Kinji Fukasakun ohjaama elokuva edustaa itämaista teatteriperinnettä. Se on outo (ainakin länsimaalaisen katsojan silmissä) tummaääninen, transvestiittinen teatteridraama 'nais'laulajasta joka viettelee `Mansionin`miehiä (eräänlainen herraklubi), jotka hurmaantuvat höyryisesti häneen. Sumuinen sekä muistelukohtauksissa puna tai sinisävyinen kuvaus tukee tätä meininkiä.
Sumuisen soljuva kuvaus onkin elokuvan parasta tavaraa, yhtä aikaa seesteisen ja joutuisan juonen kanssa. Kun tämäntapainen teatteri sekä elokuvatyyli (mies esittää teatraalisesti naista) on itselle vieras, niin pääosa`naisen`esiintyminen jäi itselleni mysteeriksi sekä outoiluksi. Mysteeriksi siksi että miksi tällaiseen ratkaisuun ryhdyttiin, ihan vain perinteitä kunnioittaen, vai outoilun vuoksi. Vai jotain siltä väliltä. Tämä viimeisin tuntuu kaikkein häiritsevimmältä, vieraannuttavimmalta vaihtoehdolta. Itselleni tämän elokuvan katselussa liikaa aikaa ja ajatuksia menee näiden ulkoisten asioiden turhaankin tarkasteluun, enkä pääse niiden taakse. Miksi miehet huumaantuvat hänestä niin paljon?-kysymys jumittuu mielessäni kysymykseksi siitä, että kuinka keinotekoinen (ehkä tarkoituksellisestikin) tämä asetelma on. Tätä tukee mielessäni myös se, että uusia vanhoja miehiä laulajattaren elämästä ilmestyy vähän väliä `kuin teatterilavalle`. Kuin ennalta määrätyssä jonossa. Ja outoa on tietenkin sekin että suljetun, kaukaisen klubin tapaiseen tilaan yleensä lappaa hemmoa kuin hollitupaan.
Elokuvassa on askelmerkkeinä tunnelmaan sopivia yleislausahduksia (tyyliin, `tyynen jälkeen myrskyää`) sekä oudompia, mutta yhtä lailla toimivia heittoja ("Your love is like a futon in the closet.") Viimeksimainitun sanoo laulajan entinen mies kartanoklubin (sumean) kiiluvasilmäisille pomomiehille. Myös se että naisella on koko ajan kädessään musta ruusu (jonka pitäisi muuttua punaiseksi rakkauden saapuessa) ja hän saapuu esiintymään Mustan Ruusun Kartanoon on yhtä aikaa sekä helponoloinen että nerohko ratkaisu.
Mutta loppujen lopuksi mielenkiintoinen, monenlaisia ajatuksia herättävä, transteemaa käsittelevä teos, teatraalista tavaraa-outoilua (=lukuisten mieshahmojen massiivinen ylinäyttely, toivottavasti ei kuitenkaan outoilua outoilun vuoksi, toisaalta elokuvaa vaivaa myös naishahmojen ja naisnäkökulman vähyys verrattuna miesvastaaviin), artsailua ja perinteistäkin juonittelua sisältävä elokuva. Eli: Yliteatraalista, ylidramaattista tavaraa, muitakin heikkouksia tosiaan löytyy, mutta myös mielenkiintoista. Toimiva ja hämmentävä paketti. Lopussa mukaan lyhyesti tuleva toiminta autoineen, ammuskeluineen murtaa elokuvan pintaa liiaksi `tavanomaisempaan` suuntaan, tai sitten toisaalta antaa tarinalle lisäbuustia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti