Nivenin ja Kerrin kaksintaisteluasento kohotettuine pistooleineen on symbolista "laatua") sekä vitsaillaan vaisusti:
Tässä yksi esimerkki: Päälleliimatussa vilauksessa hienostotäti vierailee kilpa-autoradan `Pitillä`seuraamassa autojen renkaanvaihtoa ja kyselee: "Eikö olisi kannattanut jo alussa laittaa hyvät renkaat alle?" Tämä kysymys olisi kannattanut esittää aikoinaan myös ko elokuvan tekijöille.

Nahkeaa paskaa. Eipä tästä tämän enempää.

Dark and Stormy Night (Usa-09) - Sanan ja seikkailun mäiskettä

Halpisgenreilyiden mestaris/maakarismies Larry Blamiren paras tuotos on pieteetillä tehty kolkytluvun "Old Dark House"-komediakauhisteluiden pastissi. Samaan pyöritykseen on kummallisen onnistuneesti saatu ängettyä kauhukartanon perinnönluenta, sekalainen sakki, murhat, toimittajat, etsivät, meediot, haamut, hullu kokki, 300 vuotta sitten kartanon paikalla poltetun noidan kirous, viidakkotouhuja, gorilla, yläkerran lukittu huone, jossa syöttöaukko (ei hullun kokin eikä gorillan), alakerran hullun tiedehenkilön labbis, kolkytluvun "gangsteripuhe", mielisairaalasta karannut `joku` sekä niin monta kertaa toistetut kökkövitsit ("35 cents", "My car broke down", "Lights went out", "You will be next", "Let the puppy go!"-"Come to nana!"-"You are killing me!) että ne voittavat sinut puolelleen. Aikamoista sanan mäiskettä.

Elokuvan henkilöiden nimet on kuin vuosisadan alun nimistöä olisi vedetty hulluksi tulleen nimi/kielikoneen läpi. Mainiota jälkeä. Elokuvasta löytyy sekä mustavalkoinen että väriversio.

Oikein onnistunut siirtymä kolkytluvun elokuvamaailmaan. Muhevaa komediaa. Sanan ja seikkailun/ sanan ja sekoilun juhlaa ja mätkettä.

"This is definitely the one you are looking for. So you can stop searching. You have definitely find it. Really. Seriously. Okay."

Telling Tales (Eng-78) Illusive Crime (Eng-76)

Brittiläisen Richard Woolleyn elokuvissa henkilöt eivät (ainakaan aluksi) yleensä näy, kuuluu vain puhetta. Tätä saattaa seurata pitkäänkin. Myöhemmin/lopussa he ilmestyvät esiin, ainakin osittain. Joskus eivät lainkaan. Myös sisä/ulkoäänet ovat voimakkaan äänekkäitä, mutta `melun` aiheuttajaa ei juuri koskaan näytetä.

Näin on myös (osittain) elokuvassa Telling Tales. Tässäkin aivan alussa päähahmoja ei näy, mutta kuuluu. Vastapainoksi tuleekin kookkaita lähikuvia (ryhmässä) yksinpuhelijoiden kasvoista.
Koiran haukunta talossa, lasten kysymykset reunustavat (nimenomaan reunustavat, jääden kuvan ulkopuolelle) rikkaan maaseutupariskunnan ja palvelija-avioparin kiistoja, joihin sisältyy vuosia jatkunutta avioerouhkausjäkätystä, ammattiyhdistystoimintaa lakkouhkineen sekä yksinäisyyden, eristyneisyyden kuvausta.

Mielenkiintoiseksi Tarinan tekee toteutustapa; Elokuvan nimen mukaisesti lähes kaikki kertovat tarinoita, joko suoraan toisilleen, tai kuin puhetta pitäen, katsojalle. Tarinoissa muistellaan. Muistelmat menevät jopa niin pitkälle/lähelle, että sama näyttelijä näyttelee sekä muistelijaa että muistettavaa. Yhtäaikaa pirun toimiva ja hämmentävä, mutta yhtäkaikki, mielenkiintoinen mikstuura. Ensimmäisellä katselukerralla tosiaan innostunut hämmentyneisyys vielä valtasi alaa, ainakin tässä katsojassa, mutta toisella kerralla innostuneisuus vei voiton. Tosin hämmennys siitä, että näinkin oudot osaset ja ratkaisut onnistuvat olemaan näin loistavasti keskenään soveliaita, ei (onneksi) häivy varmastikaan myöhemmiltä katselukerroiltakaan. -----------------------------------------------------------------------------------Illusive Crime`ssä talossa tapahtuu raiskaus. Teosta ei kuulu kuin "vain" ääni. Ihmisiä ei taaskaan juurikaan näy, tässä vielä vähemmän. Raju, shokeeraava (karmeat,kauheat tuskanäänet jäävät kalloon kehää kiertämään), `feministinen`, mutta myös rajusti ristiriitaisen (s)eksploitatiivinen, `sovinistinen` teos.

Liquidator (Eng-65)

James Bondiaaninen vakoilutylsistely alkaa Toisesta Maailmansodasta (mustavalkoinen filmiosuus) jossa Rod Taylorin esittämä sotilaskämmääjä pelastaa parilla kompastelevalla laukauksella Trevor Howardin esittämän brittimiehen. Tätä ennen Taylorin porukka on törmäillyt tankilla talon läpi, heh heh. Pariisissa ollaan.

