Yksi maailman pisimpään eläneitä, työskennelleitä elokuvaohjaajia, portugalilainen Manoel de Oliveira kuoli tänä vuonna. Aniki-Bobo on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa, ja (ajatuksellisesti, psykologisesti) pitkää ja monisyistä oli heti tämä debyytti.
Elokuvassa ei juurikaan ole aikuishahmoja. Yksi äiti käy statistina vilahtamassa, ja ainoastaan opettaja ja lelukaupan omistaja saavat aikuisista merkityksellistä valkokangasaikaa. Tämän elokuvan voimahahmot ovat lapset, tämä on lasten elokuva, elokuva lapsista. Mutta ei kuitenkaan pelkkä lastenelokuva, tarina leikkaa kaikkia ikäryhmiä ja on universaali.
Aniki-Bobo kertoo kaupungin kujilla ja koulussa viilettävästä lapsilaumasta. Mukana on leikin riemuja, koulun järjestystä, riitoja, rakkautta, yksinäisyyttä sekä varkaus että onnettomuus; Tämä "pienempi" tarina kertoo pojasta joka varastaa lelukaupasta nuken antaakseen sen rakastamalleen tytölle. Elokuvan alussa ja lopussa viitataan eräälle lapselle tapahtuvaan junaonnettomuuteen.
Elokuva on upeasti kuvattu ja rytmitetty. Varkauden tehneen ja onnettomuudesta syytetyn pojan painajaisuni alkaa `psykologisen elokuvan` perusjutulla, vesipyörteellä, jonka imussa nukke pyörii, helvetin lieskat loimuavat ja jonka keskiöstä juna syöksyy päälle.
Aniki-Bobo on lasten, ainakin aikoinaan, täälläkin omanlaisinaan, esim rosvo ja poliisi yms piiloleikeissä käytetty lorulallatus joka kaikui pitkin pihoja, puistoja ja katuja. Piilotteluleikkejä käytetään tässä sekä konkreettisena (nuken, sekä myöhemmin lapsen itsensä) että psykologisena piilotteluna (asia yritetään haudata mielen kerrostumien alimmaiseksi.) Täysin aikuismaailmaankin sujahtavaa kamaa.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista