King Lizard

Wanhan wiiskytluvun Roskamaestron Bert I Gordonin eli BIG:in ensimmäinen ohjaama elokuva (-55) oli ja on (varsinkin on) tietenkin Roskaa. Monasti on mietityttänyt että miten, millä tavalla senaikainen yleisö otti nämä moninaiset viiskytluvun scifihalpikset vastaan. Olivatko he heidän mielestään yhtään niin jännittäviä tai jopa pelottavia kuin niiden mainoslauseet tykittivät? Vai oliko jo silloin missä määrin (vai ollenkaan) katsojia jotka katsoivat niitä "niin huono, että se on jo hyvä"- lasien läpi? Ainakaan mitään `kulttia tai kulttuuria`siitä ei silloin vielä ollut tosiaankaan tullut.  Roskaelokuvista nykykatsannon mukaanhan ei silloin puhuttu, campista puhumattakaan, silloin roskaelokuva, jos tätä nimitystä käytettiin, tarkoitti pelkästään huonoa elokuvaa. Eikä varmaankaan ollut paljoakaan myöskään ohjaajia jotka ohjasivat tietoisesti roskaa, vaan Roskan aiheutti lähinnä minimaalliset budjetit.

Gordonin King Dinosaur on oikein tyypillinen viiskytluvun minibudjettiscifi kökköine efekteineen ja näyttelijäsuorituksineen.

Maapallon lähistölle ilmestyy planeetta jolle tietenkin filmin päälle kökösti liitettyine raketteineen liidetään. Mukana olevat tutkija-astronauttipariskunnat (tietenkin pariskunnat, ja naisista toinen vaalea ja toinen tummaverikkö) aloittavat heti "tutkimukset", eli hiustenkuivaajalla heinikon kuivattamisen ja mikroskooppiaseman pellolle pystyttämisen ja kohta krokotiilin kanssa metsärinteessä painimisen. Kun planeetta on näköjään aika lähellä vankkaa jenkkimetsää, sillä erotuksella "tietenkin" että planeetalta löytyy tulivuorisaari. Yksi asia näissä vanhoissa seikkailujutuissa on usein pistänyt silmään: Kun joku haavoittuu eläimen hyökkäyksestä valtavin viilloin ja haavoin, avuksi riittää kehon vesirätillä pyyhkiminen ja parit siteet, sekä varsinkin se parin päivän lepo. Sen jälkeen ollaan taas teräkunnossa kohti uusia seikkailuja ja tappeluksia..

Nämä erilaiset elukat ovatkin sitten tietenkin, viiskytluscifin ja kauhun perinteitä kunnioittaen, leffan suola. Ja varsinkin näistä jostain, yleensä erilaisista säteilyistä johtuvat, kököt jättimutaatiot. Jostain syystä toiset eläimet ovat näitä jättejä ,mm leffan nimen mukaiset "dinosaurukset" eli tavalliset liskot joista sitten kököin kumiefektein tai kamerakulmin tehdään jättimäisiä, ja toiset esim vyötiäiset(!), krokotiilit tai apinat, linnut ovat säästyneet tältä jättijutulta. Poikkeuksena senaikaiseen kaavaan on se että, tässä näitä iso-eläimiä on enemmän kuin yksi laji, tyypillinen viiskytluku-kauhu-scifihän on sellainen joka jo nimestään asti esittelee taloudellisesti vain sen yhden lajin (esim Tarantula), mutta tässä annetaan kaikken eläinten kukkia..

Ihan mukava, noin tunnin mittainen camppinen eläinpläjäys. Mukavuutta murentaa kylläkin se, että eläimiä käsitellään suht raa`asti, tuo camppisuus tulee lähinnä tietenkin kököistä raketeista sun muista härpäkkeistä ja kökkönelikon dialogitoilailuista.

Ei siis varsinaisesti mikään Jurassic Parkin esiaste, mutta liskon vuorenonkaloon tunkemaa naamaa näytetään sen verran toisteisesti, että se pelottaa luolassa olijoiden lisäksi  ainakin tässä kotikatsomossa..

Jeanne D´arcin Kärsimys - Katsojan Hurmio

Nyt ei todellakaan ole vuorossa roskaa! (Kuten blogi nimessään sanoo, niin pääasiaksi, tikunnokkaan on nostettu roska, sitä käsitellään eniten. Mutta välillä pitää, on suorastaan pakko käsitellä myös Täyttä Taidetta.)

Ja tällä kertaa se Täysi Taide on yksi elokuvahistorian upeimpia, jollei upein, ilmestys. Eli Carl Th Dreyerin viimeisin mykkäelokuva (-28) Jeanne D´arcin kärsimys. Myös elokuvan pääosaa (ainoa elokuvarooli, muuten) esittävän teatterikomedianäyttelijän ja mannekiinin Marie Falconetin suoritus on kirkkaassa kärjessä miettiessäni parhaimpia näkemiäni näyttelijäsuorituksia. Todella pyhää antaumuksellisuutta ja tunnetilojen vaihtelua tihkuva suoritus!

Elokuva on lähes pelkästään lähikuvaa ja nopeita leikkauksia (D´arcin kärsivistä ja häntä syyttävien kaapuhyypiöiden) kasvoista. Tämä luo tästä tarinasta aivan huikean tiiviin ja valmiin paketin, jossa ei ole mitään liikaa tai liian vähän, on onnistuttu lähes mahdottomassa, näin valmista, täydellistä elokuvaa ei yksinkertaisesti voi olla olemassa, mutta onpahan vain!

Tärkeää tiivistystä, ja todella toimivaa, on tehty myös dialogin tasolla, 29 päivän kuulustelut on nidottu ja sidottu yhteen kuulusteluun, yhteen päivään. Tämä tekee elokuvasta todella jäntevän kokonaisuuden, jota seuraa herkeämättä.

Kameran nopeat syöksyt kaapuäijjien syyläisiin ja rupisiin kasvoihin ja Pyhää (tai näissä tapauksissa varmaan päinvastoin) Raivoa sylkeviin suihin (sylkeä syöksyy ja valuu konkreettisesti, syytetynkin päälle)  ja taas D´arcin vuoronperään tuskaisiin ja hurmioituneisiin ilmeisiin ja suuriin silmiin on elokuvaa puhtaimmillaan. Hyvä leikkaus ja vertaus kirkon sulkeutuneisuuteen on `kahlittu kirja`, Raamattu jolla D´arc antaa oikeusvalansa on kiedottu rautakettinkiketjulla. Kirja on kahlittu - Sana on suljettu.

Tämä leikkauksen, lähikuvien ja todella tiiviin kerronnan lähes Ylimaallinen Liitto tuottaa tietenkin Ylimaallisen Elokuvan. Ei muuta mahdollisuutta.

Holy Movies - Pyhät Elokuvat

Otsikko on kyllä ehkä jonkinlaista liioittelua, mutta kun Leos Caraxin elokuva Holy Motors alkaa sillä että ohjaaja  itse, tai joku hahmo jota hän esittää herää (ei siinä vielä mitään) ja menee ovesta yöpuku päällään ison elokuvasalin parvelle, niin sitä ajattelee (ainakin minä katsoessani eilen), että onpa upea alku! Ja jatkuu vielä sillä että täyden elokuvasalin (KOKO YLEISÖ NUKKUU!) permannolla kävelee pieni lapsi (kohta koira), niin huikealtahan tämä (ainakin vielä) näyttää ja tuntuu. Hyvää Surrealismia!

Sillä sitähän tämä on, surralismia. Loppuelokuva koostuu siitä kun Denis Lavantin esittämä hahmo tai tässä tapauksessa hahmot matkustavat valtavan limusiinin takapenkillä, ja aina kun pysähdytään, takaovesta rynnii tai ryömii aina uusi Lavantin esittämä hahmo (uudet "työtehtävät" jotka hänelle esitellään aina uudessa kansiossa), esim kukkia, tukkia ja seteleitä suuhunsa tunkeva ja hautausmaalla rynnivä viemärimenninkäinen, tai kadulla soittavan harmonikkapartion pomo, tai isä. Lisäksi löytyy apinoita perheenjäseninä, kuullaan kuinka limusiinit puhuvat tulevaisuudestaan ennen nukkumaanmenoa ja jossain varastossa on sekavissa kasoissa mallinukkien osia ja muistaakseni elokuvakameroita ja aseita. (Vai muistanko elokuvan oikein, "unen" "oikein"?)
Etukäteen nimenomaan  tämä episodimainen "juonikuvio" muuttumisineen mietitytti minua, tällaisista tulee yleensä tylsiä luetteloita tai värikkään tanakkaa tarinaa uusine yllätyksineen. Minulle kolahti tämä jälkimmäinen. Elokuva, joka alkaa vielä heräämisellä, ja sitten mennäänkin heti aamiaiseksi pyjama päällä elokuvasalin hämärään unimaailmaan lipuu kuin tästä käynnistyvä auto kohti uusia unia ja valvetiloja, valheita ja tosia.. Ja tämä matka ei tosiaankaan ole tylsä!

En tiedä itsekään mikä tämä on, välillä ehkä joku virtuaalikritiikki, välillä villin visuaalinen/virtuaalinen ilotulitus, välillä kyyninen/hulvaton farssi, välillä vakava, usein kaikkea näitä. Mutta tästä johtuen juuri niin mielenkiintoinen ja monipolvinen, kliseisesti, mutta aidosti voisi sanoa että "tästä saa joka katselukerralla jotain uutta". Vaikka en olekaan nähnyt tämän kuin kerran.

Eli tänään uudestaan!

P.S. Katsoin tämän muuten melkoisen väsyneenä, mikä voi ollakin se paras tila ja tapa katsoa tällainen unihorteen ja valvetilan rajoilla (ja niiden yli ja ohi!) pelaava elokuva. Elokuva on unta ja jne

"Sinun pitää puhua!"

Tähän tapaan lausuu mykkäelokuvatähden George Valentinin (Jean Dujardin) turhautunut vaimo (Penelope Ann Miller) äänielokuvan puhemassan alle jääneelle miehelleen, mutta mies pysyy mykkänä..


Michel  Hazaniviciuksen ohjaama huikea mykkäelokuva-pastissi The Artist sisältää muitakin dialogiheittoja ja gageja jotka osuvat suoraan mykkismiehen ja yleensäkin mykkä ja äänielokuvan rajankäynnin ongelmakohtiin 1920-luvulla. Mainio oivallus ja esimerkki tästä on kun Valentinin kautta huipulle noussut tähtönen Peppy Miller (Berenice Bejo) tulee tapaamaan mykkätähteä uuden poikaystäväkandidaattinsa kanssa, niin poika lausahtaa "Tämä on suuri kunnia! Isäni on suuri ihalijanne!" Suosionsa kukkuloilla oleva Valentin törmää Milleriin ihan vain kadulla ja sanoo myöhemmin hänet tavatessaan että näyttelijän pittää erottautua, ja piirtää hänelle kaukeuspilkun huulten yläpuolelle. Kuinka ollakkaan, äänielokuvatähti Millerin ensimmäinen menestys on nimeltään Kauneuspilkku. Ja Valentinin suosio laskussa.

Kuten monissa mykkäelokuvissa, tarina on aika yksinkertainen ja suoraviivainen, mutta täunnä tunnetta ja toimintaa. Suorastaan pakahduttavaa "Eivätkö he saa toisiaan?"-meininkiä. Lisäksi elokuva kierrättää melkoisen määrän tavaraa mykkäelokuvista äänielokuviin, Gene Kellyn tanssikuvioista aina Hitchcockin Vertigo-musiikkiteemaan saakka (jota nyt ei olisi välttämättä tarvittu), mm Tähti on syttynyt elokuvaa liipataan monasti läheltä.

Huikea hyvän mielen elokuva vauhdikkailla ja tunteikkailla käänteillä ja mainiolla pääparillaan (Dujardin - Bejo). En ollut Dujardinin hahmosta  vielä alussa, silloin kun suosio on suurta ja hymy korvissa, vielä aivan täysin vakuuttunut, mutta kun hän näyttelee suosion menettämisen murentamaa ja masentamaa miestä yllättävän hyvin, niin tämän Douglas Fairbanksmaisen iloluontoisen mykkäsuosikin ja suosion musertaman miehen vastakkainasettelu, yhteiskemia ja yhteensulautuminen toimii todella oivallisesti.

Aivan erityisesti on mainittava Valentinin paras ystävä, aina mukana, niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina olevan, koiran hyvä ja hellyttävä suoritus. Muita onnistuneita osia olivat James Cromwellin esittämä lojaali, jälleen niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina, autokuski sekä äänielokuvan puolesta liputtavan, aina sikaari suussa oleva studiopomo (John Goodman). Hyvän roolin tekee myös God Bless America´n pääosamies Joel Murray poliisina. Enemmän olisin halunnut nähdä Penelope Ann Milleriä sekä ihan parit piipahdukset tekevää Malcolm McDowellin tiukan, jämäkän herttaista myhäilijää.

Tähtien Tomutarhoissa

Itä-Saksa(!)scifi In the Dust of the Stars (-76) on kyllä nimensä mukaisesti täysin tomuista tavaraa, tuntuu kuin tekijät olisivat itsekin nielleet avaruustomua ja pölyä:

Avaruusalus saa hätäkutsun planeetalta, johon vaikeuksien kautta laskeudutaan. "Selviää" että planeetta on värikkäitten suusuihkeiden, jatkuvien juhlien, kulmikkaitten muinaistanssien ja jatkuvasti värejään ja materiaalejaan vaihtavien nahka ja muoviloimien, sekä jopa paljaan pinnan tyyssija. Pahaa Dekadenssia!

Väriään vaihtaa jatkuvasti myös epävakaan planeettapomon siilitukka, mutta hän "onneksi" viilentää hermojaan lasipalloja päällekkäin pinoamalla.

Tietenkin planeetalla on myös Paha Puoli pahvisine kidutussädetuoleineen (säde laittaa myös hetkessä sänkiparran kasvamaan), ja Totta Mooses, Synkkine Salaisuuksineen..

Teos josta tulee tosiaan vaikutelma jossa tekijät itsekin ovat (avaruus)pöl(l)yssä kun ovat tomussa tarponeet.
Hypnoottisen tunnuslaulun ja planeetan pöly ja tomukenttien yhteisveisuu tuo mukaan vähän zenscifimäistä kulmaa.

Avaruusaluksen miehistö on muuten oikeastaan naisisto, sillä suurin osa heistä on naisia. Ja toinen miehistä on vähän Udo Kierin näköinen.

Villi lento

Kesän ensi-illoista kiinnostaa ainakin, Sodankylässäkin esitetty Pedro Almodovarin Matkarakastajat: Merimatkareitti-matkustajakone on kohtaamassa onnettomuuden.

Arvostelujen mukaan elokuva on onnettomuuspelolla pippuroitu paluu Almodovarin kaheksankytlukukomedioihin. Ja Espanjan eurokriisi taitaa myös olla eräs yhdistelmä tähän myös.

Almodovarilla näkyy olevan uusi paluu päällä parin vuoden takaisen, hienon Iho jossa elän, jälkeen.

Kaukoitäkauhua osa 1 - Synkän sekovauhtinen taulukauhu kissa -ja kummituskierteellä

Kuuskytluku Koreakauhistelu Bloodthirsty Killer (DVD:n kansi)/Devilish Suicide (itse elokuvan alussa) on yksi vauhdikkaimpia (heti alusta lähtien) kauhuelokuvia (ja elokuvista muutenkin) jonka olen nähnyt.
Leffa on goottilaisen `riivattu taulu`- `genren`ja kuuskytluvulla Japani/Korea- kauhuelokuvissa suositun kissakauhun yhdistelmä. Sekoitettuna sisarkateudella, petoksilla, pettämisillä ja buddhalaisuudella.

Mies törmää muuten tyhjässä taidegalleriassa kymmenen vuotta aikaisemmin kuolleen vaimonsa muotokuvaan halleissa kaikuvan kikattavan naurun säestyksellä. Tauluun ja nauruun ja naiseen törmätään tämän jälkeen tuon tuosta, vaikka taulu tuhoutuukin/tuhotaankin välillä. Näiden säestyksellä törmätään tietenkin myös kummituksiin ja kissoihin. (Miehen äiti muuttuu selkä kaarella kulkevaksi, kielellään lipovaksi, kynsillään kauhovaksi sähisijäksi, jolta joskus vilahtaa kissankäpäläkin peiton alta ja kissan kasvot peilissä.)
Tärkeitä/törkeitä henkilöitä matkan varrella ovat myös taksikuski, tohtori ja taiteilija.

Elokuvassa selviää myös että 1. toukokuuta on kuolleiden päivä ja jos puolikuolleelta kummitukselta kuunnellaan stetoskoopilla sydäntä, tuloksena on elektronista surinaa ja hänestä otetut röntgenkuvat viivasotkua.

Erittäin vauhdikkaasti (sen vuoksi välillä jopa campmaisia nauruntyrskähdyksiä aiheuttaen) etenevä Itä-mysteeri.

Kun ensi kerran kirjoitan tänne nettieetteriin, tälle palstalle tähän `Kauhua Kaukomailta`-`sarjaan`, vois mennä Bollywoodiin. Luvassa vois olla vaikka pahvinen pääkallo ja ristiluut pahuuden merkkeinä tai lieskapadan ympärillä huojuvat, mutina-huminaa päästävät kivipaasi-ihmiset. Huminaa!