Sitten siirrytään "svengaaville" kuuskytluvun Brittein saarille, ja siirrytään myös värifilmiin. Mutta väri jää kylläkin vain filmille, ei toimintaan. Mustavalkoisuus jatkuu. Kovin on laimeaa meno.
Howardin esittämä hemmo, etsii käsiin/löytää Taylorin tyypin, ja pyytää ja saa palkattua hänet vakoojaksi/tappajaksi. Tässä huumorin ja vakavankin sekoittavassa Bond-spoofissa Taylor on auttamattoman alivaihteisessa menossa (Howard on vastaavasti leffan ainoa valopilkku), ei suju agenttihommat (no, hänhän onkin tunari, johon kyllä vähän väliä viitataankin), mutta naisrintamatouhut (hemmon naismainetta paukutetaan myös vähän väliä) on erittäinkin väritöntä touhua. Mutta kaikkein anteeksiantamattominta on elokuvan tahmainen eteneminen. Huumorikin sakkaa ja laahaa suht usein.

Jaanausta.

Tristana (Esp-70)

Jonkinlaisena Viridianan sisarelokuvana voidaan pitää vuonna-70 valmistunutta Tristanaa, mutta se on vähäisempi, vaatimattomampi ja vaisumpi kuin rohkea kanssasisarensa. Ja kun tarina on oikeastaan jo kerrottu kertaalleen, niin en sijoita Tristanaa Bunuelin parhaimmistoon.


Jälleen saapuu nuori nainen vanhan miehen residenssiin ja jälleen (teko)pyhyyttä, ateismia ja rakkautta käsitellään eri kanteilta (esim vanha äijä on ateisti, ja jo kohta seuraavassa kohtauksessa on uskonnollisuutta mukana, piruilua?), mutta kuten sanottua, kaikki tapahtuu nyt kerraten ja junnaten. Tarina on jo tehty, ja paremmin.

Viridiana (Esp-61)

Luis Bunuelin elokuvassa nuori nunna, Viridiana kutsutaan vierailulle häntä rahallisesti avustaneen, mutta muuten vieraan setänsä "kartanoon" (hämähäkit ovat vallannen talon ,rikkaruohot pellot ja yksinäisyys sedän) ja Viridianan alkuvastustelujen ja luostarin käskyjen jälkeen hän päättää lähteä käymään voimakkaasti vierastamansa sedän luona.

Heti paikalle saavuttuaan Viridiana kuulee sedän suusta että hän muistuttaa ulkonäöltään ja jopa ääneltään kuollutta vaimoansa. Vaimo oli kuollut sedän syliin hääpäivänä sydänkohtauksen seurauksena ja setä pitää tämän hääasua palvontareliikkinään, hän jopa yrittää sijoittaa pientä korkokenkää jalkaansa. Viridiana huomaa heti että setä on maanisesti ihastunut häneen ja yrittää voimakkaasti (ja onnistuneesti) estää tämän lähentymisyritykset, kunnes viimeisenä iltana ennen luostariin lähtöään Viridiana suostuu (kumman helposti) "mihin tahansa" sedän ehdotukseen..

Sitten nähdäänkin Viridiana hääasu päällään ja kynttelikkö kädessään osallistumassa sedän makaaberiin näytelmään ja kohta hän herääkin seuraavana aamuna huumatuna päänsärkyyn, mutta setä ei kuitenkaan ole tehnyt `mitään peruuttamatonta`, vaikka toista Viridianalle väittääkin. Viridiana lähtee entistä suuttunemmpana talosta. Mutta julma kohtalo panee hänet palaamaan lopullisesti takaisin taloon. Mutta ilman setää..

Nyt elokuva on puolivälissä ja käännekohdassa, sillä Viridiana tekee talosta (tai osasta siitä) eräänlaisen `laupeuden alttarin kärsiville ja alakynnessä oleville` , eli kulkureille, juopoille, rammoille jne

Eikä Bunuel säästä taaskaan ketään eikä mitään ryhmää, kaikki ovat enemmän tai vähemmän omien etujensa raivoisia ajajajia, jopa tuhoamiseen (sekä materian että ihmisten) saakka.

Viridianan tie käykin nyt kohti `maallistumista` (voi olla ilmankin lainausmerkkejä, katsantokannasta riippuen) ja muutenkin elokuvassa esitetään erilaisia suoria ja epäsuorempia viittauksia uskonnollisuuden ja maallistumisen välimaastoon, esim näytetään risti, jonka sisältä löytyykin linkkuveitsi. Myös Bunuelin tavaramerkki, unitematiikka, on tässä elokuvassa huipussaan, ei päälleliimattuna, vaan limittyy loistavasti tarinaan. Selviää esim, että Viridiana on unissakävelijä. No, ehkä alkuajatuksena kökkö, mutta lopputulema on oudon kiehtova: Viridiana heittää unissaan korissa olevat langat ja kutimet takan liekkeihin, ja `vaihtaa` ne  kourillaan kaapimaansa tuhkakasaan. Jonka lopuksi kaataa korista setänsä sänkyyn.

Upean roisi roiskaisu sekä uskonnollisuuden että maallisuuden päälle. Parasta Bunuelia.